Mestarillinen tutkielma tietoisuudesta ja ihmisyyden rajoista.
Hylätyllä rautatieasemalla ei ole käynyt ketään vuosikymmeniin. Kaukaisuudessa häämöttää tuntureita, eikä aurinko koskaan laske. Ulos on vaarallista mennä. Androidi QED ei tiedä, miksi on asemalla. Hän tietää vain, että ihminen on tuonut hänet sinne. Pakenevatko he vai etsivätkö he jotakin?
Ihminen ei suostu kertomaan mitään itsestään vaan vaatii, että QED kirjoittaa paperille kaiken minkä muistaa. QED alkaa kirjoittaa lapsuudestaan, vanhemmistaan, Metsäkoillisen eläimistä ja hyönteisistä. Koulusta, muista oppilaista. Mitä pidemmälle hän pääsee, sitä vaikeammaksi muistaminen muuttuu. On eräs nimi, jonka tilalla hänen mielessään on pelkkää säteilevää kipua. Onko joku tehnyt jotakin hänen muistoilleen?
Kesuura on tulevaisuuden maailmaan sijoittuva mestarillinen tutkielma tietoisuudesta, ihmisen tiedosta ja tuntemattomasta alueesta ihmisyyden ulkopuolella. Se on upottava, filosofisesti tarkka ja syvästi liikuttava teos, jota ei voi laskea käsistään.
Marisha Rasi-Koskinen on varsinaiselta koulutukseltaan psykologian maisteri, joka työskentelee koulupsykologina. Hän on tehnyt myös vapaaehtoistyötä mm. kriisikeskuksessa ja tsekkiläisessä saattokodissa.
Rasi-Koskisen esikoisromaani Katariina (2011) sai paljon tunnustusta väkevästä kielestä ja monia tulkintoja avaavasta kerronnasta. Hänen toinen teoksensa Valheet voitti vuoden 2013 Tiiliskivi-palkinnon ja sitä kiitettiin erityisesti hätkähdyttävästä rakenteestaan. Kolmas romaani Vaaleanpunainen meri oli yksi vuoden 2015 Runeberg-palkinnon ehdokkaista.
Rasi-Koskinen asuu Tampereella ja on kolmen lapsen äiti. Hän harrastaa valokuvausta, ja kuvia tarinoiden taustalla voi käydä katsomassa instagramissa @marisharasikoskinen.
Tää on mun mielestä tosi tärkeä kirja. Kesuura käsittelee oleellisia aiheita kuten ihmisen ja teknologian suhdetta, ihmisen ja muiden eläinlajien suhdetta, tietoisuutta, tekoälyyn liittyvää etiikkaa ja uskonnonkaltaista hurmosta, ihmisyyden kaikkia puolia ja kaikkia näitä terävästi, tavallaan armottomasti niin että tuntuu sekä järjessä, tunteissa ja kehossa. Tässä tuntuu juurikin taiteen voima, kyselee sellaisia kysymyksiä, joita ei muualla uskalleta kysyä. Ja samaan aikaan tämä on myös kaunis teos. Suosittelen kaikille!
Heti alusta asti pidin Kesuurassa kaikesta: ilmaisuvoimaisesta kielestä, hitaasti aukeavasta tarinasta, syvästä inhimillisyydestä. Onnea on, kun rakastamaani genreä kohdellaan näin hienosti - Kesuura tutkii ihmisyyttä androidien kautta kuvitellussa tulevaisuudessa.
Ihmisyyden rajat ovat kiinnostaneet kirjallisuudessa aina, ja teemaa on tarkasteltu etenkin ihmisen luoman keinoelämän kautta sellaisissa klassikkoteoksissa kuin Mary Shelleyn Frankenstein ja Philip K. Dickin Palkkionmetsästäjässä. Uudemmista kirjoista tulee mieleen Kazuo Ishiguron Klaara ja aurinko. Tähän jatkumoon Kesuurakin sijoittuu.
Ollaan jossain Kuolan niemimaalla alkusyksystä, tilanteessa jossa ihminen ja hänen mukanaan tuoma androidi QED tuntuvat olevan ainoita tai ainakin harvoja eloonjääneitä jossain hieman läheistä kauemmassa tulevaisuudessa, jossa ihmiskunta on käynyt läpi eko- ja tekoälykriisin. Tarinaa kirjaa ylös QED, joka kertoo toisaalta hänen ja ihmisen arktisesta todellisuudesta mutta myös pikku hiljaa omasta ja heidän yhteisestä menneisyydestään, kun se vähitellen hänen mieleensä palaa.
Teoksen isoja teemoja ovat ihmisyyden ja inhimillisyyden lisäksi muistaminen, yhteisöllisyys sekä ihmisen uteliaisuus ja halu tutkia ja tietää. Ihmisen alistava suhde toisenlajiseen elämään tuodaan näkyvästi - suorastaan saarnaavasti - esille niin eläinten kuin androidienkin osalta, ja omaa lukukokemustani häiritsivät teoksen luennoivat, ohjelmalliset jaksot, joiden lisääntyminen teoksen puolivälin jälkeen taittoi uppoutumisen kokemuksen.
tuntuis väärältä kuvata tätä kokemusta sanoilla tai yrittää arvostella ku tää teos kertoo kaikesta ja on kaikki. kokonainen maailma. niin sielukas ja filosofinen <3 ah
Jotenkin ihana! Kaunis ja filosofinen, vähän myös sopivan ahdistava. Herätti ajatuksia niin tekoälystä kuin ihmisyydestä (elämästä). Tuli vähän mieleen Kazuo Ishiguron Klara and the Sun (vaikka tää oli parempi mun mielestä). Marisha Rasi-Koskisen teokset on ehkä parasta kotimaista kirjallisuutta hetkeen!
Tää ei ollu kuitenkaan oma lemppari, koska pidin REC:istä vielä enemmän. Ehkä 4.25/5🌟
En muista olenko koskaan lukenut kirjaa, joka yrittää näin paljon. (Ok olen lukenut The Atlas Six). Joka tapauksessa. Tämä kirja yrittää kertoa niin monta teemaa ja tarinaa ja aspektia ja käsitellä niin montaa sinänsä tärkeää ja suurta filosofista kysymystä, että lopputulos muuttuu sekavaksi. Ehkä hieman lässähtää. Mielestäni tämä olisi ollut parempi ja toimivampi yksinkertaistettuna.
Juonesta lyhyesti, mikä oli tässä mahdollisesti epätoimivinta.
Mutta ei siitä sen enempää. Pohdin nyt sitä, kuinka tämä käsittelee sitä varsinaista kiinnostavaa aihetta, jota tämän on markkinoitu käsittelevän, ja jonka vuoksi tämän pitkälti luin, eli posthumanismia, ei-inhimillistä tietoisuutta jne. Ensinnäkin todettakoon että kirjan androidit ovat hyvin kiinnostava konsepti, ne ovat ns. analogisia robotteja, joista on pyritty tekemään mahdollisimman inhimillisiä. Niillä on lähes täydellisen ihmismäinen keho jota ei voi edes erottaa, niillä ei ole yli-inhimillisiä kykyjä tai voimia. Ne ovat haavoittuvaisia ja kuolevaisia, ja tarvitsevat "lymfaa" siinä missä ihmiset ravintoa. Niistä ei olekaan pyritty rakentamaan mitään palvelijoita, vaan ne ovat eräänlaisia koe-eläimiä, joilla ihminen jotenkin pyrkii lähemmäs sisäistä herkkyyttään ja luontosuhdettaan tms.
Tämä asettaa päähenkilön ja tämän kertojaperspektiivin kiinnostavaan rooliin. Etenkin alussa hän vaikuttaa lähes sietämättömän moraalisesti täydelliseltä. Hänellä on herkkä luontoyhteys, hän tuntee lajirajat ylittävää empatiaa jne. Ja kaikki nämä keskustelut joissa hän viattoman lapsen asemassa kyseenalaistaa ihmisten ahtaita maailmankuvia. Mutta näin kuuluukin olla, koska hänet on kirjaimellisesti luotu sellaiseksi. Hän on progressiivis-ekososiaalis-moraalinen mary sue, koska hänet on rakennettu sellaiseksi. On kuitenkin vaikea tulkita, missä määrin kirjailija ikään kuin itse tiedostaa tämän. Päähenkilö vaikuttaa esikuvahahmolta, jota meidän kaikkien tulisi kuunnella. Katsokaa nyt kuinka hän näkee kauneutta pienissä hyönteisissäkin, ja kauhistelee ihmisten julmuutta! Mutta tuntuu että tämä hieman jättää käsittelemättä sen sinänsä kiinnostavan konfliktin, mitä on olla sellainen josta on tarkoituksella tehty moraalinen pyhimys. Päähenkilö ei ole robotti, vaan enkeli. Millaista posthumanismia on ihmisen ja enkelin vuorovaikutus?
On myös merkillepantavaa, kuinka "kone" on edelleen tässä pejoratiivisessa käytössä. Ihmismäisiä, ihmisiäkin inhimillisempiä androideja haukutaan koneiksi kateellisuuden tms. vuoksi. Päähenkilö syyttää itseään koneeksi kun hänellä on vaikeaa. Näin ollen ihminen/kone -dikotomia säilyy edelleen. Ihmisen voi myös tehdä keinotekoisesti, joten ihmisyyden rajat ovat sinänsä liukuvat, mutta ihmisyydellä on edelleen toiseutensa, jota vasten tämä ihmisyys peilautuu. Nimenomaan tämän toiseuden, ei-koneuden ansiosta ihmisyys rakentuu. Päähenkilö on yli-ihminen koska on niin tavattoman herkkä ja tunteva, kuolevainen ja haavoittuvainen. Kuitenkin, näitä ominaisuuksia voidaan keinotekoisesti tuottaa. "Kone" vaikuttaa jäävän jonkinlaiseksi pelkäksi suureksi toiseudeksi (tähän jotain lacanilaista höpinää).
Ihmiset vain tosi paljon oman ihmisyytensä kanssa piehtaroivat. Kirjan ydin(?) Toisaalta, tätäkin piehtarointia voidaan kuvata kiinnostavammin. Lopulta tämä kirja aiiiiiivan liikaa hieroo lukijan naamaan asioita, mikä tekee myös suuresta filosofis-poliittisesta sanomasta itse asiassa vähemmän voimakkaan tuntuisen. Kuten sanoin, tämä kirja yrittää niiiiin paljon.
Marisha Rasi-Koskinen on taitava, omaääninen kirjailija, jonka teokset rakentavat usein omaperäisiä ja mielenkiintoisia maailmoja, joissa ihmismieltä luodataan eri kanteilta. Kesuura ei ole poikkeus. Nelikentäksi rakentuvan kirjan alussa kohdataan kaksi henkilöä hylätyllä asemalla, jonkinlaisessa maailmanlopun jälkeisessä maailmassa. Toinen henkilöistä on ihminen, toinen – kirjan kertoja – on androidi. Ihminen ei ole kertonut nimeään, androidin nimi on QED.
Kirja etenee kahdenlaisin luvuin. Toiset ovat androidin kuvausta tapahtumista asemalla ihmisen kanssa, toiset taas androidin ihmisen käskystä kirjoittamia muistiinpanoja vaiheistaan. Lapsuudestaan, jos androidilla sellainen on, mutta ainakin niistä vaiheista, joiden kautta androidi kehittyi vanhempiensa kanssa. Androidilla on muistoja; sellaisia, joita voi muistella, mutta myös sellaisia, joita ei voi. Yksi niistä muistoista on nimi: androideja oli kymmenen, joista QED muistaa omansa lisäksi kahdeksan muun nimet. Viimeisen nimen tilalla muistissa on pelkkää viiltävää kipua.
Pikku hiljaa lukija pääsee syvemmälle QED:n muistoihin, lopulta myös ihmisen muistoihin, ja kirjan maailmaan. Miksi asema on hylätty, miksi androideja on olemassa, mitä maailmalle on tapahtunut? Kesuura esittää yhden kuvauksen tulevaisuudesta; se on tavallaan lohdullinen, vaikka moni asia onkin muuttunut. Kirjan näkökulmasta entisaikojen ihmiset – me – näyttävät kammottavilta. Sikäli Kesuura on kannanotto nykyaikaan.
Kesuura on myös vahvasti psykologinen ja filosofinen romaani, joka pohdiskelee tietoisuuden ja tuntoisuuden kysymyksiä. Mikä tekee ihmisestä ihmisen, missä menee androidin ja ihmisen raja, voiko sen ylittää? Ajankohtaisia tekoälyn kysymyksiä tarkastellaan, ja esiintyypä kirjassa henkilöhahmoina myös kielimalli. Rasi-Koskisen kirjojen tapaan Kesuura on ajoittain vaikeatulkintainen, mutta kauttaaltaan kauniisti kirjoitettu. Sen keinotekoinen kertojanääni on lopulta aito ja kiinnostava.
Ilmeisenä vertailukohtana Kesuuralle mieleen nousee Kazuo IshiguronKlara ja aurinko, joka sekin on androidin näkökulmasta kerrottu tulevaisuudenkuva, joka pohdiskelee isoja kysymyksiä tulevaisuuden monin tavoin huolestuttavassa maailmassa. Vaikka kirjojen näkökulmahenkilöillä on paljon yhteistä keskenään, teosten sävyt ja tunnelmat ovat sittenkin hyvin erilaiset. Vaikka molemmat kirjat pohtivat inhimillisyyden ja epäinhimillisyyden rajankäyntiä, niiden kysymyksenasettelu on muuten erilaista. Kannattaa siis lukea molemmat, mikäli aihe kiinnostaa; kumpikaan ei luonnollisesti tee toista tarpeettomaksi.
Luin tämän hitaasti ja viipyillen. Useat kohdat kirjassa pysäyttivät ja vaativat aikaa ympärilleen. Keinotekoisen tietoisuuden näkökulma on kutkuttava, mutta myös etäännyttävä, mikä ei ole kirjan tapauksessa huono asia, mutta vaatii lukijalta uudenlaista lähestymistä. Hajanaiset ajatukset (tai kirjaukset?) ja muistot synnyttävät utuisen ja tulkinnalle avoimen maailman, johon ei ole ihan helppo päästä sisään. Tulee mieleen Clarice Lispectorin tietoisuutta, olevaisuutta ja introspektiota ilmentävä proosa. Kirjan luettuani vahvistui käsitys, että kieli ei ole avain tietoisuuden ja tietoisen kokemuksen välittämiseen, vaan se mitä jää lauseiden ja sanojen ulottumattomiin.
Jäin tästä jotenkin tosi etäälle, mutta syytän ehkä itseäni enkä kirjaa — Kesuura ei nimittäin ole teos, jota pitäisi lukea aikaa vasten koska joku muu on varannut sen kirjastosta jälkeeni… Tarina nousi esiin kasvatellen, kiirehtimättä, hitaasti ja jouteliaasti, jotenkin ihanan päinvastaisena meidän maailmallemme (ja omalle lukutavalleni heh). Kehotan siis: varaa tähän rohkeasti ja paljon aikaa, niin saat eniten irti.
Kirjassa oli kiehtovia ja tärkeitä teemoja ja ajatuksia ihmisten suhteesta muihin lajeihin, koneisiin ja itseensä, mutta itse tarina oli minusta (ainakin näin ensimmäisellä lukukerralla) vähän sekava ja jopa köykäinen.
Koskettava, luontoa ja teknologiaa eettisestä näkökulmasta tarkasteleva scifiromaani. Pääsin vähän hitaasti tähän mukaan, mutta lopussa en olisi halunnut päästää irti. Mulle tää oli todellinen helmi, joka jää ajatuksiin varmasti pitkäksi aikaa.