Amatöörietsiväkaksikko kohtaa kylmäävän tapauksen Perämeren rannoilla täydellisen jännittävässä ja houkuttavassa dekkarissa.
Harrastelijasalapoliisit Liza ja Nils toipuvat ensimmäisen juttunsa jälkipyykistä. Kannuksen kadonneiden miesten arvoitus on ratkaistu, mutta vielä on selvitettävä, ovatko Liza ja Nils ystäviä vai rakastavaisia.
Nils kutsuu Lizan saariretkelle Kallaan. Mutta ei aikaakaan, kun leppoisa lomailu muuttuu vakavaksi – aivan lähistöllä, Kalajoen Hiekkasärkillä, kuolee epämääräisissä olosuhteissa teinipoika.
Kun ruumiita tulee lisää ja Liza alkaa saada viestejä Kallan kummitukselta, on suhdesolmut ja sähläys pantava sivuun. Kallan lasten tapaus on ratkaistava.
Helppolukuista ja rentoa kesälukemista. Tarina ja hahmot eivät tuntuneet niin kiinnostavilta kuin ensimmäisessä kirjassa. Oli hauska bongata tuttuja paikkoja, kun tapahtumat sijoittuivat Kalajoelle.
Kallan lapset on toinen osa Liza Virtasen tutkimuksia -sarjassa, joka vie lukijan itelleni rakkaalle Keski-Pohjanmaalle harrastajaetsivien Lizan ja Nilsin hoteisiin. Tällä kertaa ollaan Kallankareilla, joka tarjoaakin huippupuitteet tarinalle: tuo erikoinen ”itsehallintoalue” Perämerellä on jo valmiiksi vähän mystinen paikka. Sarjan eka osa kannattaa olla luettuna ja aika tuoreessa muistissa, sillä Kallan lapset lähtee liikkeelle melko suoraan sen jatkoksi.
Pyöristän oman arvioni ylöspäin kolmeen tähteen, sillä Kallan lapsissa on paljon maistuvaa. Liza ja Nils ovat miun makuuni. Tarinassa on historiallisia ja hengellisiäkin puolia, jotka papin tytär Kohtala leipoo mukaan toimivasti. Tarina etenee sujuvasti ja on nopealukuinen kesäillan ratto. Rikospuoli taasen yskii: juoni käynnistyy hitaasti ja keritään loppuun nopeasti, mie en meinannut kestää mukana.
Otava on tässä toisessa osassa laittanut kansityylin uusiksi ja sinänsä hienot violetit yksityiskohdat muuttuvat kirjaston muovien alla lukukelvottomiksi, harmi. Tummanpuhuvasta ulkoasusta huolimatta Kallan lapset on cozy crimea, jossa isossa osassa on Lizan rakkaus- ja seksielämä huumoria unohtamatta. Kansi ja sisältö ei miusta oikein kohtaa.
Tarinassa on paljon aineksia ja monista nopsahkosti kuitatuista ihmisistä, juonenkuluista tai asioista olisin lukenut mielelläni enemmänkin. Veikkaan, että osaan niistä palataan vielä, jos sarja toivottavasti saa jatkoa. Muutama silmiinpistävä kirjoitusvirhe joukkoon mahtuu. Kertaalleen kirjan päähenkilön nimi on kirjoitettu väärin, auts.
Pidin sarjan ensimmäisestä osasta todella paljon, mutta tämä oli pettymys. Rikosjuonessa ei ollut juurikaan jännitystä, ja tarina keskittyi Lizan ja Nilsin suhteen vatvomiseen. Liza oli poukkoilevuudessaan todella ärsyttävä, ja Nilsin puhumattomuus teki kerta toisensa jälkeen dialogista monologin. Tosielämässä on joo yleistä ettei suomalainen keski-ikäinen mies liikoja jutustele, mutta kirjassa dramaturgia kärsii pahoin jos mitään ei sanota. Hupakon tapaus käsiteltiin oudon yliolkaisesti, ja lisäksi lukijana oli hankalaa kun tarinassa oli aivan turhaan samankaltaisen nimisiä hahmoja (Liza ja Liisa, Kari ja Karin, Marko ja Mauro). Ja jos aikoo käyttää itselleen vierasta kieltä kirjassaan niin tarkista nyt hitto vie jollain sitä osaavalla että menee oikein! Nyt liian suuressa osassa ruotsinkielisistä repliikeistä ja teksteistä oli typeriä virheitä (tyyliin God kun pitäisi olla Gud, sitaatti laulusta väärin jne). 2,5 tähteä, toivottavasti seuraava osa petraa taas.
Mukavaa ja nopeaa lukemista, ja kuten edellisessäkin kirjassa, myös tässä tapahtumat sijoittuivat itselleni varsin tuttuihin maisemiin. Myös eräs henkilö hahmo oli tuttu, mutta ei Kalajoelta, kuten kirjassa, vaan Kannuksesta.