Luin Pathematan yhdeltä istumalta Berliinin Vabali-kylpylässä vietetyn lomapäivän aikana. Se oli juuri oikea tapa uppoutua hetkeksi tähän lyhyeen, briljanttiin kirjaan. Pathemata tarkoittaa kärsimystä, kipua, ja Nelson pureutuukin tässä kirjassa omaan krooniseen leukakipuunsa ja kahteen mahdottomuuteen; mahdottomuuteen saada siihen apua ja toisaalta kirjoittaa siitä niin, että kokemus välittyisi. Jo Virginia Woolf kirjoittaa tästä mahdottomuudesta, ”kieli kuivuu” kivun edessä (On being ill, löytyy Kiitäjän kuolema -esseekokoelmasta suomennettuna). Leukakivun lisäksi kirjailijan elämässä tapahtuu/on tapahtumatta paljon muutakin; pandemia muuttaa elämän, parisuhde on ilmeisissä vaikeuksissa, lapsi kasvaaa (ja käy etäkoulua), rakas ystävä kuolee, isän kuolema on käsittelemättä.
Kappaleissa vuorottelevat reaalielämän tapahtumat, haasteet ja mietelmät ja unikuvat, jotka jonkun muun kirjoittamana vaivaannuttaisivat ja väsyttäisivät, mutta Nelson näyttää nerokkaasti, miten unet ovat ja miten niistä tulee luovan prosessin materiaalia. Kroonisen kivun kuvaus ja hoitomenetelmien etsimisen epätoivo on kirjoitettu kauniisti, monipuolisesti ja ymmärtävästi. Väärät profeetat saavat osansa - lääkärinä tätä oli kiehtovaa lukea, ja erityisen ilahtunut olin siitä, miten selkeästi Nelson asettuu tutkitun tiedon ja tieteeseen perustuvan lääketieteen kannalle (sanomatta suoraan tästä asiasta mitään).
Yhden tähden menetys lyhyydestä; Argonauteista alkaen olen toivonut, että Nelson palaisi autofiktiivisen kirjoittamisen pariin, ja vaikka olen nauttinut puhtaamman filosofisista teoksista valtavasti, olisin lukenut tätä kymmenen kertaa pidempään. Toivottavasti kirja suomennetaan pian.