Riemastuttava ja melankolinen romaani erään maan ja erään suvun historiasta.
Kertoja syntyy keskinkertaisen kulttuurisuvun vähäpätöiseen sivuhaaraan 70-luvun lopulla. Perhe on onnellinen ja maa vaurastuu, kunnes perhe lakkaa olemasta onnellinen mutta maa jatkaa vaurastumistaan. Aravakolmion ikuiseen rauhaan on tultu halki sotien ja veritekojen.
Toimittaja Ville Similän esikoisromaani laukkaa villisti 1800-luvulta 1990-luvulle. On sotasankareita, taiteilijoita, juoppoja ja haihattelijoita. Sitten ovat mummo, Mirja ja Tuula. Omaperäinen suku muodostuu suomalaisuuden kuvaksi. Terävällä kynällä kirjoitetun romaanin pohjavire on lämmin ja humaani, haikeakin.
Tätä oli riemukasta lukea! Hirveän paljon tuttua yhden suvun tarinassa 1890-luvulta aina 1990-luvulle saakka. Tykkäsin tosi paljon Similän veikeästä tavasta ujuttaa Suomen historian tapahtumia tarinaan, kuten: "Sukumme on enimmäkseen lekotellut lokoisassa porvarillisessa asemassa. Ketään ei heitetty matalaan joukkohautaan eikä Hennalaan joutunut kuin isäni, ja hänkin vuosikymmeniä sen jälkeen, kun näännytetyt punaiset oli kärrätty sieltä pois."
Kyllä tätä lukiessa kirposi hymy tuon tuostakin. Välillä holahdin haikeaan nostalgiaan, kun päähenkilön lapsuuden kuvaukset olivat niin tunnistettavia: "Viikonloppuisin vierailimme muiden perheiden kolmioissa. Joissain kolmioissa sohva oli samalla ja toisissa kolmioissa eri puolella olohuonetta. Sohvia oli erivärisiä ja erimallisia. Keittiöiden seinillä oli Seura-lehden kupongilla tilattuja keräilylautasia ja hyllyissä tietokirjasarjoja, mutta kaikilla oli sama muovimatto ja sähkökiuas."
Muutaman sukupolven sukutarinoita on kirjoitettu vaikka kuinka paljon, mutta enpä ole aikaisemmin lukenut sellaista, jossa suvun ja Suomen vaiheet on kerrottu näin omintakeisella ja hersyvällä tavalla! Kirjassa päädytään 1880-luvun Karjalan kannakselta Pohjamaan kautta kirkkonummelaiseen lähiöön ja lopulta Helsinkiin.
Vuosisadan mittainen matka rönsyilee sekä isän että äidin suvun osalta värikkäisiin sivuhahmoihin, ja aluksi kirjasta onkin vaikeaa saada otetta, kun ei lukijana ihan pysy perässä, kuka nyt oli mitäkin suku kellekin. Similä tosin sekoittaa lukijaa myös tahallaan, sillä ensimmäiset kaksi kolmannesta eivät täysin kronologisesti etene.
Parasta kirjassa on kuitenkin Similän tapa kertoa. Hän tasapainottelee nostalgian ja kipeiden asioiden tunnustamisen välimaastossa välillä banaalinkin huumorin keinoin, ja lopputuloksena on ilahduttavan yllättävä, kurkkua kuristava ja satunnaisia hihityksiä aiheuttava kokonaisuus. Kun kirja etenee loppukolmannekseen ja Similän omiin muistoihin perustuvaan kerrontaan se taipuu tavanomaisemmaksi, mutta pyöristykseen 4,5 tähteä tämän hykerryttävän kokonaisuuden osalta viiteen.
Similän hulvaton kerrontatyyli luiskahti omaan pirtaan kuin suppo suihkussa pöllönsilmään. Suomalaisuuden takapajuisen ytimen millintarkka paikannus kulttuurisine omituisuuksineen toi niin paljon iloa, että rymysin kirjan parissa päivässä lävitse. Kasarilapsena tunnistin niin monta elementtiä omista versovuosistani, että piti ihan tarkastaa oliko Ville saman aikakauden vesoja vai syyllistyttiinkö tässä kulttuuriseen omimiseen. Ei tarvinnut lähteä heilumaan Leviksissä ja neonvärisessä napatopissa Narinkkatorille, Ville tiesi kokemusasiantuntijana mistä puhui! Ihanan humoristinen teos vailla päätä tai edes häntää!
Viihdyttävä romaani, jokseenkin kaoottinen sukutarina ja vähän muutakin historiaa. Kuuntelin äänikirjana joten en ehkä keskittynyt aina ihan täysillä, mutta liekö haittasi. Näppäriä lauseita, jotka toki unohtuivat heti.
Parasta oli tietysti Kiljava-kohdat, ”kun arkkitehdit vaihtavat arkkitehtikuulumisia” saunapolulla. Kevyttä, mukavaa luettavaa ja kiinnostavia katsauksia sota- ja lamavuosiin. Yhtymäkohtia omaan elämään löytyi myös Kantsusta (ei tarvitse matkustaa Aasiaan katsomaan, kun kaksi miestä tappelevat) ja Mänttä-Vilppulasta.
Valtavan hieno lukukokemus. Suvun moninaiset seikkailut Suomen historian käänteissä olivat koukuttava selviytymistarina, mustaa huumoria sopivasti viljellen ja historian käännekohtia heijastaen. Tarinan ytimessä myös kirjailijan oman polun raivaamista, selvittämistä itselleen miten ja miksi on päätynyt Turuntien varteen rivitaloon kasvamaan tähän moderniin maailmaan ja sen vaateisiin. Mm. hetkiin missä uhka Veikkolaan tulee Nummelasta mopojengin myötä. Missä sähkökiuas pohisee ja 80-luvun värit ja tuoksut tulevat liki. Nimenomaan 80-luvun lapsuuskuvaus oli käsinkosketeltavan tuttua, mutta ei aina niin turvallista. Silti ympärillä hyörivät aikuiset eivät ole onneksi sekoilevaa sorttia vaan ovat kietoutuneet omiin haasteisiinsa, joita rivien välistä teoksessa taitavasti avataan. Lapsen ja vanhempien suhde rakentuu uskottavasti ja kunnioittavasti siihen hetkeen, kun kertoja joutuu lopulta punnitsemaan vaikeita tapahtumia ympärillään. Odotan jo jatkoa tälle enkä pelkästään sen takia, että tutuilta seuduilta Kirkkonummelta tulevia saman ikäluokan vaiheita kuvaavia kirjailijoita ei ole jonossa asti. Teksti oli kerrassaan vetävää, taitavaa ja rikasta.
Tämä on meidän historiaamme. Ei vain yhden suvun, vaan kokonaisen kansan – ja niin hämmästyttävän tunnistettavaa.
Ville Similä kirjoittaa lämpimän empaattisesti ja elämänmakuisesti. Kieli kulkee, huumori hersyy, havainnot osuvat maaliinsa, ja pienen ihmisen elämä hahmottuu koskettavasti. Rehellinen ja riemastuttavan tarkkanäköinen romaani.
Kuuntelin kirjan äänikirjana, mutta epäilen, että painettuna olisin saanut siitä vielä enemmän irti. Henkilöitä, sukulaisuussuhteita ja aikatasoja oli välillä niin paljon, että hetkittäin putosin kärryiltä.
1980-luvun kuvaus sai minut huokailemaan ja nostalgia värisi fyysisenä kehossa. Harva kirja onnistuu herättämään sellaista tunnetta. Rakastin tätä. ❤️
Kirjallisuuspalkinnon esiraadissa oleminen laittaa ihmisen lukemaan kaikenlaista, kuten tämän Ville Similän esikoisromaanin Kani nimeltä Paisti. Nyt kun lukemisesta on muutama kuukausi aikaa, en muista siitä yhtään juonenkäännettä tai ihmistä nimeltä. (Yhen kanin muistan.)
Ja se kertoo vain siitä, että niillä ei oo tässä tarinassa kovinkaan paljon merkitystä. Similä kirjoittaa joko oikeaa tai fiktiivistä tai jotain siltä väliltä sukuhistoriaansa niin, että sitä lukisi sivusotalla vaikkei metsässä liikahtaisi lehtikään, eli tapahtuisi mitään. Se on hykerryttävän hauskaa sanoilla leikittelyä juuri sillä tavalla, että lukija tullee ruokituksi muttei ylensyöväksi.
Hulvatonta kielenkäyttöä ja oivaltavaa sanavalintaa täynnä oleva kuvitteellinen sukutarina kertojan elämästä. Loppua kohti puhti ja tarmo vähän lässähti ja katosi tarinan punainen lanka vai kani. Se, jonka nimi oli Paisti.
Suomen itsenäistymisestä ja sen seurauksista: "Nyt kun suomalaiset vihdoinkin saivat tehdä mitä lystäsivät, he ryhtyivät tappamaan toisiaan." - s. 11
3,5 ⭐️ Mulla vähän häiritsi kun en tajunnut miten nää sukukuviot meni, mut kirja parani loppua kohden kun en enää koittanukkaa ymmärtää :D Tuntuu et tää pitäis lukee uudelleen, että sais täyden kokemuksen. Hyvä kirja, suosittelen kyllä!
Kiinnostava kuvaus perheestä vuosikymmenien ajalta, jossa tarina etenee tarpeeksi nopeasti. Uudellamaalla varttuneelle tuttuja ja tutun oloisia paikkoja ja kohtauksia.
Kokonaisuutena oikein mainio, jos ei edes yritä pysyä perässä kuka olikaan mitä sukua ja kenelle. Viihdyttävää ja sujuvaa kerrontaa. Toivottavasti kirjailija kirjoittaa joskus muitakin romaaneja.
Jänniä havaintoja Suomen historiasta ja siitä, miten ihmiset ovat ne (saattaneet) kokea. Kerronta kuitenkin vähän turhan sekavaa eikä mielenkiinto pysynyt yllä.