Schweine züchten, Rentiere scheiden. Rauhe wortkarge Burschen zu seinen Freunden zählen. Schnee, Sauna, Eis- baden. Weite, leere Landschaft. Nordlicht. Marianne hat sich in den ersten Jahren sehr wohlgefühlt in Lappland, mit ihrem Jouni. Weit weg von ihrer eigenen, gut situierten Familie in Kirkkonummi bei Helsinki. Als dann Lenne geboren wird, scheint ihrer aller Leben perfekt im Gleis zu laufen. Aber dann zerbricht etwas: Lenne bockt in der Schule, weil seine Eltern sich nur noch streiten. Das Leben in Einöde und Eis hat für Marianne nach herben Schicksalsschlägen seinen Charme verloren. Ebenso ihr Mann Jouni, der von materiellen Sorgen gedrückt wird. Für ihn gibt es jedoch keine Alternative zur Existenz eines Rentierzüchters in Lappland, so hart das auch sein mag. Erst igelt Marianne sich ein, kann nicht mehr aufstehen. Dann sucht sie Zerstreuung. Als Lenne einen neuen jungen Lehrer, Jyri, bekommt, dem er sich bald anvertraut, wird es kompliziert. Denn Marianne fühlt sich zu ihm hingezogen. Und auch Jyri ist sie alles andere als gleichgültig. Mentula zeichnet in seinem sehr gelobten Debütroman den aktuellen Konflikt zwischen Norden und Süden, ländlicher und städtischer Existenz sehr feinfühlig nach, mit viel Sinn für Komik. Gleichzeitig vermittelt er ein Bild des Lebens in Lappland, das selbst vielen Finnen nicht mehr vertraut ist, weil es in der zeitgenössischen Literatur kaum geschildert wird. Der Konflikt ist hochaktuell. Gespannt verfolgt man die dramatische Entwicklung der Figuren, den Zerfall einer modernen Familie.
Mentulan esikoisessa on perusasiat kohdallaan: tarkkaan mietityt hahmot, tarpeeksi lennokas tarina kuljetettavaksi ja omaperäinen, huolella sommiteltu kieli. Lappilaisuus on minulle vieras elementti, mutta Mentula kuvasi sitä herkkyydellä ja lämmöllä ilman raflaavaa eksotiikkaa. Henkilökuvauksessa ja ihmisen sisäisen puheen kirjoittajana Mentula oli loistava. miten voikaan tavoittaa pienen pojan mielen niin kuin Mentula teki Lennun kanssa? Tapahtumien näyttämöiden selostuksessa on jotain hätäisyyttä ja viimeistelemättömyyttä: välillä oli täydellisen tiivistä ja joka sana just kohdallaan, välillä oli tönkköä lyhyttä lausetta toisen perään. Luin kirjan melkein yhdeltä istumalta, se kertoo paljon. Tämä on Lappi-, isä- ja miesromaani. Tämä etelänvares tykkäsi eikä jätä.
Ajattelin että tässä olis jotain järisyttävää. Tai edes erityisen hyvää. Mutta ei. Luen aina mielelläni Lappiin sijoittuvia kirjoja, ja osittain (tai no, what the heck, justiin siksi) luin tämänkin.
Jouni, Marianne ja 10-vuotias Lenne-poika asuvat Lapissa, pikkukylällä. Keskellä metsää. Äiti on "etelänvaris", joka haki kouluun mahdollisimman kauas Kirkkonummella olevasta lapsuudenkodistaan kyllästyttyään miellyttämään isäänsä. Saamelaisalueen opistossa Marianne tapaa poromies-Jounin, rakastuu ja menee naimisiin. Ja jää tieten Lappiin. Ja kun Lenne syntyy, ei takaisin voi enää lähteä. Mariannella on villisikoja, että olisi tekemistä, Jouni on poromies ja aina kairassa. Jouni ja Marianne riitelevät paljon, ja Lenneä pelottaa. Mutta onneksi Poropoika tulee apuun, eikä Poropoikaa pelota.
Mariannen ja Lennen uuden opettajan, Jyrin, polut kohtaavat ja arvaahan sen miten siinä käy. Marianne tekee muutakin hölmöä, josta jää kiinni. Ja kun Jounille selviää asioiden oikea laita, asiat kärjistyy ja loppuratkaisu on siinä.
Jotenkin henkilöt jäi etäisiksi. Yleensä kun luen, haluan päästä oikeasti henkilöiden nahkoihin, tutustua niihin paremmin. Vaikka olis joku inha ja häijykin tyyppi, haluan silti tietää millainen tyyppi se on pohjimmiltaan. Löytää siitä edes jotain hyvää. Nyt tuntui kuin olisi katsellut tapahtumia kiikarit väärinpäin silmillä. Kaukaa ja pieninä, äänetkin kuuluu vaisuina. Odotin enemmän aiemmin lukemieni arvostelujen perusteella. Petyin.
Mentulan eka romaani. Jännityksellä odotin lukemista, sillä pidin hänen novellikokoelmastaan todella paljon. Kirja sijoittuu Lappiin, siellä asuu etelästä muuttanut nainen, poromiehensä ja poropoikansa kanssa. Nainen ei viihdy alkuinnostuksen jälkeen, mutta päätös lähteä on vaikea, kun poika haluaisi asua Lapissa. Etelästä tullut opettajamies sekoittaa kuvioita lisää... Kirjassa hyvin kuvattiin Lappia ja lappilaisia, puheenparret olivat suuhun sopivia ja toi omia lappimuistoja mieleen. Tykkäsin siis kovasti ja suosittelen.
Lappi-tunnelmasta aina plussaa! Kuitenkin viime kädessä kyse jälleen yhdestä parisuhteesta, joka ei ota onnistuakseen, kun keskusteluyhteys on kadotettu aikoja sitten. Lyhyet luvut saivat uppoamaan teokseen, "jos vielä yksi..."