75-vuotiaana Kyllikki Villa pakkaa kaksi isoa matkalaukkua ja lähtee kohti Etelä-Amerikkaa ja Chilen järviseutua. Matka on täynnä mutkia ja yllätyksiä niin kuin rahtilaivalla aina. Rakas elementti merikin koettelee siinä määrin, että on esitettävä vakava kysymys: olenko enää valtamerikelpoinen?
Selostaessaan matkan vaiheita sanelukoneeseen Villa myös muistelee menneitä matkojaan ja hyvästelee satamia, joihin ei todennäköisesti tule enää astumaan. Laajempaa ulottuvuutta antavat vuoropuhelut varhaisten tutkimusmatkailijoiden, kuten Magellanin, Darwinin ja Alexandra David-Néelin, kanssa.
Minun on vaikea ymmärtää Kyllikki Villan matkapäiväkirjojen suosiota. Jollain tavalla ensimmäinen niistä, Vanhan naisen lokikirja, hypnotisoi minutkin. Mutta jos ja kun kirjasta 95 prosenttia on asioiden vatvomista tai jonkin sortin valittamista, se yksi kirja olisi ollut tarpeeksi. En edes ymmärrä, miksi Villa lähti uudelleen ja uudelleen reissuun, kun kaikki on niin raskasta, vaivalloista ja hankalaa. Ehkä paetakseen jotain, arkea tai kotielämän vaivalloisuutta? Vain pieninä hetkinä lukija saa nähdä välähdyksiä taitavasta kirjoittamisesta (sanelusta, ajattelusta). Sellaista sisältöä olisi toivonut lisää päiväkirjaan. Niistä yksi tähti ja toinen tähti rehellisyydestä. Toivottavasti en itse muutu yhtä omanapaiseksi ja ylianalysoivaksi valittajaksi vanhuuden myötä.