William S. Burroughsin Viimeiset sanat -päiväkirjamerkinnät hänen viimeisen elinvuotensa aikana oli varsinainen lukunautinto. Postuumisti toimitetut päiväkirjamerkinnät sijoittuvat ajanjaksoon 14.11.1996–30.7.1997, ja Elina Koskelinin suomennos on oivallinen. Tämäkin teos on kustannusyhtiö Sammakon arvokasta kulttuurityötä kääntää jostain syystä valtavirran katveeseen jääneitä klassikkokirjailijoiden teoksia.
Burroughs tunnetaan ennen kaikkea hänen läpimurtoteoksestaan Alaston lounas vuodelta 1959, ja muutoinkin hänen roolinsa niin sanotun beat-sukupolven edustajana ja yhtenä keulakuvista (Allen Ginsbergin ja Jack Kerouacin lisäksi) tulee kirjaa lukiessa hyvin esille. Ginsberg menehtyi vuoden 1997 aikana, ja monessa fragmentissaan Burroughs palaa tähän ystäväänsä ja heidän yhteisiin kokemuksiinsa.
Erityisesti pidin kirjailijan periksiantamattomasta suhtautumisesta ja uskollisuudesta omille arvoilleen ja ihanteilleen. Niitä käsitellään fragmentinomaisesti ja skarpisti ihan kirjan loppuun saakka, ja Burroughs menehtyi muutama päivää viimeisen merkintänsä jälkeen. Hänen teoksilleen on myös ominaista niin sanottu cut up -tekniikka, joka on lyyristä tajunnanvirtaa ja assosiaatioita proosateoksessa, miksei tässä omaelämäkerrallisessa välähdyksiin perustuvassa itsetilityksessä tai retrospektiivisessä pohdinnassa, mikä on vaikuttanut mihinkin oman elämän aikana.
Lukemisessa helpottaa huomattavasti, jos kirjallisuuden, politiikan ja kulttuurihistorian tuntemuksessa on aukkoja, tarkistella ensin kirjan lopusta selityksiä kuka kukin on, jotta selviää, miksi FBI:n huumevastaista pomoa Hooveria pilkataan toistuvasti, miksi tuodaan omia vankilakokemuksia, miksi ja miten pohditaan suhtautumista ylipäätään kirjallisuuteen ja taiteen olemukseen ja ennen kaikkea kirjailijalle niin rakkaiden kissojen elämiä ja kuolemia.
Burroughsilla on myös jäljittelemätön tyyli, mistä pidin kovasti, ja se tarkoittaa itseironiaa ja moniin yhteiskunnallisiin instituutioihin liittyvää sarkasmia. Toisaalta hän sepittää samanlaisia lyhyttarinoita kuin jossain Punaisen yön kaupungeissa, kun virkavaltavastaisia fantasioita kuljetellaan rinnakkainen hänen kavereidensa kanssa. Lakoninen tyyli yhdistettynä sisäänpäin kääntyneeseen huumoriin toimii lyömättömästi, kun esimerkiksi tekijä kutsuu kivaksi päiväksi kuvaussessiota Last night on earth-musiikkivideossa MeToo-bändin kanssa, joka oli itse asiassa irkkubändi U2.
Burroughs kutsuukin itseään muistelmissaan ”vilpittömän epäluotettavaksi”, ja monen monissa kohdin hän kannustaa lukijoitaan vahvistamaan ”sisäistä linnaketta” vihollisiamme vastaan, sillä emmehän muuten olisi täällä. Muutoinkin hän suomii toistuvasti ”ääliöenemmistön idiotismia”, kun moni on varmaan huomannut itsekin, että niin sanotun valtavirran ihmiset käyvät koko ajan typerämmiksi.
Valtavirtaan nimenomaan Burroughs ei koskaan halunnut kuuluakaan, ja useaan otteeseen hän ylistää LSD:n vahvaa puolestapuhujaa professori Timothy Learyä, joka puolestaan menehtyi vähän ennen tämän kirjan ensimmäistä päiväkirjamerkintää. Päivääkään Burroughs ei kerro katuneensa, että on ollut heroiinikoukussa yli viisikymmentä vuotta, vaikka viimeiset vuodet kuluivatkin ystäviä kestitessä, kirjoja lukiessa ja niitä tässäkin teoksessa referoidessa, kissoja rapsuttaessa ja metadonia piikittäessä. Rakkaita harrastuksia olivat myös puukkojen heittely ja tietysti ammuskelu, sillä onhan se perin maskuliininen harrastus… eikä kirjailija vaikuttanut tämänkään kirjan tekstien perusteella ikälopulta vaan ikuiselta kapinallisesta, tai niin kuin hän itse kutsui itseään 83-vuotiaaksi nuoreksi…
Niille, jotka eivät jostain syystä oikein pääse jyvälle, mitä Burroughs yrittää juuri sinulle kertoa, voisi antaa vinkiksi, että niiltä ehkä puuttuu maaginen ymmärrys, jollaista ”vihollisilla” ei ole, sillä eihän niillä ole kuin ”silmälaputettuja näkökantoja”…