Laakso on aikamme ilmiöitä syväluotaava episodiromaani. Kahdeksassa toisiinsa kietoutuvassa tarinassa Piilaakson asukkaat etsivät kadotettua yhteyttä itseensä ja toisiinsa. Mihin asti ihminen voi hallita todellisuutta?
Kalifornian Piilaakson vanhoille asukkaille teknologiajättien tulo on merkinnyt suurta muutosta. Kiinteistöjen hinnat ovat nousseet pilviin ja kaduilla kiertelevät robottiautot. Leskimies Ray ei enää tunnista asuinaluetta entisekseen. Naapurissa vanhempiensa talossa asuva Christen joutuu tekemään kahta työtä pärjätäkseen taloudellisesti.
Yritykset panostavat kilpaa virtuaalitodellisuuden kehittämiseen. Teknologiayhtiö Vizionsia johtaa suomalainen Jarkko, jonka kehittämän moniaistisen laitteen luvataan mullistavan virtuaalisen kommunikaation. Markkinointijohtaja Marilynne ideoi uusia käyttötarkoituksia keksinnölle, jonka turvallisuudesta ei ole mitään takeita. Voisiko ihmisen suruprosessinkin optimoida?
Emilia Suviala (s. 1977) on ihmismielen sokeista pisteistä, vastakulttuureista ja teknologisista innovaatioista inspiroituva psykologi. Jo pitkään ulkomailla asunut Suviala tuntee olevansa eniten kotonaan Tyynen valtameren rannalla Pohjois-Kaliforniassa. Laakso on hänen toinen romaaninsa.
Tässä oli jotenkin hienovaraisen hiipivä ja pahaenteinenkin tunnelma ajoittain, tosi hienosti käsiteltiin ihmisen kyvyttömyyttä kohdata kuolevaisuutta tämän ajan teknologiauskovaisuuden kautta, ilman alleviivaamista. Otti sydämestä!
Herkullisia aineksia, Piilaakson teknologiahuuma (ja -tuho?) kontekstina toimiva. Tarinoista osa olivat vetävämpiä ja uskottavampia kuin toiset. Eniten häiritsi lähes kaikkien tarinoiden lopussa oleva väkinäinen opetus, mukasyvällinen closure. Erilaiset ihmiskohtalot kaikkine tunteineen melko poikkeuksellisessa ympäristössä olisivat riittäneet, tarpeeton draamankaaren rakentaminen latisti lukukokemusta!
Laakso on episodiromaani, jonka rakenne on kopioitu suorastaan häiritsevästi Short cuts -elokuvasta. Kirjassa kahdeksan eri näkökulmaa ja tarinaa risteää teknologiavetoisessa start up -yhteisössä Laaksossa, jossa virtuaalitodellisuus nähdään hyvänä ratkaisuna kaikkiin ihmisten tosielämän ongelmiin sukulaisten yhteydenpidosta aina oman lapsen kuoleman aiheuttamasta surusta toipumiseen.
Teoksessa käsitellään suuria teemoja kuten inhimillisen yhteyden merkitystä ja teknologian rajoja. Suurehkoon määrään henkilöhahmoja pääsee tutustumaan kirjan mitassa vain verraten vähän, mutta taitavasti Suviala osaa kirjoittaa heidät kuitenkin kokonaisiksi. Henkilöiden motiivit ja pyrkimykset tulevat lyhyessäkin kohtaamisessa uskottaviksi ja heihin samastuminen on helppoa.
Emilia Suviala on sujuva tarinankuljettaja, ja kirjan kahdeksan liittyvät toisiinsa luontevasti ja vaivattomasti niin, että lukija saa palkitsevan oivalluksen, kun löytää hetkiä yhdistävän tekijän tai henkilön. Kirja tuntuu myös uskottavalta Kalifornialta, mikä ei ole suomenkieliselle tekstille ihan helppo tehtävä. Jos kokonaisrakenne ei olisi ollut niin selvä kopio, olisi kirja voinut saada minulta neljäkin tähteä.
Odotin enemmän. Ihan kelvollinen satiiris-ironinen ihmistutkielma teknologian kehdossa asuvista. Välillä töksähtelevä. Tästä saanee enemmän irti henkilö, joka ei ole kovin perillä Piilaakson menosta ja jolle ajatuksem puettavasta teknologiasta ja suruteknologioista ovat uusia ja kenties karmivia. Tämmöiselle tekniikkanörtille ei mitään uutta alla auringon :D
Ps. Paremmin käytetty Liisa-rakennelma löytyy kirjasta Ihmemaa ja parempi tekniikkaan sotkettu creepy lapsi kirjasta Stronger, Faster, and More Beautiful.
Kahdeksan tarinaa, joilla on yhteys. Kaikki sijoittuvat nykypäivään (tai lähitulevaisuuteen?) Piilaaksoon, jossa high-tech innovaatiot saavat vapaasti versoa. Miten keksinnöt muuttavat elämäämme? niin hyvässä kuin pahassa? onko kaikki tarpeellista?
Kirja oli ihan sujuva luettava, mutta se ei tarjonnut minulle mitään mielenkiintoista, inspiroivaa tai yllättävää. Kokonaisuus oli jäi jotenkin latteaksi, tästä ei jäänyt mitään mieleen.