Viulisti Ninni on saanut unelmatyön amsterdamilaisessa orkesterissa. Hän on pikkuhiljaa kotiutunut tulppaanimaahan, ja etäsuhde Suomessa soittavan Javierin kanssa leimahtaa roihuun aina tavatessa. Muulloin välimatka tuntuu kuitenkin aiheuttavan kitkaa.
Lähipiiriin liittyvien huolien keskellä Ninni saa tukea ruotsalaiselta oboistilta. Samalla mustasukkaisuus nostaa päätään.
Sydänten sinfonia -sarja vie lukijansa eri puolille Eurooppaa musiikin ja rakkauden perässä.
Romaani jatkaa Ninnin kertomusta suunnilleen siitä, mihin edellinen osa päättyi.
Edellisen osan tapaan henkilöhahmot jäävät hieman pintaraapaisuiksi ja kerronnan tahti on melko verkkaista. Mielenkiintoinen näkökulma ammattimuusikoiden elämään luo romaanisarjaan virkistävää vaihtelua muiden genrensä teosten joukossa. Kuitenkin ihmissuhteiden vatvominen sekä Ninnin henkilöhahmon ajoittainen tekopyhyys hieman nakersivat lukukokemusta. Välillä samaa asiaa tunnuttiin jauhavan vaikka kuinka kauan pääsemättä kuitenkaan minnekään.
Suosittelen kuuntelemaan tai lukemaan romaanin kevyenä aivot narikkaan -teoksena, ajanvietteenä lomalle tai arki-illoille.
Tartuin Terhi Kontion Hollantilaiseen serenadiin tietämättä, että se on sarjan toinen osa. Eipä siinä mitään, alun selvittelyjen jälkeen oli kiva päästä seuraamaan viulisti Ninnin elämää. Ninni on aloittanut työt Hollannissa ja ikävöi Suomeen jäänyttä espanjalaista Javier-rakastaan.
Nautin erityisesti ammattimuusikoiden arjen kuvauksesta ja klassisesta musiikista. Tuntuu, että Kontio tietää, mistä kirjoittaa. Ninnin ja Javierin suhde on ihan suloinen, mutta pidin myös Amsterdamin kuvailusta. En kuitenkaan syttynyt kirjalle täysin. Ehkä syynä oli se, että hyppäsin mukaan niin sanotusti kesken matkan, mutta ei tämän kirjan parissa käytetty aika toisaalta harmitakaan.
Musiikin harrastajana minua viehättivät tässä kirjassa erityisesti soittamiseen ja muusikkouteen liittyvät kohtaukset, mistä tulee neljäs tähti. Muuten ihmissuhdekuvioiltaan kirja ei ollut mitenkään mullistava. Henkilöillä olo säpinää vähän sinne sun tänne, mutta mitään merkittävää ei tapahtunut. Kirjan lopussa suorastaan itsekin eläydyin päähenkilön kanssa soittamaan Sibeliusta ja tuo loppu olikin melkeinpä parasta tässä kirjassa.