What do you think?
Rate this book
Arvaamaton
Äiti on sairastunut muistisairauteen. Tytär on nyt vastuullinen, se, joka hakee eksyneen ja kenkänsä hukanneen äidin kaupungilta. Lapsena tytär oli aina varuillaan, vaikka todellista hätää ei ollut. Nyt hänellä on syy olla jatkuvasti varuillaan, sillä koskaan ei tiedä, mitä äidistä kuuluu seuraavaksi.
Äidin sairaudesta kasvaa esiin elämäntarina, joka avautuu silmänräpäyksinä, katkelmina, säkeinä. Se kertoo tyttärestä ja äidistä ja tytön kasvusta ohi äitinsä, heidän suhteensa liikkeestä läheisyyden ja etäisyyden janalla. Erottamaton osa tarinaa on myös liike kahden maan ja kahden kielen välillä.
Järvisen autofiktiivinen, lyyrinen proosa on kielellisesti herkkää, kapinoivaa ja kaunista; tiivistynyttä surua, kaipuuta ja rakkautta.
Äidin sairaudesta kasvaa esiin elämäntarina, joka avautuu silmänräpäyksinä, katkelmina, säkeinä. Se kertoo tyttärestä ja äidistä ja tytön kasvusta ohi äitinsä, heidän suhteensa liikkeestä läheisyyden ja etäisyyden janalla. Erottamaton osa tarinaa on myös liike kahden maan ja kahden kielen välillä.
Järvisen autofiktiivinen, lyyrinen proosa on kielellisesti herkkää, kapinoivaa ja kaunista; tiivistynyttä surua, kaipuuta ja rakkautta.
146 pages, Hardcover
Published January 1, 2025
3 people are currently reading
86 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 13 of 13 reviews
June 24, 2025
Kaunis ja surullinen kasvutarina ja tarina irti päästämisestä. Äidin muistisairaus kuljettaa takaisin nuoren Annan elämään, äidinikävään, joka ei ole koskaan laantunut.
August 13, 2025
3,5
Tää oli kaunis! Pidin rakenteesta, siitä, miten tässä hypeltiin ph:n ja tämän äidin suhteen historiassa ja nykyhetki oli ikään kuin sivussa, mutta kuitenkin hallitsevana. Ja siitä, miten tää välillä muuttui proosarunoksi ja runoksi ja sit taas ehkä enemmän proosaks.
Ehkä tää ei kuitenkaan osunut niin lähelle kuin odotin, koska ph on 50 ja tän äiti on jo vanhainkodissa.
Itkin parissa kohtaa, jossa sanoitettiin muistisairautta sairastavan äidin kanssa kipuilua kauniisti :
"Huono omatunto. Koska tiedän että minun kuuluu pitää huolta äidistä. Niin on oikeastaan ollut aina. Enkä minä aina jaksa. Mutta minulla on aina huono omatunto ja minä jaksan paljon."
(s. 14)
Äiti: "Miten mun pitäisi sun mielestä toimia? Sä kun olet aina niin viisas ja terävä..."
(s. 86)
Kansi on tosi hieno ja sille kans itkin.
Tää oli kaunis! Pidin rakenteesta, siitä, miten tässä hypeltiin ph:n ja tämän äidin suhteen historiassa ja nykyhetki oli ikään kuin sivussa, mutta kuitenkin hallitsevana. Ja siitä, miten tää välillä muuttui proosarunoksi ja runoksi ja sit taas ehkä enemmän proosaks.
Ehkä tää ei kuitenkaan osunut niin lähelle kuin odotin, koska ph on 50 ja tän äiti on jo vanhainkodissa.
Itkin parissa kohtaa, jossa sanoitettiin muistisairautta sairastavan äidin kanssa kipuilua kauniisti :
"Huono omatunto. Koska tiedän että minun kuuluu pitää huolta äidistä. Niin on oikeastaan ollut aina. Enkä minä aina jaksa. Mutta minulla on aina huono omatunto ja minä jaksan paljon."
(s. 14)
Äiti: "Miten mun pitäisi sun mielestä toimia? Sä kun olet aina niin viisas ja terävä..."
(s. 86)
Kansi on tosi hieno ja sille kans itkin.
Read
October 7, 2025Oh Anna Järvinen the writer, I might love you even more with a pen in your hand than a mic, though I love every note you've ever sang.
This was a tender yet straight and sad, but wise. A two-way mirror with the previous generation on the other side. Somehow the part I saw the clearest was the depiction of San Francisco in 1986 and the perfect skin of Järvinen, which she didn't understand at the time – just like she doesn't understand her health now. Somehow it was also very powerful to read how beautiful she feels at 55. She's right!
While I didn't enjoy this as much as her first one, it doesn't mean that there is anything wrong with it. It's just that the first one was so good and special for me. Imagine being so good that doing something as magnificent, alive, sparking and breathing might not even be considered your finest work.
This was a tender yet straight and sad, but wise. A two-way mirror with the previous generation on the other side. Somehow the part I saw the clearest was the depiction of San Francisco in 1986 and the perfect skin of Järvinen, which she didn't understand at the time – just like she doesn't understand her health now. Somehow it was also very powerful to read how beautiful she feels at 55. She's right!
While I didn't enjoy this as much as her first one, it doesn't mean that there is anything wrong with it. It's just that the first one was so good and special for me. Imagine being so good that doing something as magnificent, alive, sparking and breathing might not even be considered your finest work.
January 28, 2025
It was okay. Varken mer eller mindre.
July 18, 2025
Autofiktion parissa taas. Luin tätä öinä, jolloin oli hiljaista, jolloin oli aikaa ajatella, kuunnella Anna Järvisen musiikkia, tapaan sanoittaa, olla, ilmaista.
”Ja minun on aina ollut äitiä ikävä. Kun hän on nyt muistisairaiden hoivakodissa, kun nyt alkaa olla liian myöhäistä, tajuan ettei tuo ikävä ole uutta, mutta kivun ja katastrofien pelkoni taitaa pommittaa minua entistäkin enemmän, koska hän ei enää ikinä voi tulla. Pitämään minusta huolta. Sitä ennen oli periaatteessa edes teoreettinen mahdollisuus.”
Äiti sairastuu muistisairauteen ja minähenkilö, taiteilija /muusikko Anna Järvinen, tytär, itsekin äiti, viisissäkymmenissä pohtii suhdetta äitiinsä.
Hänellä on teini-ikäisiä lapsia, mies. Ollaan Tukholmassa, äiti on tullut minähenkilön kanssa Suomesta Tukholmaan kun tytär oli vielä pieni ja tässä autofiktiivisessä teoksessa liikutaankin kahden maan välillä, kahden kielen välillä.
Äiti muuttuu sairauden myötä itsenäisestä hoivattavaksi ja minähenkilö muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja kaipaa äitiä, aina vaan kaipaa äitiä kuten kaipasi myös silloin kun äiti vielä oli, tässä maailmassa, lähellä niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Aikajana liikkuu 1980-luvulta viime vuoteen ja tyttären muistot riipaisevat minut, liian monta samaa tunnetta, onko tämä nyt liikaa kun itsekin kipuilen äitini kanssa, tunteitteni kanssa.
Myös minulla on muistisairas vanhempi, yksi haudattuna, toinen matkalla omiin muistoihin, omiin muistamattomuuksiin.
”Eikä minun äitini ehkä koskaan ollut minua varten. Se
että hän haluaa enimmäkseen nuokkua nojatuoleissa, että hänen elämänsä koostuu toisiinsa sekoittuvista muistoista ja suunnitelmista, stressihetkistä ja unista tai että tv-ohjelmista tulee hänen todellisuuttaan, ei ehkä ole kovin kaukana siitä mitä koin elokuvateatterin edustalla kaksikymmentäkaksivuotiaana.
Ehkä hänen elämänsä oli olla kaunis vaihdevuotinen nainen, jonkun sisar, vaimo, opettaja tai maahanmuuttaja, pysäköidä auto ja ostaa jogurttia ja odottaa Alla mot allaa.
Sääli että meidät on ilmeisesti ohjelmoitu uskomaan että kohtaisimme, ja sitten suremme kun niin ei tapahdukaan.”
Olen kuunnellut Anna Järvisen musiikka paljon, niin ruotsiksi kuin suomeksikin. Rakastan sitä, soljuvaa uneomaista haaveellisenkuullosta kuulasta ilmavaa. Häen romaaninsa on musiikkinsa kaltainen. Fragmentaarinen huokoinen ilmava kaunis rehellinen poukkoileva aivan kuten oli esikoisensakin Uni viime yönä.
Tässä oli paljon mihin tarttua, paljon mitä jäin miettimään, paljon mitä jään miettimään.
”Olen sisimmässäni hylätty ressukka.”
”Oikeastaan mietin tavoittaako ihminen koskaan toista.”
Ja se Anna-henkilön mies: tämäkin.
”Hän sanoo että olen kaunis upea vaikuttava hauska ja hurjan älykäs, ettei ole ketään minun kaltaistani, ja minä näen pelkkiä puutteita.
Onko tämä tuiki tavallista rakenteellista itseinhoa vai liittyykö se äitisuhteeseen?”
Hieno ja herkkä teos.
”Ja minun on aina ollut äitiä ikävä. Kun hän on nyt muistisairaiden hoivakodissa, kun nyt alkaa olla liian myöhäistä, tajuan ettei tuo ikävä ole uutta, mutta kivun ja katastrofien pelkoni taitaa pommittaa minua entistäkin enemmän, koska hän ei enää ikinä voi tulla. Pitämään minusta huolta. Sitä ennen oli periaatteessa edes teoreettinen mahdollisuus.”
Äiti sairastuu muistisairauteen ja minähenkilö, taiteilija /muusikko Anna Järvinen, tytär, itsekin äiti, viisissäkymmenissä pohtii suhdetta äitiinsä.
Hänellä on teini-ikäisiä lapsia, mies. Ollaan Tukholmassa, äiti on tullut minähenkilön kanssa Suomesta Tukholmaan kun tytär oli vielä pieni ja tässä autofiktiivisessä teoksessa liikutaankin kahden maan välillä, kahden kielen välillä.
Äiti muuttuu sairauden myötä itsenäisestä hoivattavaksi ja minähenkilö muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja kaipaa äitiä, aina vaan kaipaa äitiä kuten kaipasi myös silloin kun äiti vielä oli, tässä maailmassa, lähellä niin fyysisesti kuin henkisestikin.
Aikajana liikkuu 1980-luvulta viime vuoteen ja tyttären muistot riipaisevat minut, liian monta samaa tunnetta, onko tämä nyt liikaa kun itsekin kipuilen äitini kanssa, tunteitteni kanssa.
Myös minulla on muistisairas vanhempi, yksi haudattuna, toinen matkalla omiin muistoihin, omiin muistamattomuuksiin.
”Eikä minun äitini ehkä koskaan ollut minua varten. Se
että hän haluaa enimmäkseen nuokkua nojatuoleissa, että hänen elämänsä koostuu toisiinsa sekoittuvista muistoista ja suunnitelmista, stressihetkistä ja unista tai että tv-ohjelmista tulee hänen todellisuuttaan, ei ehkä ole kovin kaukana siitä mitä koin elokuvateatterin edustalla kaksikymmentäkaksivuotiaana.
Ehkä hänen elämänsä oli olla kaunis vaihdevuotinen nainen, jonkun sisar, vaimo, opettaja tai maahanmuuttaja, pysäköidä auto ja ostaa jogurttia ja odottaa Alla mot allaa.
Sääli että meidät on ilmeisesti ohjelmoitu uskomaan että kohtaisimme, ja sitten suremme kun niin ei tapahdukaan.”
Olen kuunnellut Anna Järvisen musiikka paljon, niin ruotsiksi kuin suomeksikin. Rakastan sitä, soljuvaa uneomaista haaveellisenkuullosta kuulasta ilmavaa. Häen romaaninsa on musiikkinsa kaltainen. Fragmentaarinen huokoinen ilmava kaunis rehellinen poukkoileva aivan kuten oli esikoisensakin Uni viime yönä.
Tässä oli paljon mihin tarttua, paljon mitä jäin miettimään, paljon mitä jään miettimään.
”Olen sisimmässäni hylätty ressukka.”
”Oikeastaan mietin tavoittaako ihminen koskaan toista.”
Ja se Anna-henkilön mies: tämäkin.
”Hän sanoo että olen kaunis upea vaikuttava hauska ja hurjan älykäs, ettei ole ketään minun kaltaistani, ja minä näen pelkkiä puutteita.
Onko tämä tuiki tavallista rakenteellista itseinhoa vai liittyykö se äitisuhteeseen?”
Hieno ja herkkä teos.
July 16, 2025
Anna Järvisen Arvaamaton on hyvin intiimi ja paljas kirja. Mietin kirjan nimen suomennosta. Alkuperäisteos on nimeltään Otrygg, jonka lukemani perusteella kääntäisin itse Turvattomaksi. Järvinen kuvaa siinä omaa lapsuuttaan ja jatkuvaa hylätyksi tulemisen pelkoaan. Mutta onko äiti sittenkin se arvaamaton? Äiti on ainakin etäinen ja arvoituksellinen ja tyttären tavoittamattomissa. Kun hänen muistisairautensa alkaa, tyttären mahdollisuus kysyä päättyy. Haluaisiko tytär selvittää asioita? Olisiko se edes mahdollista? Ainakin äidin yhtäkkinen ystävällisyys - rakkaudenosoitukset - tuntuvat tyttärestä vaikeilta.
Järvinen kuvaa hienosti herkän lapsen ja nuoren tunteita ja olemista sekä ulkopuolisuutta. Erityisesti kesäleirikokemusten kuvaus tuntui tutulta. Nopea ymmärrys omasta paikasta, tarkka sosiaalisten tilanteiden arviointi, joka on ulkopuoliseksi itsensä koskevalle niin tyypillistä. Pelot, epävarmuus, varuillaan olo. Järvinen tavoittaa täsmällisesti sen saman (aikuisten) maailman outouden, jota Andrev Walden kuvaa kirjassaan Jävla karlar. Asioista ei puhuta, niihin ei palata ja häpeä seuraa kannoillasi jatkuvasti.
Arvaamattomassa on samanlaista hyvin hienoa muistojen kuvausta kuin Petri Tammisen Sinua, sinua -kirjassa, vaikka kirjat aivan eri aihepiirejä kuvaavatkin.
Järvinen kuvaa hienosti herkän lapsen ja nuoren tunteita ja olemista sekä ulkopuolisuutta. Erityisesti kesäleirikokemusten kuvaus tuntui tutulta. Nopea ymmärrys omasta paikasta, tarkka sosiaalisten tilanteiden arviointi, joka on ulkopuoliseksi itsensä koskevalle niin tyypillistä. Pelot, epävarmuus, varuillaan olo. Järvinen tavoittaa täsmällisesti sen saman (aikuisten) maailman outouden, jota Andrev Walden kuvaa kirjassaan Jävla karlar. Asioista ei puhuta, niihin ei palata ja häpeä seuraa kannoillasi jatkuvasti.
Arvaamattomassa on samanlaista hyvin hienoa muistojen kuvausta kuin Petri Tammisen Sinua, sinua -kirjassa, vaikka kirjat aivan eri aihepiirejä kuvaavatkin.
Read
March 11, 2025"Funderar på om jag borde se på kollegan som en
oerhört ensam person bara. Att det är därför hon
klär sig som hon gör. Alla på jobbet är ensamma.
Det verkar de faktiskt vara. Oerhört ensamma.
Men kanske det är så vi alla är bara. Och ibland
hittar vi någon som kan bli en förälder, en ledsagare
ett stöd, en coach, någon som kan bli en förälder,
någon som påminner om en mamma.
Och gripreflexen tar över."
oerhört ensam person bara. Att det är därför hon
klär sig som hon gör. Alla på jobbet är ensamma.
Det verkar de faktiskt vara. Oerhört ensamma.
Men kanske det är så vi alla är bara. Och ibland
hittar vi någon som kan bli en förälder, en ledsagare
ett stöd, en coach, någon som kan bli en förälder,
någon som påminner om en mamma.
Och gripreflexen tar över."
February 19, 2025
Fin liten bok om relationen till hennes dementa mamma.
February 20, 2025
Fragmentit eivät ole supsikkilajini.
July 8, 2025
Småfin och vacker. Vemodig och vuxen. Barnslig och sorglig. Det livet som vuxen och som barn
Read
September 10, 2025Ihan kiinnostavaa tekstiä, ehkä vähän liian "hajanainen" omaan makuun.
October 12, 2025
Mielenkiintoinen aihe. Olisin halunnut lukea enemmänkin siitä miksi päähenkilö tunsi olonsa niin turvattomaksi lapsena.
Displaying 1 - 13 of 13 reviews