Esseitä? Ei. Muistelmia? Ei todellakaan. Novelleja? Ehkä ei. Signaali koostuu puheliaista vapaan ajattelun, assosiaation ja uteliaan inspiraation tuottamista kirjoituksista, joiden päähenkilö on milloin suvereeni, milloin hämmentynyt, milloin raivokas, milloin huvittunut Pirkko Saisio -niminen kirjailija, isoäiti, näyttelijä, koulutoveri, potilas tai kunniatohtori. Kertojalla on ihmeen tarkka havaintokyky, hänen huomionsa menneestä ja nykyisestä ovat tuoreita ja aistimusvoimaisia – mutta niiden paikkansapitävyyden joutuu lukija arvioimaan itse.
Pirkko Saisio (s. 16. huhtikuuta 1949 Helsinki) on suomalainen kirjailija, näyttelijä ja ohjaaja. Hän on kirjoittanut myös salanimillä Jukka Larsson ja Eva Wein. Saisiolla on laaja kirjallinen tuotanto, joka romaanien ja näytelmien ohella käsittää monenlaisia tekstejä elokuvakäsikirjoituksista aina balettilibretoihin asti. Saisio on kirjoittanut näytelmiä niin teatteriin kuin televisioonkin, ja lisäksi hän ohjaa ja näyttelee itsekin. Saisio suoritti Suomen Teatterikoulun näyttelijän tutkinnon 1975 ja toimi Teatterikorkeakoulun dramaturgian professorina 1997–2002.
Pirkko Saisio ei vain petä koskaan! Ehdottomasti yksi kaikkien aikojen lempikirjailijoistani on jälleen kirjoittanut kiinnostavan teoksen, jota en voinut laskea käsistäni ennen kun se oli kokonaan luettu. Tämän kirjan kohdalla genre on vaikeasti määriteltävissä, eikä sen määrittely ole oikeastaan tarpeenkaan. Itse kertoja-Saisio nimittää tekstiä teoksessa ”mitään kirjallisuudenlajia edustamattomaksi hortoiluksi”.
Samaan tapaan kuin omaelämänkerrallisessa trilogiassaan, myös Signaalissa on kertoja nimeltä Pirkko Saisio, joka havainnoi maailmaa, ympäristöään, itseään ja muita ihmisiä vuoroin äidin, isoäidin, kunniatohtorin, ystävän tai vaikkapa potilaan näkövinkkeleistä. Lukija pääsee erilaisten ja eripituisten, otsikoitujen katkelmien kautta mukaan hyvin erilaisiin kohtauksiin ja kohtaamisiin, eri maihin, kaupunkeihin ja tilanteisiin. Myös tässä teoksessa nousee esiin ajatus siitä, kuinka muiston, tai jonkin koetun hetken, kertominen on aina myös tarinan esittämistä, fiktiota.
Juuri maailman ja siinä tapahtuvien draamallisten kohtausten havainnoinnissa, tulkitsemisesta ja esittämisessä on tämän teoksen viehättävyys. Saisiolle tunnuksenomaista itseironiaa sekä kokemisen ja havaitsemisen tarkkuutta löytyy, vaikka jälki muuten onkin jotenkin tasaisempaa ja jutustelevampaa, lempeämpääkin, kuin aiemmissa teoksissa.
Saisio on kielen ja draaman ammattilainen sellaisella tasolla, jota ei voi kuin syvästi ihailla. - Ja vähän kadehtiakin.
Luokittelin kirjan sekä romaaneihin että novelleihin, koska ei ole mitenkään itsestään selvää kummasta on kyse (vai onko kummastakaan?). Kirja pohjautuu Saision omiin muistoihin eri tilanteista. Ihailen miten vähällä vaivalla hän saa maalattua lukijan eteen kokonaisia maisemia ja tunnetiloja. Jonkun toisen kirjoittamana nämä samat muistot eivät välttämättä olisi kovinkaan kummoisia, mutta Saisio saa houkuteltua niistä esille jotain syvästi inhimillistä, jopa universaalia, siitäkin huolimatta, että harva on ollut juuri samanlaisissa tilanteissa.