Time after time kertoo sarjakuvantekijä Kaisa Lekasta, joka koettaa saada työnsä tehtyä ennen deadlinea ja samalla hänen puolisonsa Christoffer lukee hänelle kirjaa Intian uskonnoista.
Tavallisesti, jos en ole tykännyt kirjasta, annan sille yhden tai jopa kaksi tähteä, jos se on yrittänyt kovasti ja teoksesta on aistinut, että kirjailija tekee parhaansa. Tätä kirjaa inhosin eikä missään vaiheessa tullut fiilistä, että kirjaa tehdessä olisi yritetty jotain: edes kehittää omaa tyyliä. Lopputuloksena on 300 sivua tylsää tarinankerrontaa.
Kirjan idea on ihan toteuttamiskelpoinen, mutta se ei lähde toimimaan. Kaisa ja Christoffer (sarjan nimikkohahmot ja kirjan tekijät) ovat ankeita eivätkä tarjoa hahmoina oikeastaan mitään. Intian tarut olisivat mielenkiintoisia, mutta niistä ei saada mitään irti. Jos kirja kertoisikin vain taruista, voisi se olla joltakin kantilta mielenkiintoinen, mutta noin puolet kirjasta on K:n & C:n kommentointia tarinoista. Kommentointi ei ole edes mitenkään mielenkiintoista, vaan "ei noin isoa kalaa voi olla, tätä tarinaa ei lapsille passaa kertoa" -tasoa. Pisteeksi i:n päälle kaikkia tarinoita ei ole edes kuvitettu, vaan osa vain kerrotaan puhekuplissa ilman kuvitusta.
Piirrostyyli on lapsellisen yksinkertaistettua, joka toimisi pilakuvissa tai lyhyemmissä sarjakuvissa, mutta tässä se vain korostaa hahmojen ilmeettömyyttä ja tympeyttä. Ruutujako on koko sarjakuvan ajan lähes sama ja koko kirjassa käytetään käytännössä koko ajan täydellisen samoja kuvakulmia. Tästä tulee aivan tappotylsää, kun puolet kirjasta tapahtuu vielä samassa huoneessa ja lopulta ainoa ero sivujen välillä on, että toinen kuvataan hieman yläviistosta oikealta ja toinen yläviistosta vasemmalta. Ilmeisesti jokainen tausta on piirretty erikseen (kuvissa on pieniä sävyeroja), vaikka niissä ei tapahtuisi muuta eroa kuin puhekuplan paikan vaihtuminen ja hahmon käsien asento. Tämä on tosi outoa, koska jo Aku Ankassa leikitellään taustoilla tällaisissa tilanteissa: taulujen hahmojen asennot muuttuvat tai ruudussa olevat eläimet liikkuvat. Tässä olevat taustat olisi kuitenkin voinut aikalailla hoitaa piirtämällä taustat ilman hahmoja noin 10 kertaa ja sitten photoshoppaamalla hahmot kuvaan.
Kirjan yrittämättömyyttä korostaa myös tekstien asettelu: jos kirjaan on tullut kirjoistusvirhe tai huonosti piirretty kirjain, se on vain maalattu mustalla päälle, joten siellä täällä tekstiä on mustia palikoita peittelemässä mokia.
Harvoin tulee sellaista kirjaa, josta ei meinää millään löytää mitään positiivista sanottavaa, mutta nyt sellainen harmillisesti tuli vastaan.
Sijoitin Helmet 2019 -lukuhaasteen kohtaan: 37. Pienkustantamon julkaisu (sivuhuomio: teoksen tekijöiden omistama kustantamo)
Tämä kirja asettuu selkeästi Lekojen tuotannon parempaan päähän. Se on iso ja värikäs ja siten komea ilmestys ja toimii visuaalisessa mielessä muutenkin hyvin. Tarinan puolella kuitenkin on puutteensa, joista suurin minun kohdallani on se, että en taida olla ihan kohderyhmässä. Tämä kirja siis esittelee ja käsittelee kirjaa, jossa kerrotaan hindumyyttejä. Jos aihe ei minua suuremmin innosta, onko se tämän kirjan vika? Ehkä, sillä jos tämä kirja olisi todella hyvä, kiinnostuisin kirjan tarinasta enemmän kuin mitä nyt.
Pisteet kuitenkin sivistystyöstä ja myyttien uudelleenkerronnasta. Kehyskertomus myyttitarinoiden ympärillä on myös ihan hyvä idea ja toimii käytännössä, tosin Lekojen auvoisa yhteiselo voi jotakuta häiritä. Tällä kertaa se häiritsi minua vähemmän kuin aiemmissa kirjoissa, mikä johtui siitä, että tässä kirjassa on myös riitelyä enemmän kuin aiemmissa.
Huomattavaa on myös se, että Kaisan jalat eivät olleet tässä kirjassa minkäänlaisessa roolissa. I'm not these feet - lopultakin!
Hyvin piirretty ja erityisen kauniisti väritetty. Taitaa olla ensimmäinen Lekojen väreissä toteutettu sarjakuva. Tarinat eivät kylläkään imaisseet mukaansa. Hieno yksityiskohta teoksen sivuilla oli tyyli, jolla jumaltarinat erotettiin Lekojen omasta elämästä, ikäänkuin vanhan kirjan sivuille.