Wo das Eis niemals schmilzt

by Inkeri Markkula, Stefan Moster (Translator)

Mal ist es ein Rieseln, dann ein leises Heulen, das über den mächtigen Gletscher hallt. Sein Gesang verrät Unni, wo das immer mehr werdende Schmelzwasser einen Weg ins Innerste des Eises findet. Die Forschung hat die Glaziologin zurück nach Kanada geführt, aber es gibt noch einen weiteren Jon, mit den dunklen Augen und dem verlorenen Blick, dem sie bei ihrem letzten Besuch auf der Baffininsel nahekam, bevor sich ihre Wege wieder trennten. Jon, der hierhergereist war, um die Leerstellen in seiner Biografie zu füllen. Unnis Suche nach Jon führt sie auch in ihre eigene Vergangenheit, zu den magischen Sommern, die sie mit ihrem samischen Vater in Lappland verbrachte, und dem bitteren Alltag in einem Dorf bei Helsinki. Und schließlich bis zu einer jungen Frau, die dreißig Jahre zuvor dem Gletscher lauschte und für das Kind in ihrem Bauch eine dunkle Zukunft vorausahnte.

Genres: Fiction, Finnish Literature, Canada, Romance, Book Club, Audiobook

352 pages, Kindle Edition

First published August 16, 2021

About the author

Inkeri Markkula (born in 1977) is a Finnish writer and biologist whose research work consists of studying the northern nature. Markkula’s research has taken her to the Arctic regions, and she has lived in Lapland, Iceland and Svalbard.

The author’s debut novel Two People per Minute (2016) was nominated for the Helsingin Sanomat Literature Prize as one of the best debut novels of the year.

Reviews

[Kirja Vieköön! · Rating 4 out of 5]

Maa joka ei koskaan sula on kuulas ja kaunis rakkaustarina, joka peilaa ilmastonmuutoksen vaikutusta jäätiköihin ja valtaväestön sortotoimenpiteitä vähemmistöihin. Romaani kurkistaa sydäntäsärkevästi juuriltaan repäistyjen päähenkilöidensä lapsuuteen ja vie arktiselle Baffinin saarelle Kanadaan, jossa jäätikkötutkija, saamelaistaustainen Unni tekee työtään, mutta kertoo myös Unnin epätoivoisesta matkasta Tanskaan nuoren inuiittimiehen Jonin jäljille. Unnin ja Jonin kohtaloissa on paljon samaa ja traagista: molemmat on repäisty juuriltaan eikä kumpikaan osaa äidinkieltään. Kirjassa käsitellään runsaasti Jonin elämää ja Kanadan häikäilemätöntä Sixties Scoop -järjestelmää, joka erotti alkuperäiskansojen lapsia vanhemmistaan ja antoi heidät valkoisten perheiden ottolapsiksi.

Markkula tuntee pohjoisen olot, eläimet ja kasvit ja hänen luontoa kuvaava tekstinsä on lumoavan kaunista, ilmeikästä ja herkkää. Matka arktiselle Baffinin saarelle oli kiehtova ja toi esiin hienosti pohjoisten ihmisten elämää ja pohjoista luontoa. Unni ja Jon tulivat lähelle ja heille toivoo tulevaisuudessa kaikkea hyvää. Menneisyyden häpeällisistä teoista on myös hyvä muistuttaa. Hieno ja koskettava teos

[Linnea · Rating 5 out of 5]

Vaikuttava ja hohtavan sininen romaani.

Markkula käsittelee teoksessaan muun muassa juuria ja juurettomuutta, koti-ikävää ja alkuperäiskansoja kohtaan tehtyä vääryyksiä. Isoista teemoista huolimatta fokus on kuitenkin ihmisissä ja kohtaamisissa, kiinni pienissä hetkissä.

Pääsisipä joskus kuulemaan jäätikön ääniä.

[meri · Rating 5 out of 5]

rakastin tätä kirjaa. vahingossa poistin mun arvion mutta kaipasin jään ääreen tätä lukiessani. ihmisten hirveät teot toisiaan ja elinympäristöämme kohtaan kutoutuivat monen sukupolven traumoihin ja lopussa itkin. upea kirja.

[Schlimme Helena · Rating 5 out of 5]

Ich weiß nicht, ob es mein Aufwachsen als Marginalisierte ist, aber ich fühle so hart die Geschichten anderer Marginalisierter. Es ist ein Trost darin, wenn sie ihren Schmerz teilen, für mich. Denn diese Welt lässt so wenige von uns unbeschädigt durchs Leben gehen.

[Oriente · Rating 5 out of 5]

Hát ez nekem nagyon tetszett!!!
Épp olyan arányban volt fajsúlyos és szentimentális, hogy egyrészt még pont bírta a gyomrom, másrészt a giccstől se rángott az arcom az érzelmekre hatni kívánó részeknél. (Néha a határon billegett, de jó oldalra esett szerintem.)

Jón Kalman Stefánssonra emlékeztetett, csak erősebben reflektált társadalmi kérdésekre (legfőképp a kulturális genocídiumra). Mondjuk ilyen könyvet írna Jón Kalman Stefánsson és Sigríður Hagalín Björnsdóttir, ha igazából nem egy pár, hanem egy ember lennének :)

Na de elég a hasonlatokból, szépen megáll ez a regény a maga lábán.
Nagyon tetszett a kettősség: két szereplőn át két etnikai kisebbség megismerése az északi sarkkör mentén, egy számi nő és egy inuit férfi története, ami egy ponton összefonódik. Találkozásuknál és fellángoló szerelmüknél sokkal fontosabb az út, amit előtte bejártak, legalábbis nekünk olvasóknak, hiszen ebből rajzolódnak ki a családok és közösségek drámái, több szálon, legalább három idősíkban. (De önjogán erős szál volt egy bizonyos dán örökbefogadó anya története is.) Na és persze nincs jobb hely egy alapos, csontig hatoló klímaszorongáshoz, mint az elolvadó lappföldi lápok vagy egy robajló, töredező óriásgleccser teteje.

Nem az a tipikus minimalista próza, sokkal bőbeszédűbb, polemizálóbb, kontemplatívabb, de jól áll neki. Ha szokatlan, de mégis nagyon havas, északi történetet kerestek, szívből ajánlom.

[Mikko Saari · Rating 4 out of 5]

Inkeri Markkulan esikoisteos Kaksi ihmistä minuutissa kertoi äitiyteen liittyvistä ongelmista ja toisaalta isosta maailmanlaajuisesta ongelmasta, malariasta. Uusi teos Maa joka ei koskaan sula pyörii samankaltaisen rakenteen ympärillä: on äitiyteen nivoutuvia ongelmia ja globaaleja ilmiöitä, ja niiden leikkauskohtaan Markkula on rakentanut oivallisen romaanin.

Kirjalla on kolme varsinaista päähenkilöä. Unni on saamelaisnainen, joka revitään pohjoisesta Etelä-Suomeen, irti juuristaan ja isästään, joka ei suostu poistumaan kotiseuduiltaan. Aikuisena Unni tutkii jäätiköitä ja katoavaa pohjoista luontoa. Tutkimusty vie Unnin Penny-jäätikölle Baffininsaarelle, Kanadan arktisille seuduille.

Kanadassa Unni kohtaa inuiittitaustaisen Jonin, joka asuu jäätikön läheisyydessä. Lumimyrsky saartaa kaksikon keskelleen hetkeksi, synnyttäen Jonin ja Unnin välille yhteyden ja suhteen, mutta kun Unni myöhemmin palaa Baffininsaarelle, Jon on poissa. Mihin hän on mennyt?

Kolmantena henkilönä paljon tilaa saa Helen, Jonin tanskalainen adoptioäiti, joka aikoinaan adoptoi miehensä kanssa Jonin Kanadassa asuessaan. 1970-luvulla Kanadan arktisia alkuperäiskansoja edustavia lapsia tarjottiin runsaasti adoptioon parempien elinolojen toivossa. Adoptiolapsi oli tervetullut, mutta kun Jon kipuilee nuorena identiteettinsä kanssa, Helen alkaa selvittelemään Jonin taustaa ja adoptioprosessista paljastuu rumia yksityiskohtia.

Markkula kirjoittaa hienosti arktisen alueen kansojen huolista ilmastonmuutoksen kanssa. Jäätikkö sulaa ja siinä sivussa tuhoutuu paljon luontoa ja ihmisten oloja. Mitä siitä kaikesta seuraa? Samalla käsitellään alkuperäiskansojen asemaa. Kanadan koulukodeista on puhuttu paljon viime aikoina ja siihen keskusteluun tämäkin romaani nivoutuu: Jonin adoptio on osa assimilaatioprosessia. Unni kytkee tämän Suomeen, sillä Suomessakin on harjoitettu alkuperäisväestön väkivaltaista sulauttamista valtaväestöön.

Markkula tietysti lähestyy aihetta ulkopuolisena, mutta taiten, kunnioituksella ja tukevin lähdeviittein. Kielellisesti Maa joka ei koskaan sula on kaunis ja viekoitteleva. Se etenee sujuvasti aikatasolta toiseen ja valottaa henkilöiden suhteita ja taustoja. Se kuvaa elämää eroperheessä, pohjoisen luontoa, juurettomuutta, monia suuria aiheita, mutta kiehtovalla, inhimillisellä tavalla.

Lapsuudessa ja aikuisuudessa on lopulta pitkälti kyse etäisyyksien ja ajan harhoista. Vain onnellinen lapsuus tottelee aikaa. Se ei tee numeroa itsestään vaan väistyy tieltä, jotta aikuinen voi astua esiin, ja sen jälkeen se pitää aikuisuutta pystyssä, hiljaisena varmuutena oikeankokoisen ihon alla.

[Klau | lelekbuvar_ · Rating 4 out of 5]

A soha fel nem engedő föld azok közé a könyvek közé tartozik, amelyek nem kínálnak hangos fordulatokat vagy könnyen idézhető bölcsességeket. Inkább halkan, lassan simulnak bele az ember gondolataiba – és onnan már nem igazán mennek sehova. 🫂

Ebben a regényben nincsenek szuperhősök, csak hétköznapi emberek, akik próbálnak élni, szeretni, túlélni – miközben súlyokat cipelnek, amiket talán sosem tudnak letenni. Az írónő nem akar megoldásokat adni, és talán pont ezért működik ennyire: nem gyógyít, csak emlékeztet arra, hogy az érzéseink rendben vannak. Hogy néha csak az kell, hogy valami ott legyen velünk, csendesen, erőlködés nélkül. ❤️‍🩹

A nyelvezete egyszerű, mégis mélyen hat: szinte észrevétlen, de ott mocorog benne az élet. 🧊🌱
Ez a könyv nem akar többet annál, mint amit adni tud: egy kis megértést, némi nyugalmat, és azt az érzést, hogy ha még nem is vagy készen arra, hogy elengedd a fájdalmat, az is rendben van. 🥺

Engem nagyon mélyen érintett, csakis ajánlani tudom! Megható, elgondolkodtató és nem utolsó sorban egy varázslatosan természetközeli, elmélyülős történet. 🤍

[Heli Pekkarinen · Rating 5 out of 5]

Rakastan kirjoja, joista saa hyvän fiktiivisen tarinan lisäksi paljon tietoa. Tämän kirjan loppuun asti hiottujen lauseiden ja henkilöhahmojen kohtaloiden lisäksi kiinnostivat järkyttävätkin asiat alkuperäiskansojen kohtelusta Kanadassa ja Suomess ja myös jäätikköjen tutkimuksesta ja ilmastonmuutoksesta. Kieli on upeaa, henkilöhahmot rosoisia, eikä mitään selitetä liikaa. Jäätikön ja pohjoisen maiseman kuvaus on osa kertomusta.

[Inka · Rating 4 out of 5]

Lainasin Markkulan Maa joka ei koskaa sulan kirjastosta saadakseni kirjan Helmet-haasteen kohtaan "Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa". Kirjaa kohtaan ei ollut ennalta mitään erityisiä odotuksia, joten tämä pääsi ihan yllättämään. Tää oli tosi hyvä! Samaan aikaan karu ja mielenkiintoinen, kertoo tarinaa yksittäisten ihmisten kohtaloista iloineen ja (vielä enemmän) suruineen, samalla nivoen tarinan ylisukupolvisiin traumoihin pohjoisen alkuperäiskansojen kohteluun liittyen. Ei missään tapauksessa hyvän mielen kirja, mutta ei myöskään niin masentava ja raskas kuin näistä teemoista olisi ollut mahdollista kirjoittaa. Jotain tiesin ennalta esimerkiksi saamelaisten kohtelusta, ja osittain se teki kirjasta vielä vaikuttavamman, koska vaikka ennakkotietoni olivat hyvin pintapuoliset, tiesin tarpeeksi, jotta pystyin lukiessa uskomaan, että tällaista on oikeasti tapahtunut.

[Zsófia Forró · Rating 5 out of 5]

"Vagy talán egy nap szigonyt lőnek a bálna húsába, és a súlyát egy hajó fedélzetén fájdalomként nyeri vissza, szövetei vörös vízzé szakadnak, tiszta hangja pedig kiáltássá válik, és messzebbre elhallatszik, mint bármely dal, amit a tenger alatt énekelt."

Inkeri Markkula finn író és biológus. Ismeri Északot (igen, így, nagy kezdőbetűvel), a természetet leíró szövege gyönyörű és kifejező. Kedvem támadt ott lenni a gleccseren a mostoha körülmények ellenére is, ugyanakkor szerettem volna Lappföldön tölteni egy nyarat, hogy lehessen egy rénszarvasom, akivel együtt rójuk a lapp dombokat.

A könyvben Unni és Jon szerelme két, gyökereitől elszakadt ember valószínűtlen egymásra találása a kanadai Baffin-szigeten, egy Penny nevű gleccser tetején. A történet sokkal mélyebb ennél, megismerjük mindkettőjük múltját, származását, és mindkettő tragikus a maga módján.
Hangsúlyos a könyvben az inuit és számi kisebbség sorsa, a sokszor kegyetlen bánásmód, de az író ezt finoman adagolja, nem visz bele politikát, nem oktat, hanem a személyes sorsokon keresztül mutatja be ennek a két népnek a helyzetét és tragédiáikat, a generációs traumákat.
És mindeközben olyan gyönyörű természeti leírásokkal kápráztat minket, hogy szinte ott érezhetjük magunkat a gleccseren, a lappföldi nyári erdőn-mezőn, vagy épp Koppenhága vagy Quebec utcáin.

Ismét hatalmas köszönet illeti Patat Bencét nemcsak a fordításért, hanem azért is, hogy ilyen csodálatos könyveket hoz el nekünk Északról, amiket nélküle nem olvashatnánk.

"Egy nap egyetlen rövid pillanat alatt a tengerbe fog zuhanni mindaz, ami a gleccserből megmaradt, és több százezer évnyi történelem bomlik majd molekuláira. Ha ebbe belegondolunk, minden más teljesen jelentéktelennek tűnik."

[Steffi · Rating 4 out of 5]

“Wo das Eis niemals schmilzt” von Inkeri Markkula ist wieder einer dieser einfühlsamen und leisen Romane, die ich in letzter Zeit so gerne lese. Das Kernthema ist die Suche und das Anerkennen der eigenen Identität am Beispiel von den beiden Hauptpersonen Unni und Jon. Unni ist eine Sami, die als Kind ihren Vater sowie ihre Heimat hoch oben im Norden verlassen musste. Der erste Abschnitt des Romans beschäftigt sich mit ihrer Geschichte und diese habe ich - auch aufgrund der lebendigen Landschaftsbeschreibungen der kargen, aber wunderbaren Natur nördlich des Polarkreises - am liebsten gelesen.
Ein weitaus größerer Abschnitt beleuchtet hingegen die Geschichte Jons: ein mysteriöser junger Mann, mit dem Unni wenige leidenschaftliche Tage in Alaska verbracht hat, der ihre Gedanken seitdem nicht loslässt und den sie nun sucht. Zudem ein entwurzelter Inuit, der bei kanadischen Adoptiveltern aufwuchs, auf der Suche nach seinen leiblichen Eltern ist und dessen Geschichte ein weiteres schreckliches Kapitel der Zwangsassimilierung indigener Völker enthüllt.

Ein zweites Kernthema sind die Folgen des Klimawandels am Beispiel der schmelzenden Gletscher in Kanada, die Unni, eine Glaziologin, erst auf die Baffininsel führt. Auch hier beeindruckte die Autorin mich nicht nur aufgrund ihrer Fachkenntnis, sondern vor allem aufgrund ihrer lebhaften Landschaftsbeschreibungen, die diese eisige Welt für mich lebendig werden ließ.

Auf den ersten Blick haben die beiden Themen keine sonderlich große Verbindung zueinander, doch gelingt es Inkeri Markkula, ihr Wissen geschickt in eine einfühlsame Geschichte über Verlust - sowohl von der eigenen Identität als auch von der gewohnten Natur - zu verweben. Eine Geschichte, die ich sehr mochte und daher gerne weiterempfehle!

[Amu · Rating 4 out of 5]

Pidin Markkulan esikoisteoksesta valtavasti, joten innostuin kun luin Suomen luonto -lehdestä, että häneltä on ilmestynyt toinen romaani. Otimme tämän lukupiirikirjaksi ja oli kiinnostavaa, että teos jakoi mielipiteitä. Itse kuuluin niihin, jotka tykkäsivät.

Teoksessa on paljon tasoja ja näkökulmia. Voisi olla vähemmänkin, mutta eivät ne lukukokemusta pilanneet. Kirja herätti minussa voimakkaita tunteita ja samastumista, niin hyvin Markkula osaa kuvata tilanteita ja tuntemuksia.

Loppua kohden sattumat alkoivat tuntua vähän epäuskottavilta, mutta jos jotain olen oppinut, niin sen että elämä on joskus vielä epäuskottavampaa mutta silti totta. Kaikkien ahdistavien teemojen vastapainoksi sopii onnellinen loppu.

Jäin miettimään, miltä kirja tuntuu alkuperäiskansaan kuuluvasta ihmisestä. Itse en voi mitenkään tätä arvioida. Minusta vaikutti, että kirjan ihmiskuva on hyvin lempeä, se pyrkii ymmärtämään kaikkia, mutta ei päästä ketään vastuustaan.

[Anna · Rating 4 out of 5]

Kertomus Unnista, joka tutkii jäätikön sulamista Baffininsaarella Pohjois-Kanadassa ja tapaa tanskalais-kanadalaisen Jon. Kun Unni palaa etsimään Jota, tämä onkin kadonnut.

Luin kirjan, josta en ollut kuullutkaan, koska Anni Kytömäki suositteli sitä radiossa. Onneksi satuin kuulemaan suosituksen.

Unni on puoliksi saamelainen, eikä lapsena vanhempiensa eron jälkeen sopeutunut Etelä-Suomeen. Jo taas on adoptoitu, eikä aluksi vielä tunne taustaansa. Romaani yhdistelee Unnin ja Jon tarinaan huolta pohjoisten alueiden tulevaisuudesta ilmastonmuutoksen edetessä, mutta ei saarnaten, vaan kuvaillen. Kyse on myös vanhemmuudesta, juurettomuudesta, ulkopuolisuudesta ja alkuperäiskansojen kohtelusta.

Runollisen kauniisti kirjoitettu hieno kirja.

[Anu Eerola · Rating 5 out of 5]

Upea kirja! Pohjoisen luonnon kuvaus yhdistyi ihmisten kohtaamisiin. Tärkeänä teemana käsiteltiin alkuperäiskansojen, inuiittien ja saamelaisten, kohtelua, mutta ei opettavaisesti, ei poliittisesti eikä alleviivaten, vaan henkilökohtaisten tragedioiden kautta, ymmärtäen ja pitkälti myös syyllistämättä - ainakaan syylliset eivät olleet kirjan keskeisiä henkilöitä. Saamelaistaustaisen Unnin ja inuiittiperheeseen syntyneen Jonin rakkaustarinasta olisi ollut hienoa kuulla enemmänkin.

[Suketus]

Kaunis, raadollinen ja haikea.

[Ulla · Rating 5 out of 5]

Ajattelemaan laittava, erilainen ja vakava kertomus, jossa lukijan mielenkiinto säilyy läpi koko kirjan!

[Riikka Tikkanen · Rating 5 out of 5]

Tämän kirjan muisto ei varmaan koskaan sula sydämestä. Raastavia kohtaloita, aitoja ihmisiä ja niin kaunista kieltä, että olisin halunnut lukea kirjan kerralla.

[Jenny Laine · Rating 4 out of 5]

Jälleen kirja, jota en olisi lukenut ilman lukuhaastetta. Kirja äärimmäisen herkkä ja kaunis. Silti en ihan tahtonut päästä kirjaan sisään, mutta upea kerronta oli silti palkitsevaa.

[Johannes · Rating 2 out of 5]

Hienoja luontokuvauksia ja ihan kivasti kirjoitettu, mutta tökkii ajoittaisen imelyyden ohella vahvahko kulttuurisen omimisen tunnelma.

[Mai Laakso · Rating 5 out of 5]

Inkeri Markkulan teos Maa joka ei koskaan sula upposi suoraan sydämeeni. Päähenkilö oli suomalainen fyysikko Unni, jonka suvun tarina löytyi kaukaa Saamenmaalta. Sinne jäi koti ja isä ja muu suku, kun hänet vietiin Helsinkiin, jonne hän ei ikinä sopeutunut.

Oli vuosi 2003 ja Unni oli tutkimassa Kanadan eteläisintä jäätikköä. Unni oli päättänyt selvittää sulamisvesien reitit, sillä ilmaston lämmettyä jäätiköt olivat alkaneet sulaa yhä nopeammin. Tällä matkalla hän tutustui Joniin, jolla oli omat henkilökohtaiset syyt matkalleen.

Inkeri Markkulan teos Maa joka ei koskaan sula on uskomattoman hienosti kirjoitettu tarina kahdesta satutetusta ihmisestä, joiden yhteinen aika oli tähtiin kirjoitettu.

[Reeta · Rating 5 out of 5]

Kaunista kieltä, kauniin melankolinen tarina, kaunis (vaikkakin kylmä ja surullisen uhattu) maailma. Parasta kirjassa oli luonnon, ihmisen, elämän kauneus ja kauheus. Kirjailija yhdistää hienosti tunteita ja faktoja ja antaa lukijalle paljon ajateltavaa molemmista.

Tarina hyppelee aikatasosta ja henkilöstä toiseen, mikä monissa kirjoissa tuntuu kuluneelta kikkailulta. Mutta Inkeri Markkula käyttää pala palalta täydentyvää kerrontatapaa taitavasti ja onnistuneesti. Ärsyynnyn joskus myös epäuskottavista juonenkäänteistä, mutta tässä epäuskottavakin tuntui oudon uskottavalta. Ja vaikka kirjassa oli muutama ilmiselvä ja helpolta tuntuva ratkaisu, niin nekään eivät lainkaan häirinneet. Niin monissa kohdissa kertomus tai ihminen kulki sopivasti yllättävään suuntaan.

Jos jotain pitäisi kritisoida, niin joihinkin henkilöhahmoihin olisin halunnut tutustua syvemmin. Mutta lienee ainakin osittain harkittua ja ehkä myös perusteltua, että jotkut hahmot jäivät hiukan etäisiksi ja selityksiä vaille.

Kirjasta voisi valita monta lempikohtaa, mutta sen sijaan lainaan tähän yksittäisen ajatuksen, joka puhutteli juuri nyt: ”Häpeä on ainoa tunne, jota ei voi jakaa, muistan isän joskus sanoneen. Sillä kun sen jakaa, se muuttuu myötähäpeäksi, eikä kukaan halua herättää toisissa myötähäpeää.”

[Katja worlds_between_the_sheets · Rating 4 out of 5]

Voi miten kaunis kirja tämä oli. En tiedä, haluanko nyt enemmän Lappiin vai Kanadaan, mutta pohjoinen luonto kutsuu nyt ja lujaa. Ja itkettää ajatella, mitä sille luonnolle on tapahtumassa. Ja sitten suru vaihtuu raivoksi, kun mietin, miten alkuperäisväestöjä on kohdeltu.

Rakastin tässä kirjassa luontokuvauksia, mutta mun mielestä vähemmät näkökulmat ois riittänyt. Neljä eri kertojaa rikkoi tätä tarinaa mulle liikaa - ja niissä, missä ei oltu Lapissa ja jäätiköllä, taika jotenkin särkyi ja kaipasin takaisin.

[MsWatson · Rating 5 out of 5]

Als mir bewusst wurde, worum es wirklich geht, hat es mir die Sprache verschlagen. Es hat physisch im Herzen geschmerzt. Und wenn ich an das Buch denke, dann macht es das irgendwie noch immer ein klein wenig.
„Wo das Eis niemals schmilzt“ von Inkeri Markkula ist so ein fesselnder Roman, der sowohl Schönheit, Härte und die Schrecken der Realität ineinander webt und daraus eine ganz intensive Geschichte macht.
Schönheit: Die Weite der Natur, eine Liebe, tiefe Gefühle, Familienglück, Geborgenheit, Leidenschaft, die kleinen Freuden. Härte: Die Natur und ihr Sterben, Zusammenbrüche, Trennung, Hilflosigkeit, Wahrheit und Realisierung von einer Realität, welche die Protagonist:innen nicht für möglich gehalten haben. Und dann kommt der Schrecken: Genozid, entführte Kinder, Zerstörung der Kultur von Natives… und alle Nuancen, die damit zusammengehöen. Ihr merkt schon - schwerer Stoff. Aber sagenhaft schön erzählt.
Worum geht’s: Im Zentrum steht (u.a.) die Glaziologin Unni, die nach Kanada reist, um dort Gletscher zu erforschen Sie kehrt an den Ort zurück, an dem sie Jon begegnete, einem Mann voller Brüche, dessen Schicksal sie nicht loslässt. Dieser Handlungsstrang legt so viele unausgesprochene Traumata frei, die sich in Familiengeschichten und kulturellen Erfahrungen zeigen. Parallel zu Unnis Reise legt der Roman eine zweite Zeitebene frei: Vor vielen Jahren stand eine junge Frau am selben Gletscher und ahnte eine düstere Zukunft für ihr ungeborenes Kind.
Ich mag nicht zu viel vorwegnehmen, aber ab der Hälfte ca. wird der Genozid an den indigenen Völkern Nordamerikas thematisiert. Und zwar nicht nur als ein historisches Fragment, sondern als fortwirkende Realität, die die Gegenwart der Figuren durchdringt. Das Verschwinden von Sprachen, Kulturen und ganzen Lebensweisen wird - zumindest in meiner Wahrnehmung - parallel zum Schmelzen der Gletscher gesetzt. Der Gletscher ist wie eine zentrale Metapher für die vielen Ebenen der Geschichte.
Diese wird auch nicht linear erzählt, sondern auch hier - wie die vielen Schichten des Gletschers, hat auch diese Geschichte viele Schichten, die immer wieder aufeinander gelegt werden. Wir folgen Unni zurück in ihre Kindheit, zu den Sommern in Lappland mit ihrem samischen Vater, aber auch in das harte Dorfleben nahe Helsinki, wo Enge, Schweigen und Sprachlosigkeit Spuren in ihrer Seele hinterließen.
Man merkt, dass Markkula als Umweltwissenschaftlerin arbeitet / forscht und in Lappland, Island und Spitzbergen gelebt hat. Das schwingt auf jeder Seite mit. Sie kennt die Landschaften, die sie beschreibt, sie kennt das Leben in den Grenzbereichen von Natur und Zivilisation, sie kennt die Verletzlichkeit indigener Kulturen. Diese Erfahrung verleiht ihrem Roman eine greifbare Authentizität.
„Wo das Eis niemals schmilzt“ ist ein Roman, der nicht nur eine persönliche Geschichte erzählt, sondern zugleich den Schrecken unserer Zeit spiegelt: den Verlust von Lebensräumen, die Machtlosigkeit des Einzelnen gegenüber Systemen, das Verschwinden von Sprachen und Traditionen. Markkula verbindet intime Erfahrungen mit universellen Fragen und ich hatte das Gefühl, dass das Eis nicht nur zurückgeht, sondern eine Welt darstellt, die an ihren Rändern zerbricht - weil wichtige Teile der Kultur einfach ausgelöscht werden. Das war in den 60ern besonders schlimm und ist es noch heute. Dieses Buch unterhält nicht nur, sondern erinnert und zeigt auf, wie fragil doch alles ist. Es ist ein ganz wundervolles Werk, das unbedingt gelesen gehört!

[Sylvia Hertel · Rating 5 out of 5]

Auf der Suche nach den eigenen Wurzeln

Klappentext:
Mal ist es ein Rieseln, dann ein leises Heulen, das über den mächtigen Gletscher hallt. Sein Gesang verrät Unni, wo das immer mehr werdende Schmelzwasser einen Weg ins Innerste des Eises findet. Die Forschung hat die Glaziologin zurück nach Kanada geführt, aber es gibt noch einen weiteren Grund: Jon, mit den dunklen Augen und dem verlorenen Blick, dem sie bei ihrem letzten Besuch auf der Baffininsel nahekam, bevor sich ihre Wege wieder trennten. Jon, der hierhergereist war, um die Leerstellen in seiner Biografie zu füllen. Unnis Suche nach Jon führt sie auch in ihre eigene Vergangenheit, zu den magischen Sommern, die sie mit ihrem samischen Vater in Lappland verbrachte, und dem bitteren Alltag in einem Dorf bei Helsinki. Und schließlich bis zu einer jungen Frau, die dreißig Jahre zuvor dem Gletscher lauschte und für das Kind in ihrem Bauch eine dunkle Zukunft vorausahnte.

„Wo das Eis niemals schmilzt“ ist ein Roman über Liebe, Herkunft und Identität von Inkeri Markkula.

Im Mittelpunkt stehen Unni und Jon. Unni kommt aus Finnland und ist Sami, Jon kommt aus Kanada und ist Inuk. Beide sind auf der Suche nach ihren Wurzeln.

Zuerst wird Unnis Geschichte erzählt. Unni ist Glaziologin, sie untersucht die Gletscher und die Auswirkungen des Klimawandels auf das ewige Eis. Unni stammt aus dem hohen Norden, wo die Landschaft weitläufig und karg ist. Die Winter sind lang und dunkel, der Sommer dauert nur wenige Wochen.

Auch die Geschichte von Jon wird erzählt. Jon wuchs in Kanada bei Adoptiveltern auf. Ursprünglich ist er ein Inut. Auch er fühlt sich entwurzelt und muss mit Rassismus und Anfeindungen kämpfen.

An einem Tag haben sich Unni und Jon getroffen und seither nicht mehr aus dem Gedächtnis verloren.

Inkeri Markkula lässt ihre Leser*innen in eine andere Welt eintauchen. Eine Welt aus Eis, die mittlerweile gefährdet ist.
Die Geschichte vermittelt zum einen was der Klimawandel im hohen Norden anrichtet und was das für die Menschen bedeutet die dort Leben.
Die Geschichte vermittelt aber auch, was mit den indigenen Völkern passiert ist. Die Samen wurden auseinandergerissen und es leben nicht mehr viele in einer Gemeinschaft wie früher.
Anhand von Jon erfahren die Leser*innen was alles Schreckliches mit den Inut geschehen ist. Diese Passagen sind oft schwer zu lesen. Man möchte sich das gar nicht vorstellen.

Inkeri Markkula erzählt die Geschichte mit einem flüssigen, gut verständlichen und vor allem fesselnden Schreibstil. Ich habe das Buch an zwei Abenden gelesen.

„Wo das Eis niemals schmilzt“ ist ein Roman, der mir lange im Gedächtnis bleiben wird.

[Buchdoktor · Rating 5 out of 5]

Die finnische Glaziologin Unni hatte 2003 „Joni Jacobsen“ als Guide bei ihrer Forschungstätigkeit an der „Penny Ice Cap“ auf der kanadischen Baffin-Insel kennengelernt. Unni hat samische Vorfahren, ihr Vater Matias war als Kind noch in der Schule umerzogen und von seiner Kultur entfremdet worden. Unnis Kinderzeichnung von sich und ihrem Rentier Martti, die der Vater ihr aus Lappland schickte, erinnert sie an die Trennung ihrer Eltern, als ihre Mutter mit ihr gemeinsam den Lebensraum der samischen Rentierzüchter verlässt, um 1000km weiter südlich eine Arbeitsstelle anzunehmen. Unni fühlt sich vom Vater im Stich gelassen, als er sie nicht wie ersehnt aus der fremden Stadt und der ungewohnten Schule in ihre Heimat zurückholt. Jon war in Kanada mit Unterstützung seiner Adoptivmutter auf der Suche nach seiner Herkunft; denn er war vermutlich 30 Jahre zuvor während des kanadischen „Sixties Scoop“ seiner grönländischen Mutter Alasie geraubt und mit gefälschten Papieren einer weißen Familie zur Adoption übergeben worden.

Inkeri Markkula verbindet die Schicksale einer jungen Wissenschaftlerin samischer Herkunft und des Sohnes einer grönländischen Mutter, die geglaubt hatte, sie könnte ihr Kind in Kanada besonders sicher zur Welt bringen. Jons leibliche Mutter Alasie konnte mich besonders berühren. Die Handlung springt zwischen Finnland, Grönland und Kanada, zwischen den Generationen, sowie den 60er-8oer Jahren und dem Beginn unseres Jahrhunderts. Neben unvergesslichen Landschaftsbeschreibungen besticht Markkulas Roman durch Jons komplizierte Suche nach seinen Eltern auf der Baffininsel, sowie der Einfühlung in seine und Unnis Außenseiterrolle in ihrer Kindheit. Beide suchen in der Gegenwart einen verlorenen/entfremdeten Elternteil; beide werden mit dem Raub ihrer Kultur durch einen vorgeblich modernen Staat konfrontiert. Joni als gebürtiger Grönländer ist darüber hinaus mit dem Klischee der erblichen Disposition zu Suchtverhalten belastet.

Fazit
Von der Andeutung einer Liebesgeschichte zwischen Unni und Jon sollten Leser:innen sich hier auf keine falsche Fährte locken lassen, durch den Wechsel der Zeitebenen und die Verknüpfung zweier Kulturen mit Zwangsassimilation indigener Einwohner ist „Wo das Eis niemals schmilzt“ ein komplexer Roman, der Konzentration erfordert.

[Ágnes Vigh · Rating 4 out of 5]

_"Egy nap egyetlen rövid pillanat alatt a tengerbe fog zuhanni mindaz, ami a gleccserből megmaradt, és több százezer évnyi történelem bomlik majd molekuláira. Ha ebbe belegondolunk, minden más teljesen jelentéktelennek tűnik."_

Soha nem olvastam még hasonló (vagy hasonlóan szerkesztett) történetet, de nem csak ezért választottam A soha fel nem engedő földet következő olvasmányomnak. Többeknek is említettem, hogy a fordító megjelenítésénél Patat Bence neve számomra már gyakorlatilag garanciát jelent arra, hogy ez egy igényes könyv lesz. Így volt ez most is.

Nagyon nehezen tudnám megfogalmazni, hogy pontosan miről szól, mert szerintem a borítón szereplő "drámai szerelmi történet" kezdetű alcím nem tükrözi teljesen a cselekményt. A "lehengerlő tájak" már igen - bár azt gondolom, célszerűbb lett volna hidegebb, téli időszakban olvasni, nem akkor, amikor már éhezem a melegre és a napsütésre.

Számomra a legnagyobb szerelem ebben a könyvben leginkább Unni természet iránti érzéseit jelentette, mert úgy érzem, ebből jóval többet kaptunk, mint a két főszereplő viszonyából. Nem számítottam ezen kívül arra sem, hogy helyenként ennyire naturalisták lesznek a leírások, kizökkentett a gleccserek leírása után következő iskolai zaklatás pontos leírása.

Egyedi történet volt ez tehát, még ha sokszor nem is volt egyszerű felvenni a fonalat azzal kapcsolatban, hogy milyen évben járunk, és hogyan fog összekapcsolódni egyik bekezdés a másikkal. Abszolút nem bántam meg, hogy elolvastam, az viszont megfogalmazódott bennem, hogy talán másik évszakban (és életszakaszomban) ideálisabb lett volna.

[zsuzsyb · Rating 5 out of 5]

Nemcsak a természetet és köztük az őserdőket írtjuk.
Az őslakosokat is.
Erről szól a fehér ember civilizációja. És erről szól a regény, amelyik gyöngyörű jeges ujjaival nyúl bele az asszimilálásként folytatott népirtásba, az ezekből fakadó identitásválságba és gyökértelenségbe, a kívülállóságba, a rasszizmusba és megbélyegzésbe, a fagyos titkokba és elhallgatásba. És a népirtás örökségébe: a generációs traumákba. Témája egyszerre etnocídium és a klímaváltozás.
Nemrég láttam Zaya és Maurizio Benazzo új filmjét, a csodálatos „The Eternal Song”-ot, ami szintén erről szól bemutatva több őslakos kultúrát is, és számomra így most összecsengenek ezek az élmények. Arra gondolok, hogy a hetvenes években (s jóval előtte) erőszakkal asszimiláltuk az őslakosokat, de ezt ma is folytatjuk, csak másképp: hiszen korábbi életterük, szokásaik és mindennapjaik élhetetlenné és lehetetlenné válik nagyon sok helyen, a klímaváltozás miatt. Miközben traumáikkal is meg kell küzdeniük.

Tud-e kapcsolódni másokhoz az, aki a gyökérvesztettség és a közösségnélküliség miatt önmagához sem tud? Talán a mai ember egyik legnagyobb kérdésévé válhat… bárhol éljen is.

Inkeri Markkula regényét már csak azért is érdemes elolvasni, mert lírai gyönyörűséggel és hangulattal leírt északi tájakon járhatunk. Az a fajta élvezetes, minőségi irodalom, amivel mostanában (csak ők képesek – legalábbis engem) az északi szerzők örvendeztetnek. A regény legnagyobb érdeme pedig szerintem az is, hogy nagyon sok kifejezést kapunk eszkimó nyelveken – ahogyan haladunk a történetben előre, egyre inkább. Én ezt imádtam, sajátossá és különlegessé tette a könyvet.

[Lena Friebel · Rating 5 out of 5]

•Buchrezi• 🥺 (Jahreshighlight)

Zum Inhalt:
Unni ist Glaziologin und erforscht einen Gletscher in Kanada. Sie fühlt sich nur in der wilden Natur wirklich zuhause und kämpft mit ihrer Vergangenheit, in der sie gezwungen wurde, ihre geliebte Heimat in Lappland zu verlassen, um eine staatliche Schule zu besuchen, in der sie sich stets fremd fühlte.

Dann tritt Jon in ihr Leben. Ein Mann, der sie mit seinen dunklen Augen und seinem schwarzen Haar sofort in den Bann zieht. Die beiden kommen sich näher, doch ihre Wege trennen sich wieder.

Auch Jon trägt eine schwere Vergangenheit mit sich. Als Baby adoptiert und nach Dänemark gebracht, fühlte er sich in seiner neuen Heimat nie wirklich wohl… denn er ist anders.

Seine Adoptivmutter kann die Geschichte ihres Sohnes und die Gründe der Adoption nicht ruhen lassen und begibt sich auf eine Suche…

Eine Suche, die so schmerzhaft ist, dass sie alles infrage stellt.

Mein Fazit:
Als ich dieses Buch beendet hatte, saß ich mit meinem Mann im Auto und wollte ihm davon erzählen, aber ich konnte nicht. Ich musste weinen.
Der Klappentext hat mich neugierig gemacht. Ich hatte eine Liebesgeschichte mit Tiefe erwartet, doch bekommen habe ich so viel mehr.

Dieses Buch behandelt Themen, die mich tief getroffen haben. Vom fortschreitenden Klimawandel und dem Schmelzen der Gletscher bis hin zu indigenen Völkern, die in der Gesellschaft nicht erwünscht waren und ihrer eigenen Kultur entfremdet wurden. Die vermeintliche Sicherheit außerhalb ihrer Gemeinschaft existierte nicht. Und dann bleibt die große Frage: Wo ist mein Zuhause?

Lest dieses Buch!
Es hat mir die Augen geöffnet. Was maßen sich Menschen an? Warum werden Kulturen zerstört, Sprachen ausgelöscht und Familien zerrissen?

Die Autorin hat ein beeindruckendes Gleichgewicht zwischen verschiedenen Schicksalen geschaffen und dabei eine Geschichte geschrieben, die mich zutiefst berührt und zugleich wütend gemacht hat.

Volle 🗻🗻🗻🗻🗻!

[Taija · Rating 5 out of 5]

”Pidän numeroista, koska niiden taakse ei tarvitse nähdä. Ne törröttävät paperilla kuin puut maisemassa, eivätkä pidä sisällään kätkettyjä merkityksiä.”

Upea kirja - rakastin, ihastuin, itkin! Heittämällä vuoden paras kirja.

Maa joka ei koskaan sula on hieno kertomus arktisista alueista, Lapin luonnosta, jäätiköistä, ilmastonmuutoksesta, erilaisuudesta, koulukiusaamisesta, juurista, juurettomuudesta, lapsettomuudesta, äitiydestä. Se on myös kertomus vähemmistöistä ja miten valtaväestö on kohdellut alkuperäiskansoja väärin.

”Näin sen kai kuuluu mennä, hän ajattelee. Äiti katsoo lastaan, aina vain, ja lapsi katsoo kohti elämää, johon äiti ei kuulu enää.”

Kirjassa on ravisuttavia ihmiskohtaloita, mutta se myös opettaa lukijalleen paljon, eikä vähiten arktisesta luonnosta

Pidin kirjan rakenteesta, pidin sen juonesta. Pidin luontokuvauksista. Pidin 80-luvun koululaisen magneettipenaalista. Pidin kauniista, oivaltavasta kielestä. Pidin kaikesta siitä tiedosta mitä se opetti minulle. Pidin kaikesta tässä kirjassa.

Eli kaiken kaikkiaan hieno kirja! Inkeri Markkula todellakin yllätti minut. En ollut hänestä kuullut aiemmin, nyt pistän varmasti mieleeni.

”En tiedä mitä tehdä. Seison koulun portailla ja odotan. Pissan kuivumista. Ihmettä. Tulevaisuutta jota en tahdo.”

[Mima · Rating 5 out of 5]

Unni syntyi pohjoisen Saamenmaan kauneuteen. Hän rakasti tuntureita, soita ja jokia. Hän kuunteli hiljaisuutta ja veden ääniä, eli todeksi luonnon monimuotoisuutta. Kunnes vanhemmat erosivat ja hän joutui lähtemään etelään äidin mukana. Siitä alkoi kaksoiselämä joiden jälkiä hän pakkailee vielä aikuisenakin.

Jon syntyi inuiittiäidille Quebecissä koska Qikiqtarjuaq-kylässä synnyttäminen kiellettiin valkoisten toimesta. Hänet kaapataan äidiltään ja adoptoidaan tanskalaisperheeseen. Aikuisena hän etsii biologisia vanhempiaan Baffininsaarelta ja törmää jäätikkötutkija Unniin Penny-jäätiköllä.

Kieli on erittäin kaunista, herkkävireinen tunnelma vie lukijan kauas arjesta, tunturiin halajavan Unnin kaipuu saa lukijan silmät kostumaan. Molempien päähenkilöiden sisäinen taistelu, oman identiteetin löytäminen ja kiusatun vähemmistölapsen elämästä oli sydäntä särkevää lukea. Kirjassa on käytetty ripaus pohjoissaamea ja Inuktitut-kieltä, lopussa on sanasto. Aikajana on 60-luvun loppupuolelta 2000-luvun alkuun.
Kirjan teemat ovat tärkeitä ja kipeitä. Joukkotuhonta, lapsettomuus, alkuperäiskansojen kaltoinkohtelu, ilmastokriisi, ne kaikki tulevat iholle niin että yöunet menivät.