Kirja siitä, miksi kirjallisuus on tärkeää ja kirjoittaminen elintärkeää ”Kun saan kirjoittaa, olen parempi äiti, puoliso ja ystävä.
Kun kirjoitan hyvin, kaikki on paremmin. Olo on kevyt, ajatukset virtaavat, tunnen kuuluvani johonkin, kiinnityn. Jos saisin valita itselleni minkä tahansa ammatin, valitsisin tämän.” Helmi Kekkonen on helsinkiläinen kirjailija, jonka esikoisteos julkaistiin vuonna 2009. Nyt, kuusitoista vuotta myöhemmin, Kekkonen pohtii, mikä on saanut hänet kirjoittamaan kirjan toisensa jälkeen. Miksi joidenkin ihmisten on pakko kirjoittaa? Miksi hänen on pakko kirjoittaa? Mitä kirjoittaminen on?
Helmi Kekkonen (s. 1982) on valmistunut filosofian maisteriksi pääaineenaan yleinen kirjallisuustiede. Hän on opiskellut kirjoittamista Turun yliopiston luovan kirjoittamisen opinto-ohjelmassa ja Kriittisessä korkeakoulussa. Hänen esikoisteoksensa Kotiin julkaistiin 2009.
Oli tarkoitus vain vähän vilkaista alkua, mutta Helmi Kekkosen Näin minä sen kirjoitin (Kosmos, 2025, saatu arvostelukappaleena töistä), tempaisikin sellaisella voimalla mukaansa, etten osannut irrottautua. Näissä lauseissa ja virkkeissä on taikaa. Vaikka ne ovat pitkiä, ne kannattelevat, lukijan ajatus lipuu eteenpäin tekstin mukana.
Kirjoittamisesta ja kirjoittamisen merkityksestä on rustattu runsaasti aiemminkin, mutta jotenkin aihe silti kiehtoo aina vaan uudelleen. Finlandia-ehdokkaanakin olleen Liv!-romaanin luominen tarjoaa kehyksen esseemäisille teksteille, mutta mukana pysyy, vaikka Liv! olisi vielä lukematta. Näin minä sen kirjoitin on sukua Maria Peuran Antaumuksella keskeneräiselle, jossa siinäkin kuljetaan keskeneräisen romaanin matkassa, ja josta myös suuresti pidin.
Keskiöön nousee kirjoittajana eläminen. Mitä kirjoittajuus tarkoittaa toimeentulon kannalta, entä perheen tai taiteilijuuden näkökulmasta? Millaista on hyvä teksti, mistä kirjojen aiheet löytyvät, mitä kirjoittaminen ylipäätään on? Miksi on pakko kirjoittaa?
Lukiessani huomaan nyökytteleväni: juuri tuolta kirjoittaminen tuntuu, tunnistan tämän, onpa hyvin sanoitettu. Alleviivaan ja merkitsen suosikkikohtiani (varmaan yhteensä suunnilleen kolmasosan teoksesta). Kuten vaikka tämän:
”Ennen kaikkea uskon, että jokaisella, joka kirjoittaa tai haluaa kirjoittaa, joka ei lopulta voi olla kirjoittamatta, on samankaltainen tunne sisällään. Jokin ajatus, kokemus tai kysymys, joka ei jätä rauhaan, joka riivaa ja pelottaa, ja ainainen pyrkimys pukea se sanoiksi, mahdollisimman hyvin.” (s. 13)
Teoksen kirkkaaksi ajatellut lauseet tuntuvat lempeiltä ja lohdullisilta. Vertaistukea löytyy: kipuilua, kun prosessi takkuaa, sanojen katoamista, kaatuilua ja kompurointia. Nämä kohdat tuntuivat erityisen hoitavilta nyt, kun yritän taltuttaa vikuroivaa toisinkoista, tämäkin kohta otti vatsasta, kun tuntui niin tutulta: ”Silti istun täällä, pöytäni ääressä, ja esitän olevani kirjailija. Esitän kenelle? Itselleni varmaan.” (s. 124)
Kertakaikkisen ihana kirja. Suosittelen kaikille muillekin kirjoittajille.
Kokoaan suurempi, valtavan älykäs teos kirjoittamisesta ja sen voimasta. Yleensä kaikenlaisten kirjoitusoppaiden lukemisesta tulee jostain syystä jotenkin lannistunut olo, mutta tämän jäljiltä olo jäi kuulaaksi ja inspiroituneeksi. Mitään muuta ei voi tehdä, on vain pakko kirjoittaa.
Kaunis, hyvin helmikekkosmainen kirja kirjoittamisesta – eli niin vahvasti tekijänsä näköinen ja kuuloinen, että kuulen Kekkosen rauhallisen puheäänen tätä lukiessa sivulta sivulle. Lempeä, tarkka, omakohtainen, ja näin tieteellistä kirjoittamista työkseen tekevänä sain tästä aivan valtavasti itsekin.
Kaikki mitä Helmi kekkonen on kirjoihinsa kirjoittanut, kaikkea sitä olen rakastanut. Kaikki se mitä Helmi Kekkonen on kirjoihinsa kirjoittanut antaa minulle iloa voimaa, tuo elämääni rakkautta, tunteita, sitä vajoamista mitä lukiessani haen,mitä omaan kirjoittamiseeni toivon (ja jos saisin toivoa niin enemmän toivoisin sitä flowta, vähemmän sitä epäluuloa epätoivoa epävarmuutta sitä tuskaa).
Ei mitä vaan miten, kuten Kekkonen tässä upeassa teoksessa toteaa.
”Tuo tarve kirjoittaa ja kirjoittaminen itsessään täyttävät mielen ja koko kehon vuoroin hiljaisella, painostavalla levottomuudella, vuoroin rakastumisen kaltaisella janolla ja keveydellä, ne valvottavat öisin, häiritsevät keskittymistä ja saavat monen muun asian näyttämään aivan yhdentekevältä.”
Ihana Helmi Kekkonen, kiitos kirjasta! On aina ihan sairaan kiinnostavaa lukea siitä, miten luovaa työtä tehdään - ja haaveilla itsekin samasta mahdollisuudesta (tietäen, että ilman säännöllilstä palkkapäivää nääntyisin minä ja perheeni - onneksi haaveilu ei maksa mitään!).
Kekkonen kirjoittaa tapausselostuksen oman Liv! -romaaninsa synnystä mutta tietysti myös koko omasta matkastaan kirjailijaksi. Ja tekee sen taidolla, kiinnostavasti ja elävästi. Lopussa on aivan mielettömän hyvä lista kirjoja luettavaksi - onneksi pari niistä oli lukematta, ja varaukseen menikin saman tien Julia Armfeldin Our Wives Under the Sea ja Lilly Allenin My Thoughts Exactly. Minulla on vielä nolosti lukematta myös Liv! Ja siihen tartunkin aivan heti, kun työn ikeestä pääsen loman makuun.
"Uskon, että hyvä kieli pelastaa heikommankin tarinan, mutta mikään tarina ei piilota heikkoa kieltä."
Näin minä sen kirjoitin on esseistisen pohdiskeleva teos kirjoittamisen merkityksestä Helmi Kekkoselle. Samalla se luotaa syvempiin ihmisyyden ja identiteetin kysymyksiin. Mitä kirjoittaminen ihmiselle tekee? Voiko ihmisestä tulla parempi kirjoittamisen kautta? Miten teksti ja kirjoittaminen luo ja muuntaa kirjoittajansa identiteettiä?
Aluksi ei ole mitään, pelkkä tyhjyys. Tulee ajatus tai kuva tai kysymys tai kokemus. Tulee riivaaja, joka ei anna kirjailijalle rauhaa. Joka pakottaa, kunnes syntyy lause, toinenkin, alkaa matka kohti kirjaa. Sillä
"If a story is in you, it has to come out", siteeraa Kekkonen William Faulkneria.
Näin minä sen kirjoitin -teoksessa Kekkonen kuvaa ennen muuta Finlandia-palkintoehdokkaanakin olleen romaaninsa Liv! syntyä. Erityistä herkkua on, että teoksessa on mukana muutamia Kekkosen ja hänen kustannustoimittajansa välisiä sähköposteja.
Kirjoittaminen on Kekkoselle vastauksen etsimistä. Kirjoittamisen tarve on pakottavaa, se uhkaa liiskata muun elämän. Se vaatii, ei anna antaa periksi. Se vähät välittää siitä, että kirjoittaminen on vain harvoille taloudellisesti kannattavaa, että se on yksinäistä ja uhka perhe-elämälle.
Kekkonen kuvaa kirjoittamiseen liittyviä epätoivon hetkiä, jotka väliin ovat synkkiä ja seinämäisiä. Silti. Joka kerta. Yhä uudestaan hän palaa ajatukseen, että kirjoittaminen on parasta, mitä elämällä on tarjota. Kiinnostava on myös Kekkosen esittämä ajatus, että siinä missä todellisuutta ei voi hallita, kirjoittamaansa maailmaa voi.
Kirjoittamisen aihetta ei valita, vaan aihe valitsee kirjoittajansa. Aihe pommittaa kirjailijaa niin pitkään ja hartaasti, että tälle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin ottaa aihe kirjoituksensa kohteeksi.
Kekkoselle kirjoittaminen alkaa kuvasta.
"Jos kuva on oikea, se ei katoa. Se vahvistuu, sille tulee ääni. Se alkaa elää."
Nuori nainen, viimeiset kesäpäivät, saari, meri, lokkien kirkuna - näistä muodostuva kuva oli Liv!:n alkusysäys.
Kekkonen kirjoittaa paineistaan uudistua kirjailijana. Osasyynä uudistumispaineeseen ovat olleet kritiikit, joissa Kekkosta on kehotettu kirjoittaman muustakin kuin perheeseen ja perheensisäiseen vaikenemiseen liittyvistä teemoista.
Haloo kriitikko! Sanoisitko saman Nobel-voittaja Patrick Modianolle, joka yli 40 kirjaa käsittävässä tuotannossaan palaa yhä uudestaan menneisyyteen ja kartoittaa toisen maailmansodan aiheuttamia kokemuksia niin yksilötasolla kuin yleisemminkin.
Kriitiikko näkee Kekkosen kirjat tematiikan kautta, minulle taas ne ovat ennen muuta tyylin kirjallisuutta, joka näkyy tekstin herkkyytenä, vähäeleisyytenä, hienotunteisuutena, ilmavuutena ja kiireettömyytenä. Usein Kekkosta lukiessa minulla on tunne, että hänen tekstinsä on niin lähellä, että tuntuu kuin voisin koskettaa sen luomia merkityksiä sormenpäilläni.
Olen joskus miettinyt, että arvostettaisiinko Karl-Ove Knausgårdia - jota tosin itse en ole lukenut - yhtä suuressa määrin, jos hän olisi naiskirjailija. En usko. Kekkonen pohtii kirjassaan samaa. On muitakin kohtia, joissa Kekkosen ajatukset tulevat hyvin lähelle. Yksi näistä on uuden, lukemistaan vasta odottavan kirjan houkutus. Vaikka lukemani kirjat lasketaan varmaankin jo tuhansissa uusi kirja sisältää yhä edelleen aina yhtä kutkuttavan houkutuksen.
Päivät ja viikot, jolloin en pysty lukemaan ovat musertavia. Ne tuntuvat siltä, että elämästäni puuttuu se oleellisin. Näin minä sen kirjoitin avaa tukkeutuneen lukumielen, lisää rakkautta kirjallisuutta kohtaan ja saa tuntemaan kiitollisuutta niitä kirjailijoita kohtaan, jotka kirjoittamiseen liittyvistä epätoivon ja ja musertavuuden hetkistä huolimatta haluavat antaa meille lukijoille juuri sen tarinan, joka kirjoittamistaan vaatii.
Helmi Kekkonen kirjoittaa suoraan sieluuni – aina. Olen pitänyt erittäin paljon hänen kaikista teoksistaan ja jotenkin ihmeellisesti jokainen niistä on osunut oikeaan hermoon. Tyylillisesti hänen kielensä on juuri minun estetiikkaani: puhdasta, vähäeleistä, kirkasta ja ilmavuudessaankin painavaa.
Kekkosen teemoista juuri puhumattomuus on minulle läheinen ja samalla vaikea aihe – jopa traaginen, koska tunnistan sen omasta elämästäni. Se sekä puhuttelee että triggeröi. Samalla tunnen kateutta siitä, miten Kekkonen onnistuu sanoittamaan juuri ne tunteet ja kokemukset, joita itse en ole pystynyt ilmaisemaan.
Näin minä sen kirjoitin on kirja kirjoittamisesta, ja juuri tässä hetkessä siinä resonoi kaikki. Liv!-romaanin syntyä on kiehtovaa seurata ja esseen ja autofiktion risteytys toimii, vaikka tavallisesti vieroksun kumpaakin. Tässä näen vain kirjallisuutta. Miten hienosti Kekkonen katsoo kirjoittamistaan ja itseään – ja toden totta, hän onnistuu vastaamaan omaan kysymykseensä siitä, miksi on pakko kirjoittaa ja mitä kirjoittaminen on.
Tätä sai lukea hyvän tovin ennen kuin tekstin takana tuli esiin ihminen lihaa ja verta. Pitkään tuntui, että Helmi Kekkonen elää vain kirjoista ja sanoista. Hän kuvaa äärimmäistä intohimoa kirjoittamiseen. Ja kiistatta hän kirjoittaa hyvin. Toisteisuutta toki tulee tuon intohimon nyanssien kuvauksessa, vähemmälläkin olisin uskonut. Vaikka Kekkonen antaa kelpo määrittelyt hyvälle tekstille, en oikein usko, että tämän perusteella monikaan oppii tai pääsee kirjailijaksi. Niin korkealle Kekkonen maalaa laadukkaan kirjoittamisen kriteerit.
Tietokirjoittajana hämmästelin kahta asiaa. Mistä ihmeestä on löytynyt Kekkosen kustannustoimittaja. Vaikea uskoa, että tuollaista ihmeolentoa on olemassa. Toinen ihmetys oli tekstien mieletön hinkkaaminen. Mahtaakohan siinä anti lukijalle kohentua missään järkevässä panos-tuotos -suhteessa? Ymmärrän kyllä näkökulmien kypsyttelyn, mutta ei Kekkonen sitäkään saa tuntumaan kadehdittavalta. Ei varmaan ole tarkoituskaan.
Tuskin olen ainoa, jota tekstin englanninkieliset lainaukset häiritsivät. Olisi ne voinut ainakin loppuun suomentaa. En kokenut, että lukukokemusta olisi haitannut se etten ole lukenut Liv! kirjaa, jota tässä työstetään. Ehkäpä se oli jopa parempi.
On hyvä muistaa, että kirjailijaksi kaupallisten kustantajien hoviin on vielä vaikeampi päästä kuin Teatterikorkeakouluun. Eikä Kekkonen maalaa tuota saavutusta tavanomaiselle ihmiselle mitenkään kadehdittavaksi. Vaikea ammatti johon harva pääsee ja joka sopii kovin harvoille. Vaikea on tähteyttää kun se riippuu niin näkökulmasta. Kekkosen ahdas ideologinen kupla ei minuun vetoa, mutta annetaan sujuvasta tekstistä neljä tähteä.
Nautin joka sivusta! Toimiva tasapaino rakenteellisesti, pidin etenkin sähköpostiviesteistä, Liv! -teoksen muistiinpanoista, kuinka idea hitaasti rakentuu teokseksi ja miten muiden kirjailijoiden lainaukset antoivat hyvää moniäänisyyttä kerrontaan.
Personal, clear and true-to-self memoir of writing, the meanings of the mythical quest and what is left between the pages, in the unsaid: the every-day, self-doubting, tender. Grasping an image in a dark room. If you take a picture of something in a room with no light, it's there, even if nothing is projected on the paper. Like the closing scene of Nostalghia by Tarkovsky: carrying the candle in the wind, step by step. To me, it was about the meaning of it all, its philosophy, wanting to wallow in the process, not deciphering too much. Still, hints of that, too in the discussions, editing, grants and structures. There's a sweet spot, there in the core juice of being: when you understand some, but not all.
Kirjoja kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta ei voi koskaan olla liikaa! Voisin lukea niitä loputtomiin, ja tervehdin tätä Kekkosen uusinta myös ilolla.
Omakohtainen, esseemäinen pienoisteos kertoo Kekkosen omasta kirjailijanpolusta ja kirjoittamisesta varsin konkreettisella tasolla. Erityisesti tarkennetaan yhden teoksen (Liv!) syntyprosessiin ja muun muassa kustannustoimittajan kanssa tehtyyn yhteistyöhön.
Ammatin haastavimmat puolet nousevat myös esiin: toimeentulo, elannon ja kirja kirjalta aina alusta aloittamisen epävarmuus ja ne taiteellisen työn raastavimmat syklit, kun tekstiä ei synny tai se on vielä hahmotonta. Kirjailija vaikuttaisi kuitenkin olevan sieltä etuoikeutetummasta päästä, sillä hän on kuitenkin saanut työlleen useita apurahoja, joiden avulla on voinut kirjoittaa, pystynyt matkustamaan kirjoittamaan moniin taiteilijaresidensseihin niin kotimaassa kuin ulkomaillakin, ja hänellä on toimiva yhteistyösuhde luottokustannustoimittajansa kanssa, on turvaverkko ja perhe. Vaikka tulot ovat epävarmat, kirjailija sanoo, ettei ole harkinnut (tai joutunut harkitsemaan) muuta päätyötä. Kuulostaa ihanalta - vaikeuksineenkin!
Olen itsekin kirjoittajana, kirjoittamisesta kiinnostuneena, lukenut suurimman osan suomeksi ilmestyneistä kirjoittajaoppaat ja kirjailijuudesta kertovat teokset, joista monia tässäkin teoksessa mainitaan ja siteerataan. Tämä ei tuo kenties siihen jatkumoon kovin paljoa aivan uutta, mutta on kyllä yhden kirjailijan näkökulmana tärkeä ja kiinnostava.
Sukupuoleen liittyviä kysymyksiäkin sivutaan. Olen usein pohtinut samoja teemoja, kuten varmasti monet muutkin: olisiko Knausgård saanut osakseen niin paljon silkkaa suitsutusta, jos ei olisi ollut mies? Koetaanko yhä tietyt teemat (kuten perhe, naisen näkökulma tai äitiys) pienemmiksi tai vähäpätöisemmiksi aiheiksi? Näihin teemoihin ja kysymyksiin olisin mielelläni sukeltanut teoksen kautta syvemmällekin.
Parissa päivässä tuli ahmaistua suosikkikirjailijani uusin teos, joka käsittelee kirjoittamista, myös minulle rakasta tekemistä.
Kirja kuvaa Kekkosen edellisen, Finlandia-ehdokkaanakin olleen Liv!-romaanin syntyprosessia. Lisäksi se valaisee Kekkosen elämää ja ammattia kirjailijana, sen kirkkaimpia hetkiä, vaikeuksia, oivalluksia tekstin äärellä ja dialogissa kustannustoimittajan kanssa, toimeentulon kanssa painimista, vastauksia miksi-kysymyksiin ja miten hän yhdistää kirjoittamisen muihin rooleihin ja vastuisiin. Kekkonen kuvaa kirjoittajan filosofiaansa zoomaten niin lähelle, että ihohuokoset näkyvät.
Kirja antoi minulle kirjoittajana kaivattuja kehotuksia: kirjoita, piste. (Vaikka ne taisivat olla Kekkoselle itselleen kohdennettuja.)
Välillä Kekkosen ehdoton suhtautuminen kirjoittamiseen tuntui valtavan hurjalta. (Olen keskellä elämäni toistaiseksi pahinta kirjoitusjumia, joten tämä tunne voi olla peräisin omista epävarmuuksistani kirjoittamisen edessä.) Kekkonen toki tunnistaa ehdottomuutensa itsekin ja myöntää sen kirjassa monessa kohtaa. Joskus olisi kuitenkin mukava lukea sellaisten kirjailijoiden kirjoittamiskirjoja, joille kirjoittaminen on yksi osa elämää, eikä se ainoa, hengityksen kaltainen. Mutta onko sellaisia? Vaatiiko ammatikseen kirjoittaminen siihen omistautumista jokaisella solulla ja sekunnilla?
Kiinnostava teos, jonka onneksi ostin omaan hyllyyn ja aion lukea pian uudelleen.
Kekkonen kirjoittaa omasta kirjoittamisestaan kiinnostavasti ja taitavasti.
Nautin lukemisesta – ja olen onnellinen, etten ole saanut paloa alkaa kirjailijaksi, vaikka lukemisesta ja kirjoittamisesta pidänkin. Jos aikoo kirjailijaksi, Kekkosen uutuuskirja kannattaa lukea.
"Näin minä sen kirjoitin" on avoin ja rehellinen kuvaus siitä, millaista on olla kirjailija nyky-Suomessa. Kirjassa on kirjailijaksi aikovalle suoria ohjeita, ja lisäksi Kekkonen kertoo monista itselleen merkityksellisistä kirjailijoista ja heidän teoksistaan. Parhaiten mieleeni jäivät nämä: Virginia Woolfin Majakka, Stephen Kingin Kirjoittamisesta ja Joan Didionin Maagisen ajattelun aika.
Didion on Kekkosen tärkein esikuva. "Oikeassa käsivarressani on tatuointi ”Didion.” Se on viittaus amerikkalaiseen kirjailijaan Joan Didioniin, muistutus itselleni siitä, miksi ja mitä kohti kirjoitan."
Kekkonen oli minulle entuudestaan tuttu vain Finlandia-ehdokkaana olleesta Liv! -romaanista. Se teki minuun suuren vaikutuksen, ja siksi tartuin tähän uutuusteokseen. Ehkä Liv! onkin hyvä lukea ennen tähän teokseen tarttumista, sillä kirjassa kerrotaan varsin paljon Liv!-pienoisromaanista ja sen syntyvaiheista.
Nyt minä tahdon lukea Kekkosen muutkin kirjat. Kekkosen tekstissä nimittäin on sitä jotain. Se on hiottua, soljuvaa ja punnittua.
"Näin minä sen kirjoitin" -teoksessa Helmi Kekkonen avaa lukijalle omaa kirjailijuuttaan. Tätä kirjoittaminen on hänelle, näistä syistä ja tällä tavalla hän kirjoittaa. Teoksen ehdoton vahvuus on se, että Kekkonen onnistuu sanomaan yksityisen kautta jotain universaalia kirjallisuuden merkityksestä sekä yksilölle että koko yhteiskunnalle.
Teoksessa Kekkonen avaa Finlandia-ehdokkaaksi nousseen Liv!-romaanin syntyprosessia ja jakaa ajatuksiaan siitä, millaista kirjailijan elämä kaikkine riemun ja epävarmuuden tunteineen on. Välillä sivutaan kirjallisuuden kaanonin miesvaltaisuutta, välillä toimeentulon epävarmuutta.
Kekkosen tekstit ovat ilmaisultaan keveitä, tarkkoja ja jollain tapaa tavattoman rehellisiä. Sanoihin on helppo luottaa. Useiden kohtien äärellä nyökyttelin: juuri tuollaista kirjoittaminen on, juuri noin minäkin ajattelen ja tunnen, juuri tuollaista epävarmuutta ja häpeää kannan mukanani tekstin äärellä.
Aivan yhtä järisyttävä lukukemus tämä ei minulle ollut kuin Riitta Jalosen Omat kuvat (jota lukiessani itkin alusta loppuun), mutta mainio neljän tähden kirja tämä siitä huolimatta on. Uskon, että se voi olla sekä avartava että terapeuttinen kokemus kaikille jo kirjoittaville tai siitä haaveileville.
Tämä oli niin hieno ja tarpeellinen. Kirjoittavana ihmisenä on aina kiinnostavaa lukea muiden kirjoittamisesta ja kirjoittamiseen liittyvistä ajatuksista. Erityisen kiinnostavaa oli saada seurata Liv! -kirjan prosessia, ihmiset kun niin harvoin saavat todistaa sitä mitä tapahtuu ennen kuin kirja on kansien välissä.
Alleviivasin/laputin hirmuisen määrän teräviä havaintoja, loistavia kiteytyksiä ja kiinnostavia ajatuksia. Näin paljon olen alleviivannut vain yhtä toista kirjaa (Antti Röngän Kilttiä poikaa). Viimeisen luvun kirjalista oli hyvä veto, siinä Kekkonen oli listannut teokset, jotka hänen kirjoihinsa/kirjailijuuteensa ovat vaikuttaneet. Sitä oli kiinnostava tutkia ja miettiä.
Tästä tulee varmasti kirja, jota kuljetan mukanani eri kirjoitusretriiteillä ja johon palaan kerta toisensa jälkeen. Kiitos Helmi Kekkoselle kirjasta, avoimuudesta ja vertaistuesta.
Kirjailijan pitkä essee kirjoittamisesta ja sen merkityksestä. Kauniita sanoja ja ehjiä lauseita kirjailijan arjesta, käsikirjoituksen työstämisestä ja arjen hankaluuksista. Tietysti myös toimeentulosta ja yhteiskunnan vääryyksistä kirjailijoita kohtaan.
Miellyttävää tekstiä ainakin kaikille, jotka kirjoittavat työkseen. Kunhan muistaa, että meitä kirjoittajia on niin kovin monenlaisia. Esimerkiksi oma kirjoitusprosessi ja intohimo lauseisiin tai yksittäisiin sanoihin on hyvin erilainen kuin Helmi Kekkosella. Juuri siitä syystä tämä oli antoisa kurkistus siihen, miten asioita voi nähdä erilaisten näkökulmien kautta.
Tästä oli valtavasti apua itselleni aloittelevana kirjoittajana! Sain paljon käytännön työkaluja kirjoittamiseen ja samalla myös lohtua sen suhteen, miten raskasta ja vaikeaa tälle kirjoitusharrastukselle voi olla arjen keskellä omistautua. Ihan täyttä viittä tähteä en kuitenkaan anna, koska en ole lukenut Liv!-teosta, joka olisi ehkä pitänyt lukea pohjalle, jotta tästä olisi saanut vielä vähän enemmän irti. Täytynee tarttua siihen seuraavaksi Kekkosen teoksista.
Todella hieno kirja kirjoittamisesta. Rehellinen ja avartava. Ilahduin, kun huomaisin Kekkosella olevan samoja suosikkikirjailijoita kuin itselläni - Joan Didion! ❤️- ja hämmästyin nimistä, jotka olivat minulle vieraita. Lainasin ja luin heti Raija Siekkisen kirjan: wow!