Meitä vastaan rikkoneet -esikoisteoksellaan ihastuttaneen Camilla Nissisen toinen romaani on taiten kudottu kertomus vanhemmuuden kipupisteistä, sukupolvelta toiselle siirtyvistä taakoista ja rakkaudesta, joka on suurempi kuin mikään maailman mahti.
Alma ja Johannes yrittävät lasta kauan, mutta kun Lotta lopulta syntyy, äidin rooliin solahtaminen ei käykään Almalta itsestään. Päinvastoin äitiys nostaa pintaan menneisyyden kipeitä tapahtumia ja muistuttaa kaikesta siitä, mistä Alma itse on jäänyt paitsi.
Vuosikymmeniä ennen Alman syntymää Alman ukki Ilmari paiskii pientilallaan aamusta iltaan töitä elättääkseen perheensä ja karistaakseen sodan varjot sekä oman isänsä väkivaltaisen verenperinnön. Sitten eräänä helteisenä kesäiltana vuonna 1966 kaikki muuttuu peruuttamattomasti.
Camilla Nissinen (s. 1988) on pohjoiskarjalainen kielen ja kirjallisuuden ammattilainen, joka on aina saanut tukevamman otteen maailmasta kirjoittamalla kuin puhumalla. Rihmasto on Nissisen toinen romaani.
Ei ollut mulle niin vaikuttava lukukokemus kuin Nissisen esikoisteos, mutta pidin silti kovasti!
Kirjassa Alma tasapainottelee kahden huolehdittavan välillä, ja hän kokee jatkuvasti epäonnistuvan molemmissa rooleissa. Vastasyntyneen Lotta-tyttären kanssa on vielä vaikeaa sopia äitiyden muottiin, ja muistisairauden rapistuttama ukki on Alman ainoa linkki lapsuuteensa ja muistutus siitä, mitä joskus oli. Koskettava kuvaus sekä äitiyden paineista että muistisairaan läheisen huolehtimiseen liittyvästä taakasta.
Kirjassa kantava teema on ylisukupolviset traumat ja niiden käsittely. Traumat ovat monimutkainen sekametelisoppa sotatraumoja, kotiväkivaltaa ja mielenterveysongelmia, joiden lomassa kirjan henkilöt pyrkivät parhaansa mukaan luovimaan.
Rakastin Pohjois-Karjalan maalaismaisemaa ja kuumien lapsuuden kesien pysähtyneisyyttä, tunnelman terävä kuvailu oli ehdottomasti kirjan parasta antia.
Erityisesti vanhimmissa aikakerroksissa kerronta on väkevää, elävää ja taitavaa. Pidin vanhemmuusteemasta, joka kutoi yhteen sukupolvien tarinoita. Pidin siitä miten esiin tuotiin muistaminen ja unohtaminen. Pääosin kuuntelin tämän, mutta halusin vielä lukea osin uudelleen, kerronta pääsee niin paremmin oikeuksiinsa.
Hyvin suomalainen tarina sotien ja puhumattomuuden ylisukupolvisista vaikutuksista. Tapahtuma-aika vaihteli 1930-luvusta oletettavasti 2000-luvun alkupuolelle ja tapahtumapaikkana oli itäinen Suomi, rajaseudut. Nissinen kirjoittaa jälleen koskettavasti ja tuttu aiheisto jäntevöityy äitiyden teemalla.
Mikä ihana kirja kaikessa kauheudessaan. Toisen kirjan kohdalla odotukset ovat aina epävarmat, kun esikoisteos on ollut huikea. Tämän kohdalla ei tarvinnut pettyä.
Tämä oli ihana ja eheyttävä kokemus. Varmasti vuoden parhaita.
Päähenkilö Alman elämää seurataan kahdessa aikatasossa: lapsuudessa tyttärenä, joka ajautuu asumaan alakouluikäisenä isoisänsä luo sekä aikuisena, tuoreena äitinä, huolehtimassa lapsestaan ja muistisairaasta isoisästään. Samalla Alman, Alman äidin ja Ilmari-isoisän elämä ja menneet tapahtumat aukeavat pala palalta. Kaikki nykyinen on seurausta ja selitystä menneestä.
Nissinen on kirjoittanut jokaisen hahmonsa hellästi ja myötätuntoisesti. Romaanin yksi suurimmista sanomista tuntuu olevan, että kukaan ei ole läpeensä paha – tai ainakaan syyttä. Ihmisille tapahtuu asioita, jotka muokkaavat heitä suuntiin, joihin he eivät itse halua eikä tästä syntyvää kierrettä ole helppoa katkaista. Kuten sananlaskussa sanotaan: ”Joka ei tunne historiaa, ei uuttakaan ymmärrä”.
Rakastin kirjan rakennetta: ensimmäinen osa käsittelee nykyaikaa, toinen menneisyyttä ja kolmas palaa taas nykyhetkeen. Alman lapsuutta ja isoisä Ilmarin menneisyyttä käsittelevä toinen osa on kirjan pisin ja mosaiikkimaisin. Nissinen onnistuu aukkoisessa kerronnassa loistavasti: lukijalle kerrotaan runsaasti ja tarkasti, muttei liikaa. Teksti hengittää mikroskooppisen pienestä yksityiskohdasta suurempaan, tulkinnanvaraisempaan mielikuvaan tapahtuneista ja nykyisyyttä määrittelevistä asioista.
Tällaisia yhden suvun vesan näkökulmasta kerrottuja sukutarinoita on maailma väärällään, mutta näin hienovaraisesti ja hienosti kirjoitettuna en muista hetkeen toista. Universaaleista ja ikuisista aiheesta, kuten kuka minä oikeastaan olen, miksi sukulainen x oli sellainen kuin oli tai miksi sukulainen y teki niin kuin teki – ja miten minun tulisi elää elämääni kaikesta epätietoisuudesta ja menneisyyden painosta huolimatta, on siis edelleen mahdollista kirjoittaa liikuttavasti ja tuoreesti.
Rihmasto on kirja, jonka olisin halunnut itse kirjoittaa.
Ihana, surullinen ja ajatuksia herättävä tarina. Erityisesti kirjan 2. osa piti otteessaan enkä malttanut lopettaa lukemista. Henkilöhahmot olivat uskottavia ja tarinan juoni sopivan mystinen. Eevasta olisin halunnut kuulla lisää, samoin Alman ja Ukin suhteen kehittymisestä vuosien aikana.
Todella kaunista luettavaa. Kirjan keskimmäistä osaa oli välistä hieman hankala seurata kun tarina hyppi paljon ajassa edes takaisin. Kirja ei ole kevyt millään lailla, mutta samaan aikaan sydäntä lämmittävä. Olen lukiessa paljon pysähtynyt tuntemaan lauseiden välissä. Teos laittaa pohtimaan omia perhesuhteita ja kokemuksia.
Niin kaunis, elävä ja hauras maailma. Taitavasti parsittu kasaan kokonaisuus. Rakkauden vaikeus, toisaalta helppous, sekä paino, joka sysääntyy sukupolvelta toiselle eittämättäkin. Äitiys, sen käytäntö ja teorinen toteutus. Tunteiden kuvaus on huippuluokkaa, elämä välittyy lukijalle, oli kyseessä sitten 50-luvusta tai nykymaailman haasteista. Ansaitsee ehdottomasti toisen lukukerran.
”Miten pysyisi elämä, jossa kaikki muu kuin rakkaus oli kortilla? Mutta ehkä se riittäisi. Ehkä rakkaus valutti viljalle voimaa niin, että se jaksoi kasvaa. Ehkä sen avulla pystyi sahaamaan metsässä vielä yhden kannon, lyömään talikon maahan, kyntämään ja kylvämään, olemaan siellä, missä työ oli miehen mitta. Ehkä se piteli käsiä alhaalla silloinkin, kun mieli kuohui, varjeli kieltä, kun ajatukset olivat synkät.”
”- Ei miusta ole ennee ku kissan silittäjäks, ukki sanoo. Hymähdän. - Ethän sinä edes pidä kissoista. Vaihdan vaidetta. Pyyhkijät viuhuvat tasaisesti. - Sehän se tässä niin surkeeta onnii, ukki huokaa.”
Tästä jäi melko ristiriitaiset fiilikset. Jo alkuun teki mieli keskeyttää, kun teos tuntui polkevan paikallaan. Edetessä kuitenkin parani huomattavasti. En tiedä, mitä mietin palapelimäisestä rakenteesta - toisinaan se ärsytti ja olisin halunnut lukea pidempään, mutta toisaalta se loi omanlaisensa tunnelman, jossa kertomus rakentuu pienistä palasista ja jääkin tarkoituksella hajanaisemmaksi. Eevan kohtaloa olisin myös halunnut käsiteltävän enemmän, mutta ehkäpä tarkoituksena olikin ”kadottaa” yksi sukupolvi.
Kerronta oli aika vaihtelevaa: toisinaan erinomaista, toisinaan vähän kömpelöä. Se harmitti, odotin paljon enemmän. Toisaalta hahmot ja maailman Nissinen loi mahtavasti ja todentuntuisesti (vaikka olisinkin toivonut ymmärtäväni paremmin Alman ja ukin suhteen kehittymistä vuosien varrella).
Kaiken kaikkiaan hieno ja valitettavasti vähän samaistuttava teos.
Mie kirjoitan näitä ajatuksiani siitä näkökulmasta, että kirjailija on miun lähi-ihminen. Kirjalla on ihan toinen merkitys, kun sen syntyä on saanut vierestä vilkuilla - vaikkei sisällöstä puhuttu riviäkään ennen julkaisua. Vakuuttavan esikoisen jälkeen odotin Rihmastoa kuin lapsena joululahjaa.
Kirjailijan tunteminen tuo lukukokemukseen vielä yhden tason. Menin ihan tiloihin, itkin ja paruin pääni kipeäksi. Rihmaston tarina on kauniisti kirvelevää kipua. Samaan aikaan ihastelin, että miten hän osaakaan. Tuo sama kaveri, jonka kanssa töissä tehdään ihan muita asioita. Onko hänellä jokin supersankarin viitta, jonka alla hän muuttuu valovoimaiseksi kertojaksi, kuten kustantaja häntä kuvailee?
Miulla on ihan sellainen olo, että nämä kaksi romaania ovat vain alkua pitkälle kirjailijanuralle.
Hienosti hiljalleen punoutuva ja tiivistyvät kerronta tuo niin lähelle sukupolvien trauman monet ulottuvuudet ja halun toimia toisin kuin omat vanhemmat toimineet, mutta elämän ja kokemuksien kiemurat tekevät siitä haastavaa. Ehkä hiljalleen suomalaiset toipuvat sodan jälkeisen vaikenemisen ketjusta, ehkä saadakseen tilalle uusia haasteita. Kertakaikkisen koskettavasti kirjoitettu kirja. <3
Kirja kuvaa taidokkaasti sukupolvien välisiä yhteyksiä ja traumoja. Kirjassa on kaksi aikatasoa. 2000-luvun kertoja on Alma, joka kipuilee sen kanssa, ettei osaa olla äiti eikä ehdi pitämään tarpeeksi huolta dementoituneesta isoisästä, Ilmarista. Menneen ajan tapahtumissa kuvataan Ilmaria ja sitä, mitä suvussa on tapahtunut aiemmin. Hiljalleen Alman elämän äitiyden kipupisteetkin käyvät ymmärrettäviksi. Luultavasti olisin pitänyt kirjasta vielä enemmän, jos kerronta olisi edennyt kronologisesti. Nykyään yhä useammin mietin, mitä etua aikatasojen vaihtelu tuo tarinaan. Nissisen esikoisteos ”Meitä vastaan rikkoneet” oli lukuelämäys. Tämä ei minua koskettanut yhtä syvästi, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.