Antti Elias Tuuri (s. 1. lokakuuta 1944 Kauhava[) on suomalainen kirjailija, joka on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Tuuri tunnetaan kotimaakuntaansa Etelä-Pohjanmaata kuvaavista kirjoistaan. Hän on myös kirjoittanut useita Äitini suku -sarjaan kuuluvia kirjoja, joissa kerrotaan Yhdysvaltoihin muuttaneiden suomalaisten kertomuksia. Hän sai Finlandia-palkinnon 1997 teoksestaan Lakeuden kutsu , Pohjanmaa-sarjan ensimmäisestä teoksesta Pohjanmaa Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1985[2] ja Aleksis Kiven palkinnon vuonna 2009. Tuuri on myös suomentanut islantilaisia saagoja[3], mistä tunnustuksena maan presidentti Vigdís Finnbogadóttir luovutti hänelle vuonna 1983 Islannin Haukan ritarikunnan ristin[1]. Tuurin tuotantoon kuuluu lisäksi kuunnelma- ja elokuvakäsikirjoituksia, oopperalibrettoja, elämäkertoja ja historiikkeja.
Tuuri kertojana: Tuuri on sukupolvensa näkyvimpiä ja arvostetuimpia kertojia. Hänen varhaisessa tuotannossaan huomio kiinnittyi sanonnan tarkkuuteen ja niukkuuteen, joka toi joskus mieleen toisen diplomi-insinöörin, Antti Hyryn. Myöhemmin hänen tyylinsä tunnusmerkiksi on kohonnut pinnanalainen rikkaus, joka ilmenee joskus nasevina ”kirveen iskuina”, ja usein jonkin verran verhottuna huumorina tai satiirina. Tuurin tiedetään pohjustavan kaunokirjallisetkin teoksensa huolellisesti ja usein laajoin haastatteluin niin että hän yltää kerronnan kuivumatta yksityiskohtien tarkkuuteen ja uskottavuuteen.kenen mukaan?
Tuurin teoksista on filmatisoitu useita elokuvia. Pekka Parikka ohjasi vuonna 1988 hänen romaaniinsa perustuvan elokuvan Pohjanmaa[6], sekä vuonna 1989 saman nimiseen Tuurin romaaniin perustuvan elokuvan Talvisota[7]. Lisäksi Lauri Törhönen teki vuonna 1990 elokuvan Ameriikan raitti, Ilkka Vanne vuonna 2000 Lakeuden kutsun, joka perustuu Pohjanmaa -sarjan viimeiseen teokseen Lakeuden kutsu, sekä viimeisimpänä AJ Annila vuonna 2017 Ikitien. Tuuri on myös itse useasti toiminut mukana filmattujen romaaniensa käsikirjoitustyössä (Talvisota, Pohjanmaa, Lakeuden kutsu, Rukajärven tie, Ikitie). Tämän lisäksi Tuuri on myös kirjoittanut Pekka Parikan ohjaaman TV-sarjan Hunajan maku (1993) sekä sotasyyllisyysoikeudenkäynneistä kertovan TV-sarjan Tuomitut (1995) ja lähes sata kuunnelmaa. Hänen kirjojaan on käännetty kuudelletoista kielelle.
Olihan melkoinen kivireki vedettäväksi, mutta ei se kullan tekeminenkään helppoa ole, eikä Korkealle vuorelle kiipeäminen Taivaallisiin häihin. Tarina kärsii paikallaanpolkemisesta, ja sitten kaikki keskeiset tapahtumat tulevat vastaan muutaman sivun aikana. Ei kovin rohkaiseva lukukokemus, mutta monet väittävät, että Tuurilla on paljon parempiakin kirjoja. Ehkä kokeilen.
Alkemistit-sarjan toinen osa on edellistä tasaisempi ja ehkä siksi parempi, joskin lopussa oli ns. "palasten loksahtelua paikoilleen" hieman liikaa makuuni.
kiinnostava vilahdus suomalaisuuteen 1790 luvulla. hieman toistoa ja ehkä himppu liikaa alkemiaa :) tiivistämällä (Tuurin ilmaisu kyllä on varsin tiivistä) olisi saatu luettavampi kokonaisuus. suosittelen kyllä kaikkille jotka pitää historiallisista romaaneista
Olen aiemmin kirjoittanut arvion Antti Tuurin Alkemistit-teoksen ensimmäisestä osasta: https://tituma2.wordpress.com/2014/08... Tämä toinen osa jatkaa suoraan ensimmäisestä. Rahat ovat taas lopussa, eikä Uudenkaupungin laboratoriossa ole enää mahdollista yrittää kullan valmistusta. August Nordenskiold pyytää uskollista apulaistaan Carl Bergklintiä saapumaan Tukholmaan, jossa he voisivat valmistaa kultaa kuninkaan, Kustaa III:n suojeluksessa. Matkarahojen puutteessa Bergklint purjehtii sumppuveneen kyydillä, ja tämä kaksi viikkoa kestävä merimatka kuvataan riemastuttavan yksityiskohtaisesti. Matka kulkee Isokarin, Kihdin, Kökarin, Ahvenanmaan ja Kappelskärin kautta lopulta Tukholmaan. Tukholmassa edelleen monien vastoinkäymisten myötä yritetään kuninkaan laboratoriossa valmistaa kultaa, mutta huonolla menestyksellä. Ystävykset ovatkin viimeisiä kuninkaallisia alkemisteja. Heidän epäonnistuttuaan ja Nordenskioldin lähdettyä jo Swedenborgiin liittyvien velvollisuuksien ja suunnitelmien myötä Lontooseen ja sieltä Afrikkaan asti, kullantekijöiden laboratoriossa ryhdytään lyömään kolikoita ja painamaan seteleitä - ruplia - Venäjän rahamarkkinoiden sekoittamiseksi. Laboratorio tuottaa siis lopultakin kultaa, vaikka eri tavoin kuin suunniteltiin. Keskeinen teema teoksessa on Bergklintin pyrkimys edetä henkisellä tiellään. Hän perehtyy tarkkaan "Christian Rosencreuzin Kyymisiin häihin", tunnettuun Valentin Andreaen kirjoittamaan ruusuristiläiseen teokseen. Tästä henkisestä matkasta, joka ei tunnu milloinkaan etenevän, tuleekin Bergklintin elämäntehtävä. Arkisemmin hän ottaa holhotikseen Nordenskioldin äidittömän lehtolapsen ja ryhtyy opettamaan tätä ja muita tukholmalaispoikia. Bergklint tuntuu loputtoman kärsivälliseltä. Hänen ystävyytensä epäluotettavaan Nordenskioldiin ja rakkautensa edesmenneeseen kihlattuunsa eivät tunnu milloinkaan horjuvan. Swedenborgilaisuuden, magian ja ruusuristiläisyyden historiasta kiinnostuneille teoksessa on kiinnostavia välähdyksiä 1700-luvun lopun ruotsalaiseen okkultismiin, mutta jos ne alueet ovat vieraita, saattaa teos vaikuttaa vähän oudolta.
I was very disappointed to the book. It provided nothing extra to its prequel, and the story advanced way too slowly. Only the last 40 pages turned out interesting. I actually skipped some pages every now and then because they were too boring to read - something that I do not often do. I'm still going to continue reading Tuuri's books, but to me this is his worst book so far.