What do you think?
Rate this book
Kylä josta pojat katosivat
Historiallinen suurromaani lappilaispoikien kohtaloista talvisodasta nykypäivään.
”Oli suuri mysteeri, miten yksikään poika oli ylipäätään selvinnyt täysi-ikäiseksi.”
Pieni Lapinkylä oli talvi- ja jatkosodan sekä Lapin sodan suurin kärsijä. Miinoilla viljellyn ja traumoilla lannoitetun luoteislappilaisen kylän poikien surmankierre ei päättynyt sotiin. Kaamoksen loputon pimeys kutsuu karun kairan poikia puoleensa sukupolvesta toiseen.
Kun Tunturi-Lappi-lehden päätoimittaja lähtee Lapinkylään haastattelemaan käsivarren vanhinta miestä Kyyryä, pieni henkilökuva laajenee kolossaaliseksi kuvaukseksi kylästä ja sen mieskohtaloista 1930-luvulta 2020-luvulle. Arktisessa kulttuurien pakastearkussa toisiinsa kiinni jäätyvät vuosisadan suuret aatteet natsismista korpikommunismiin ja lestadiolaisuudesta massaturismiin.
Talvisodan lihamyllystä aivot sulattavaan someaikaan poikakuolleisuutta yhteen punova romaani on kertomus vireästä kyläyhteisöstä, joka tuhoutuu Lapin sodassa mutta nousee uuteen kukoistukseen ennen salakavalampaa hiipumistaan. Yöttömän yön aurinko, kahdeksan vuodenaikaa ja kylän onnen aikakaudet tuovat valoa romaanin pimeyteen.
Kylä josta pojat katosivat on maagisen inhorealistinen ja hirtehishumoristinen ruumiinavaus lappilaispoikien elämästä ja sen vaarallisuudesta eri aikakausina.
Luoteislappilaislähtöisen kirjailijan Timo J. Tuikan edellistä romaania Kekkosen salaiset päiväkirjat (2020) luonnehdittiin Helsingin Sanomissa ”hauskaksi poliittiseksi tragediaksi”. Viimeksi hän on julkaissut tietokirjan Vitutuksen voima – Suomalaisen katkeruuden historia (2022). Koulutukseltaan Tuikka on filosofian tohtori ja yhteiskuntatieteiden maisteri.
”Oli suuri mysteeri, miten yksikään poika oli ylipäätään selvinnyt täysi-ikäiseksi.”
Pieni Lapinkylä oli talvi- ja jatkosodan sekä Lapin sodan suurin kärsijä. Miinoilla viljellyn ja traumoilla lannoitetun luoteislappilaisen kylän poikien surmankierre ei päättynyt sotiin. Kaamoksen loputon pimeys kutsuu karun kairan poikia puoleensa sukupolvesta toiseen.
Kun Tunturi-Lappi-lehden päätoimittaja lähtee Lapinkylään haastattelemaan käsivarren vanhinta miestä Kyyryä, pieni henkilökuva laajenee kolossaaliseksi kuvaukseksi kylästä ja sen mieskohtaloista 1930-luvulta 2020-luvulle. Arktisessa kulttuurien pakastearkussa toisiinsa kiinni jäätyvät vuosisadan suuret aatteet natsismista korpikommunismiin ja lestadiolaisuudesta massaturismiin.
Talvisodan lihamyllystä aivot sulattavaan someaikaan poikakuolleisuutta yhteen punova romaani on kertomus vireästä kyläyhteisöstä, joka tuhoutuu Lapin sodassa mutta nousee uuteen kukoistukseen ennen salakavalampaa hiipumistaan. Yöttömän yön aurinko, kahdeksan vuodenaikaa ja kylän onnen aikakaudet tuovat valoa romaanin pimeyteen.
Kylä josta pojat katosivat on maagisen inhorealistinen ja hirtehishumoristinen ruumiinavaus lappilaispoikien elämästä ja sen vaarallisuudesta eri aikakausina.
Luoteislappilaislähtöisen kirjailijan Timo J. Tuikan edellistä romaania Kekkosen salaiset päiväkirjat (2020) luonnehdittiin Helsingin Sanomissa ”hauskaksi poliittiseksi tragediaksi”. Viimeksi hän on julkaissut tietokirjan Vitutuksen voima – Suomalaisen katkeruuden historia (2022). Koulutukseltaan Tuikka on filosofian tohtori ja yhteiskuntatieteiden maisteri.
510 pages, Hardcover
Published April 8, 2025
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 3 of 3 reviews
August 28, 2025
Taitavasti punottu kertomus Lapinkylän miesten kohtaloista. Mielestäni takakannen lupaama huumori oli kaukaahaettu kuvaus. Kertomukset olivat traagisia, murheellisia, sydäntäsärkeviä muttei huumoristisia.
February 15, 2026
Tässäpä pläjäys Timo J. Tuikalta, yli 500-sivuinen hyvin erikoinen rakkaudentunnustus kotiseudulle. Kuvitteellisen lappilaiskylän pojat eivät vain katoa, vaan he kuolevat kuka mihinkin. Tuikka tappaa heitä toinen toisensa perään sodassa, sodan jälkeen miinoihin, viinaan, auton alle, karhun suuhun, kuka mihinkin. Vain Käsivarren vanhin mies 103-vuotias Kyyry tuntuu elävän aina.
Historioitsija Tuikka ei pysynyt sanallisesti kuosissa historioitsijanakaan, ja nyt kaunokirjailijana hän riuhtoo entistä hurjemmin. Kirjallinen paradoksi syntyy kun yrittää kirjoittaa jokaikisen virkkeen hauskaksi, tekstistä tulee hankalasti luettavaa ja raskasta. Tätä Tuikka tykittää satoja sivuja, kunnes ihan lopussa vähän seestyy selkeämpään sanailuun.
Tuikka on kuulemma joutunut poistamaan kirjasta sata sivua poliittisia jorinoita, mutta jospa kustannustoimittaja olisi saanut vielä kaksisataa sivua pois, meillä olisi käsissä kelpo teos. Tuikan lukeneisuus ja oppineisuus tihkuu ohimennen sivu sivun jälkeen. Historian hän tietenkin osaa, mutta tuntuu musiikki ja urheilukin olevan hyvin hallussa. Televisiotakin on katseltu ja käyty elokuvissa, hyvä niin.
Kyllähän kirja valottaa lappilaisuutta ja sen ohessa suomalaisuutta usein osuvasti, vaikka ainakin yltiöpäinen lappilainen viinanjuonti maistuu vanhalta ja kuluneelta. Myös poikien kasvutarinat kuolemaan alkavat toistaa toisiaan. Ja pitikö tässä uudellensanoittaa Väylänvarren Lapin sotaakin. Ja kuvata itärintamankin taisteluita Kyyryn matkassa. Muut ovat jo kertoneet ne jutut paremmin.
Riveiltä ja rivien välistä löytyvät Tuikan omat mieltymykset. Jalkapallo on hienoa, jääkiekko ei. Etelän ihmiset eivät ole aitoja kuten lappalaiset. Kulttuurinen viisastelu ja pönöttely on perseestä. Jalkapalloepisodi, jossa on varmaan Tuikan omia muistoja on ehkä kirjan hauskin kohta. Jääkiekko niputetaan kuvauksella kun kaksimetrinen kanadalaissekopää jyskyttää "allaan makaavaa 17-vuotiasta mailalla kymmenen kertaa päähän, pahoinpitelijä sai vuoden ehdonalaistuomion tai pakkopaidan sijaan kahden minuutin jäähyn."
Suomen puolesta sodissa taistelleet ansaitsevan Tuikan kunnioituksen ja teurastaja Stalinin hän toivottaa helvettiin. YYA-Suomi "perustui erittäin hyvin organisoituun kollektiiviseen pöljäilyyn ja valtiollisesti ylläpidetyyn emävalheeseen." Sekä seinähullun diktatuurin palvontaan. Ihmetyksen ansaitsee myös se, että "työhyvinvointiin on satsattu enemmän kuin koskaan ja työntekijät ovat uupuneempia ja maseentuneempia kuin milloinkaan." Omia lapsiaan ei Tuikkakaakn ole saanut lukemaan vaikka kaikki temput hypnoosia lukuunottamatta on koetettu.
Ehtiipä Tuikka vinoilemaan Väylän länsipuolella asuville ruotsalaisille, mutta muistaa nostaa Bengt Pohjasen ja Mikael Niemen kunnon meänkielisiksi miehiksi. Historioitsija Tuikka pilkahtaa hienossa kiteytyksessä "sosialismia ei rakennettu päivässä, mutta epäselvistä ohjeista 143-vuodessa kasattu hatara kehikko juopoteltiin kumoon kolmessa yössä."
Haluaako Tuikka sanoa, että lappilainen kiivas elämä, vaikka lyhyenä ja köyhänä, on parempi kuin keskinkertainen eleily etelän rintamailla? Ehkä näinkin. Kylä josta pojat katosivat on paikoin hauska, sekava ja vilpitön ja vilpittömyydessään omaperäinen rakkaudentunnustus Tuikan kotikonnuille.
Historioitsija Tuikka ei pysynyt sanallisesti kuosissa historioitsijanakaan, ja nyt kaunokirjailijana hän riuhtoo entistä hurjemmin. Kirjallinen paradoksi syntyy kun yrittää kirjoittaa jokaikisen virkkeen hauskaksi, tekstistä tulee hankalasti luettavaa ja raskasta. Tätä Tuikka tykittää satoja sivuja, kunnes ihan lopussa vähän seestyy selkeämpään sanailuun.
Tuikka on kuulemma joutunut poistamaan kirjasta sata sivua poliittisia jorinoita, mutta jospa kustannustoimittaja olisi saanut vielä kaksisataa sivua pois, meillä olisi käsissä kelpo teos. Tuikan lukeneisuus ja oppineisuus tihkuu ohimennen sivu sivun jälkeen. Historian hän tietenkin osaa, mutta tuntuu musiikki ja urheilukin olevan hyvin hallussa. Televisiotakin on katseltu ja käyty elokuvissa, hyvä niin.
Kyllähän kirja valottaa lappilaisuutta ja sen ohessa suomalaisuutta usein osuvasti, vaikka ainakin yltiöpäinen lappilainen viinanjuonti maistuu vanhalta ja kuluneelta. Myös poikien kasvutarinat kuolemaan alkavat toistaa toisiaan. Ja pitikö tässä uudellensanoittaa Väylänvarren Lapin sotaakin. Ja kuvata itärintamankin taisteluita Kyyryn matkassa. Muut ovat jo kertoneet ne jutut paremmin.
Riveiltä ja rivien välistä löytyvät Tuikan omat mieltymykset. Jalkapallo on hienoa, jääkiekko ei. Etelän ihmiset eivät ole aitoja kuten lappalaiset. Kulttuurinen viisastelu ja pönöttely on perseestä. Jalkapalloepisodi, jossa on varmaan Tuikan omia muistoja on ehkä kirjan hauskin kohta. Jääkiekko niputetaan kuvauksella kun kaksimetrinen kanadalaissekopää jyskyttää "allaan makaavaa 17-vuotiasta mailalla kymmenen kertaa päähän, pahoinpitelijä sai vuoden ehdonalaistuomion tai pakkopaidan sijaan kahden minuutin jäähyn."
Suomen puolesta sodissa taistelleet ansaitsevan Tuikan kunnioituksen ja teurastaja Stalinin hän toivottaa helvettiin. YYA-Suomi "perustui erittäin hyvin organisoituun kollektiiviseen pöljäilyyn ja valtiollisesti ylläpidetyyn emävalheeseen." Sekä seinähullun diktatuurin palvontaan. Ihmetyksen ansaitsee myös se, että "työhyvinvointiin on satsattu enemmän kuin koskaan ja työntekijät ovat uupuneempia ja maseentuneempia kuin milloinkaan." Omia lapsiaan ei Tuikkakaakn ole saanut lukemaan vaikka kaikki temput hypnoosia lukuunottamatta on koetettu.
Ehtiipä Tuikka vinoilemaan Väylän länsipuolella asuville ruotsalaisille, mutta muistaa nostaa Bengt Pohjasen ja Mikael Niemen kunnon meänkielisiksi miehiksi. Historioitsija Tuikka pilkahtaa hienossa kiteytyksessä "sosialismia ei rakennettu päivässä, mutta epäselvistä ohjeista 143-vuodessa kasattu hatara kehikko juopoteltiin kumoon kolmessa yössä."
Haluaako Tuikka sanoa, että lappilainen kiivas elämä, vaikka lyhyenä ja köyhänä, on parempi kuin keskinkertainen eleily etelän rintamailla? Ehkä näinkin. Kylä josta pojat katosivat on paikoin hauska, sekava ja vilpitön ja vilpittömyydessään omaperäinen rakkaudentunnustus Tuikan kotikonnuille.
June 15, 2025
This remarkable book is probably untranslatable because all dialogue is in "meänkieli," a pidgin of Finnish with words from Swedish and Sami. You might translate it with some regional variant of English, of course, but then you'd lose the cultural context and introduce another, probably misleading, one. Also, if the book were translated, most of the gazillion inside jokes, obscure references to Finnish history from the last 150 years, and allusions Nordic literature and culture and religion would probably be missed by readers. I'm sure I missed some.
Tuikka is a political historian who switched from academic writing to accessible nonfiction and fiction. A smart move many of us academics envy, wishing we had the guts and the talent to do the same. Here, in this sort of a novel, we get a chronicle of the village where the boys disappeared. (That's what the title means.) The framing is fiction, the chronology both layered and alternating, mainly between 1939, when the first boys will disappear into the Winter War, and the present. In between, violence, depression, crime, toxic masculinity, alcohol, cars, water, unexploded ordnance, and general dumbassery claim many other boys. The village is Lapinkylä ("Lapland Village"), somewhere along the Kolari-Muonio-Kilpisjärvi line. You can check out the region on the map: it's less densely populated than parts of Wyoming.
A chronicle of how history, nature, callous politicians and generals, sadists, vindictive drunks, withdrawing armies, malnutrition, and accident kill boys and young men can be hard reading, even when it's couched in humor and witty prose. Maybe it's extra hard just then, like a joke that starts to wear thin after a while. I mean, yeah, there is something hilariously slapsticky when a drunk teenager believes he is grabbing a big gulp of his moonshine but it's gasoline instead, especially when he follows it with a drag of his cigarette, thus leading "Oh sh..." to being his last thought on earth. But this book is a good 500 pages long, the deaths accumulate, and you occasionally want to beg Tuikka for a break.
Occasionally, you also wish an editor had done one more round of tightening Tuikka's prose. He's a maximalist, and I'm a fan, but with Finnish grammar, long strings of adjectival attributes can become hard to follow. I found myself thinking back to translating texts in my Latin classes and trying to figure out the case of this word and whether it was modifying that word or the next one.
In the end, though, it pays off. Literally: you need to read the book to the end to fully appreciate it. Not because there's a mystery to be revealed. Instead, it's the whole package that makes you really see all of the humanity, kindness, and love that makes life worthwhile, even in a village that tries to kill its boys.
Tuikka is a political historian who switched from academic writing to accessible nonfiction and fiction. A smart move many of us academics envy, wishing we had the guts and the talent to do the same. Here, in this sort of a novel, we get a chronicle of the village where the boys disappeared. (That's what the title means.) The framing is fiction, the chronology both layered and alternating, mainly between 1939, when the first boys will disappear into the Winter War, and the present. In between, violence, depression, crime, toxic masculinity, alcohol, cars, water, unexploded ordnance, and general dumbassery claim many other boys. The village is Lapinkylä ("Lapland Village"), somewhere along the Kolari-Muonio-Kilpisjärvi line. You can check out the region on the map: it's less densely populated than parts of Wyoming.
A chronicle of how history, nature, callous politicians and generals, sadists, vindictive drunks, withdrawing armies, malnutrition, and accident kill boys and young men can be hard reading, even when it's couched in humor and witty prose. Maybe it's extra hard just then, like a joke that starts to wear thin after a while. I mean, yeah, there is something hilariously slapsticky when a drunk teenager believes he is grabbing a big gulp of his moonshine but it's gasoline instead, especially when he follows it with a drag of his cigarette, thus leading "Oh sh..." to being his last thought on earth. But this book is a good 500 pages long, the deaths accumulate, and you occasionally want to beg Tuikka for a break.
Occasionally, you also wish an editor had done one more round of tightening Tuikka's prose. He's a maximalist, and I'm a fan, but with Finnish grammar, long strings of adjectival attributes can become hard to follow. I found myself thinking back to translating texts in my Latin classes and trying to figure out the case of this word and whether it was modifying that word or the next one.
In the end, though, it pays off. Literally: you need to read the book to the end to fully appreciate it. Not because there's a mystery to be revealed. Instead, it's the whole package that makes you really see all of the humanity, kindness, and love that makes life worthwhile, even in a village that tries to kill its boys.
Displaying 1 - 3 of 3 reviews