Yksi vuoden hienoimpia kirjallisia yllätyksiä: Sillanpään unenomainen kertomus 22-vuotiaana "rintatautiin" menehtyneestä orvosta Siljasta on mitä upeimmalla proosarunoustaidolla maalailtu teos, joka alakuloisuudestaan huolimatta ei kuitenkaan äidy tragediaksi.
Teoksessa Silja kuolee kirjan ensimmäisessä lauseessa, jonka jälkeen hänen ja hänen perheensä elämäntarina alkaa takautuvasti. Täysin tasaista kulkua tämä takaus ei kuitenkaan ole, sillä kerronnalle on tyypillistä ajallisesti luonteva siirtyily menneestä tulevaan. Sillanpään henkilöhahmo elää osittain sammuvan sukunsa historian ja osittain ihmissuhteidensa kautta, mutta ennen kaikkea Siljan henkisen elämän fenomenologiset kiinnekohdat toimivat hänen taivaansa pohjantähtinä. Lukija tuntee Siljan vanhempien tarinan Siljaa paremmin, joten hän tuo mukanaan oman tiedollisen ja tunteellisen painolastinsa, mutta Silja puolestaan tuntuu välillä kätkeytyvän omien muistojensa, harhojensa ja aistisaavutustensa verkostoon, josta lukija ei aina ole varma, onko hän ollut mukana näitä todistamassa. Näiden viitteiden varassa kerronta kulkee edestakaisin – ja toisinaan ylittää kerronta myös tutut rajansa ja kuvaa ympärillä olevien ihmisyhteisöiden arkipäiväisempää toimintaa.
Kerronta on harkitun kyllästettyä ja kuvankaunista. Se on ennen kaikkea roiman sisäistä: en ehkä kutsuisi sitä psykologiseksi, sillä Siljaa ei loppu viimeksi tunnu hirveästi kiinnostavan hänen ajatustensa laatu saatikka muiden päänsisäiset liikkeet, vaan hän elää yksittäisten kokemustensa totaliteeteistä, joskus pirstaleittain, joskus kokonaisvaltaisemmin. Ympäröivä luonto ja kulloisenkin tilan tunnelmat saavat sekä Siljan että hänen vanhempiensa tarinassa merkillisen voimalliset piirteet, ihan kuin ne olisivat henkilöhahmoja tai hämärästi läsnäolevia olentoja. Siljan perhe ei rajaa kokemuksiaan selkeästi esimerkiksi tunteisiin tai tapahtumiin tai päiväyksiin, vaan he kantavat mukanaan yllämainitsemiani totaliteetteja ja elävät maailmassa, joka on yhtaikaisesti outo ja hyvä.
Kirja on kirjoitettu modernismin aikakaudella (julkaisuvuosi 1931), jolloin ihmiselämän vieraus on jo tuttua kauraa proosakuvauksissa. Elon epävakaus näkyy myös Suomen sisällissodan kuvauksissa, jossa vallinnut yhteiskuntajärjestys alkaa järkkyä (joskin kirjan kontekstissa ei lopullisesti). Sillanpään kuvaama outous on kuitenkin omaleimaista, sillä se on niin vahvasti yhdistettynä hänen luonto- ja tunnekuvauksiinsa. Hänen kertojaäänensä on leppoisa ja sympaattinen, joskus vähän maalaismaisen töksäyttelevä, ja näin ollen kirjan oudoimmatkin hourekuvaukset kerrotaan hyvin rauhoittavaan ja hyväksyvään sävyyn. Sillanpään kerrontasävy on myös omiaan luomaan kuvaa Siljan elämästä jonain muunakin kuin surullisena tragediana: vaikka kanssaeläjien mielestä Silja saattaakin elää vähän tärähtäneen neidon elämää, kirjan hienoimmat kohtaukset liittyvät niin vahvasti Siljan kokemuksiin, ettei lukija voi niitä kovasydämisesti ohittaa minään poikkeuksina. Etenkään kun ympärillä olevat ihmiset näyttäytyvät huomattavasti elämäänsä kyllästyneimmiltä kuin kaiken himmeästi säteillen hyväksyvä Silja.
Tässä on ote kirjan viimeisiltä sivuilta, kun taudin jo edetessä Silja nuupahtaa tienposkeen:
Lämmin oli, mutta sittenkin puistatti tien ohessa istuvaa väsynyttä ihmistä, puistatti ja tuntui myös janottavan. Ehkäpä ei enää todesta ollutkaan niin lämmin, aurinko oli ehtinyt metsän latvan tasaan, sen voima särkyi puhuin, mahtaviin kuusiin, jotka seisoivat kaikkialle jatkuvana joukkona, vahvoina ja vanhoina, joita eivät juuripuolen istuskelijat liikuttaneet. Ihmisiltä kulunut päivä oli ikäänkuin noussut sinne ylös herkimpien latvakerkkien tasaan, saavuttamattomiin, mahtava metsä piti sitä viimeksi omanaan.
Ote on kirjan kokonaisuutta ajatellen vieraannuttavimmasta päästä, mutta silti siitä ei paista läpi mitkään tähtitaivaan planetaarinen kylmyys ja Absurdin kolkko galaktinen nauru. Sen sijaan se on hennon vieraannuttava, runollisesti polkeva ja kunnioitusta herättävä. Kuusia ei liikuta niiden juurilla hytisevä Silja, mutta tämä liikutus ei näyttäydy kolkkona vaan pikemminkin ymmärrettävänä. Mitäs se kuusi pienemmistä, kun melkein pilvirajassa huiskuttelee?
Kuitenkin unenomaisuudesta ja hennosta nuotistaan huolimatta teos osaa olla myös kumman kiihkeä. Siljan rakkauselämää kuvaillaan läkähdyttävän hienosti vihjaillen, tunteita paisutellen ja yli subjektin rajojen säteillen. Eipä se rakkauselämä nyt kauhean tapahtumarikas ollut, mutta sitäkin vastustamattomammin kuvattu. Ei ole mikään ihme, että se jätti Siljaan niin lujan jäljen.
Teos antaa arvoa yksilön kokemukselle ja tulkinnoille, mutta siltikin sen hienoimpia ansioita on se, että yksilön elämä on aina iskostettu yksilön maailman moninaisuuteen. Sakraalin iltaruskonkin aikana kuvaukset vilisevät yksityiskohtia, jotka eivät varsinaisesti vahvista kokemusta. Rääväsuisia ihmisiä töksäyttelee runohetken rikki aika ajoin, ja lopussa jo sairauden uuvuttamana ja kaikkea hieman houreisesti ihastellessakin Silja näkee pirtistä astuessa ensimmäisenä kusta paakarin seinustalla ja paskaa polulla. Sillanpään kynä on kauneutta pullollaan, mutta se on maailmaa nähnyttä ja tarkoin tarkastellutta kauneutta, joka saattaa särkyä maailman tarjoamasta moninaisuudesta – tai saattaa olla särkymättä, lukijakohtaisesti.
En kommentoi teoksen nobeliutta, sillä en loppuviimeksi osaa sanoa, milloin teos on palkinnon ansainnut – eikä asia minua hirveästi edes kiinnosta. Sen voin kuitenkin sanoa, että Nuorena nukkunut on eräs parhaita lukemiani suomalaisia romaaneja. Siinä yhdistyvät Joel Lehtosen lämmin kansankuvauksellinen ääni ja Volter Kilven syväluotaava humaanius – ollen kuitenkin selkeästi omintakeinen teos.