Pienen budjetin sotaelokuva

by Marjo Niemi

Kertoja palaa lapsuudenmaisemiinsa hiipuneelle pienelle tehdaspaikkakunnalle. Menneisyyden loistosta on jäljellä baari ja marketti. Vanhemmat ovat poissa ja velikin kadonnut, kukaan ei ole odottamassa kertojaa vanhaan kotiinsa. Silti hän ei ole yksin. Joku tai jokin vahtaa häntä tässä linnoituksessa, ja aikuinen ja lapsi ovat vaarassa sekoittua liiankin elävien muistojen tulituksessa. Kumman näkökulma sattuu enemmän? Kumpi niistä voittaa? Isän kohtuuttoman ankaraa perintöä ei todellakaan ole perattu loppuun. Pienen budjetin sotaelokuva on hyytävä ja humoristinen romaani menneisyyden itsepintaisesta rimpuilusta nykyhetkessä - ja päinvastoin.

244 pages, Hardcover

First published August 15, 2025

About the author

Marjo Niemi (s. 1978) on helsinkiläinen kirjailija ja näytelmäkirjailija. Hän valmistui dramaturgiksi Teatterikorkeakoulusta vuonna 2004. Marjo Niemen esikoisteos Juostu maa (Teos) ilmestyi vuonna 2004 ja sai Tiiliskivi-palkinnon. Marjon toinen romaani Miten niin valo ilmestyi vuonna 2008 ja oli Runeberg-palkintoehdokkaana.

Reviews

[Pupu · Rating 5 out of 5]

Miten olla osa jatkumoa, kun se edustaa kaikkea, mihin ei halua kuulua?

Marjo Niemen Pienen budjetin sotaelokuva saturoi äärimmilleen hetken, jona luokkanousukas katsoo olkansa yli.

Ken on maalla kasvanut, tunnistaa kirjan kuvaaman tylsyyden ja rumuuden, pikkupaikkakuntien katkerat ihmiset, jotka vihaten pelkäävät mitä tahansa ulkopuolista, sekä kaiken olemisen yli pensselöidyn paksun kerroksen häpeää.

Niemen sanat kukkivat huumoria marraskuisestakin maasta. Pyristelevä kieli ja sen syheröityneen ajatuksen mittaisesti säntäilevä lause taluttaa lukijaa haudoilla, likaisissa baareissa, pimeillä metsäteillä ja aina uusissa esiin kuoriutuvissa lapsuuden kihelmissä, joista ei jää edustavia valokuvia. Voisin ryystää Niemen tekstiä loputtomasti. 

Erityisesti suosittelen teosta niille, jotka juna toi ikuisesti pyörimään uuden elämän eteisiin.

[Readerwhy]

Mitä toi Reijo Taipale täällä tekee? Ja nyt se laulaa:
"Kaukana jossain onnen maa
Odottaa
Meitä saa"

Odottaa ja odottaa. Sellaista odottaminen on, pitkäkestoista puuhaa.

Marjo Niemen kirjat eivät ole minulle pelkästään lukemista, vaan - ja joskus lukemista enemmänkin - kokemista ja tuntemista. Niemeä lukiessa voi tapahtua mitä vaan ja Niemen kirjoista kirjoittaessa saatan päätyä ihan muualle kuin mihin luulin olevani matkalla. Niin kävi juuri äsken, kun Reijo tuli paikalle.

Reijo ymmärsi minua ennen, että onnen maa on keskeinen prinsiippi Pienen budjetin sotaelokuvassa ja päätti tehdä asian tiettäväksi vierailemalla blogissani.

Pienen budjetin sotaelokuvassa maalta kaupunkiin muuttanut nainen palaa entiselle kotiseudulleen tehdäkseen järjestelyjä isänsä kuoleman jälkeen. Kaupunki, silloin kun nainen asui vielä maalla, oli hänelle onnen maa. Lupaus paremmasta ja loistokkaammasta elämästä. Paluu kotiseudulle palauttaa naisen todellisuuteen. Seuraa senlaatuinen myllerrys, joka on kuvattu kirjan kannessa.

"Olet palannut alkulähteelle. Olet palannut totuuksille. Ei paljon naurata. Ennen kuin hyppäsit linja-autoon sinä pidit itseäsi oikein tyylikkäänä, etkö pitänytkin? Pidit itseäsi aivan hyvin kaupungin kerroksiin mönkineenä kaupunkilaisnäätänä. Mutta nyt sinä näet. Katsele kunnolla."

Naisen isä kurkotti eläessään - joo, kuoleman jälkeen harvempi taitaa kurkottaa - kohti onnen maata alkoholin, aseiden ja sotaelokuvien kautta.

Kotiseudun koti, linnake - alku-, lähtö- ja paluupiste.



Alussa ei ollut suo, eikä kuokka, eikä Jussi, vaan matkahuolto, joka paloi. Ja niin minä humpsahdan vuosia taaksepäin ja olen kotiseudullani taas. Olen kyläpahasen linja-autoasemalla, jonka kanssa samassa rakennuksessa on matkahuolto. Baarin pohjaan palanut kahvi ei vuosienkaan jälkeen ole lakannut haisemasta nenässäni. Pajatso kilisee, jukeboksissa Badding haluaisi antaa sinulle kaikkein kauneimman ja pölyhiukkaset kimaltavat auringonpaisteessa- Vaahvasti tukkansa tupeerannut ja lakannut rouva heiluttelee lanteitaan tiskin takana. Miten haluankaan jättää tämän kaiken, tämän paikan ja nämä ihmiset. Liittyä osaksi kaupungin huumaavaa elämää.


En tiedä, miltä Niemen romaanin lukeminen tuntuu, jos ei ole ihminen, joka on asunut pikkupaikkakunnalla ja lähtenyt sieltä kaupunkiin. Mutta jos on minun kaltaiseni tai suorastaan minä, tunnistaa Niemen kuvauksen joka suuntaan. Tunnistaa tunteita, joilla ei oikein ole nimeä, mutta jotka Pienen budjetin sotaelokuvan lukeminen herättää.

Vaikka nyt se, kun on olin vihdoin päässyt peräkylästä kaupunkiin ja palasin viikonlopuksi lapsuudenkotiini. Niin yleensä tehdään, jos on vanhemmat, jotka edelleen asuvat siellä pussinperällä. Kun lähdin sieltä taas takaisin kaupunkiin kesti toipuminen kolme päivää. Itketti ja oli paha olla. Niin vahva on kotiseudun ote. Vaikka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt tuntea pelkkää helpotusta, että sai jättää kotipaikkakunnan taas taakseen, niin mitä vielä. Syrjäseudulle palaavalle ei enää ollut yhteyttä siihen ihmiseen, joka siellä aikanaan asui.

Kuilu oli kuilu kuilu oli syvä, liukaspintainen. Kuilu uhkasi jatkuvasti ottaa omakseen.
Uusi ja vanha identiteetti hankasi ja kutitti kuin keinokuituinen villapusero. Sillä erotuksella, että niiden välistä kamppailua ei voinut riisua yltään.

Luokkaleima on tatuointi. Ruma sellainen. Voi sitä vaatetuksella peittää, mutta ei kukaan voi olla loputtomiin täysissä pukeissa. Ei luokkaleimaa pyyhi pois muutamat kaupungissa vietetyt vuodet ja oppisivistys, vaikka joo joo, jokainen voi, koko ajan voi, kaikilla on yhtäläinen mahdollisuus, se on vaan itsestä kiinni ja muuta paskaa.



Ennen oli tehdas ja sen ympärille järjestyi elämä. Tehtaassa käytiin töissä. Ei oltu tuottamattomia turhakkeita, vaan uhrattiin parhaat vuodet ja voimat tehtaan palveluksessa. Samalla saatettiin kokea ihmisenä olemisen arvokkuutta. Kun tehdas lakkautettiin myös ihmisessä, kuten nyt hyvänä esimerkkinä romaanin naishenkilön isässä, alkoi tapahtua arvon alenemista. Ei oikein ollut enää mieltä elämisen touhuissa.

Tehtaan lakkauttaminen ja siitä seuraavat työsuhteiden päättymiset kertovat satojen ja tuhansien suomalaisten elämästä. Miten silloin ennen ja miten ei koskaan enää. Hallitus huutaa menkää töihin, mutta ei kerro miten mennään töihin, joita ei ole. Se olisi tärkeä tieto kertoa.


Romaanin isä oli konservatiivinen mies, jolle tyttölapsi ei ollut mitään. Tai no, oli hän pettymys. Isä asetti toivonsa tyttölapsen veljeen. Vähän turhaan kyllä. Veljestä ei kovin kummoista aikuista miestä kasvanut. Isä piti perhettään kauhun vallassa, oli väkivaltainenkin. Poliisien käynneiltä ei vältytty. Kovinkaan tasapainoisia eväitä ei ollut tyttölapselle tarjolla. Tyttö yritti pitää perheensä suhteen matalaa profiilia, joka oli haastava tehtävä, kun isällä oli tapana ammuskella talossa. Sellaiset äänet kuuluvat naapuriin.



Marjo Niemen tekstissä koominen ja traaginen kietoutuvat erottamattomasti yhteen samalla kun myötätunto on jatkuvasti pienen ihmisen ja hänen elämänsä puolella. Tekstissä soi polyfonia, jossa eri tunteet kohtaavat.

Kun en nyt keksi, millä sanoilla tätä romaania ylistäisin, otan Walt Whitmanin apuun. Pienen budjetin sotaelokuva contains multitudes.

[hanna · Rating 5 out of 5]

semmoinen se. kylläpä. kylläpä teki hyvästi kipeää ja hyvää, ihan samaan aikaan.
tätä lukivat eri silmät kuin millä yleensä luen, ei ole kelmua edessä ollenkaan.
ihan kaikki kohdillaan, jotenkin. kieli, kerronta, hahmot, asetelmat, havainnot. just noin, ja just noin kerrottuna. ei mitään sentimentaalista rypemistä, vaan että näin vaan ja aika karua, joo, semmosta tässä kuoppaa kaivellessa.

"Voin olla isäni rakentamassa rakennuksessa, koska isä on kuollut. En silti ole mitenkään rento, jokin minua vaivaa, aivan kuin kaikki olisi edelleen käynnissä täällä."

"Kaikenlaista poissaoloa onkin. Huonekalut ovat siinä, lisäksi poissaoloa. Oli, ei enää. Siinä koko lapsuus. Sellainen se oli. Pääsin pois, mutta missään ei ovea, josta sujahtaisi uudestaan lapsuuteen, parempaan lapsuuteen, parempaan versioon. Sitä ei ole missään. Isä ei koskaan pyydä anteeksi. Ei kertaakaan. Ja sitten se kuolee. Se on nyt kuollut, on turha odotella enää mitään. Se, että on turha odotella enää mitään, on sekä ihan isosti helpottava asia että aivan surullinen juttu."

"Isä koko elämänsä metrin päässä aseesta ja lapiosta, sanomassa: menen talon taakse ja kaivan kuopan, menen kuoppaan ja ammun itseni. Eikä se ollut vitsi. Eikä se ollut lapselle kevytkään asia. Aikuiset koko ajan kuopan reunalla, unissa ne putoilivat pimeyteen, kuin teloitetut joukkohautaan."

[Markus Pietilä · Rating 4 out of 5]

Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat:
(1984-2024: 274/274)
2025: 4/6
1984-2025: 278/280

4,5/5.

[Iira · Rating 4 out of 5]

”Te käsittelette lapsuuttanne ja kokemuksianne. Käsittelette, mitä se on. - Täällä päin käsitellään ainoastaan terassilaudoitus, ammuttu eläin, aseenkantolupa, ei muuta.”

**

Ilmat pihalle laukaisevan hieno.

[Iiju · Rating 5 out of 5]

Kiitos sanoittamisesta. Miten voikaan kirjallisuudesta löytää näin täsmällistä samastumispintaa! Liekö kyseessä sitten yleisesti tunnistettava ja hyvin suomalainen kokemus perheestä, näköalattomasta kasvuympäristöstä ja sen seurauksista.

[Rsnnmnnn · Rating 5 out of 5]

kuin olisi itsekin kotiin palannut

[Mikko Saari · Rating 5 out of 5]

Marjo Niemi tärähti kartalleni kertaheitolla vuonna 2021 edellisellä romaanillaan Kuuleminen , jonka jälkeen luin Niemen koko siihenastisen romaanituotannon (sen lisäksi on näytelmätuotantoa, johon en ole liiemmin perehtynyt). Nyt on sitten aika Niemen uudelle romaanille.

Pienen budjetin sotaelokuva on kotiinpaluuromaani, jossa kotiin palaa pieneltä paikkakunnalta kaupunkiin muuttanut nainen. Kotona ei enää ole kuin veli, ja hänkin vähän kadoksissa. Isä, vaikka onkin kuollut, on kuitenkin vankasti hengessä läsnä. Pikkupaikkakunta on sellainen tavallinen tarina: satoja vuosia teollisuutta ruukista tehtaaseen, mutta lopulta kaikki työllistäneestä tehtaasta on aika jättänyt ja tehtaan varaan rakentunut paikkakunta on auttamatta hukassa.

Palaapa sinne sitten. Paikkakunnalta lähteminen ei ole ollut helppoa, eikä sinne palaaminen ole yksinkertaista. Lähtijöitä ei katsota hyvällä ja palaajaa paheksutaan. Paluu on nyt kuitenkin tehty ja kotona odottava isän varjo on kohdattava. Isä oli alkoholisti ja varusti kodistaan linnoituksen tulevien sotien varalle. Isän hallitseva olemus ei siis lähde kotoa kulumallakaan.

Pienen budjetin sotaelokuva tekee ruumiinavausta kaikelle, mitä tämän aiheen ympärillä pyörii. Lopputulos on herkullinen, sillä Niemi kirjoittaa vimmaisen hyvää tekstiä. Tyyliltään kirja on koetteleva, hiottu ja vaikuttava. Paljon jätetään sanomatta, yksityiskohdat ovat monessa kohtaa tarkoituksellisenkin sumeat, mutta tunne välittyy vahvasti. Pienen budjetin sotaelokuva on tiivis, iskevä kirja, joka ei jätä kylmäksi.

Lämmin suositus siis tälle kirjasyksyn helmelle, kuten toki ylipäänsä Niemen koko muulle tuotannollekin.

[BooksAndFrogs (Mervi) · Rating 3 out of 5]

Eräs ihminen on vaikutelmoinut, vielä joitain päiviä sitten, että olisi selvillä asioistaan, että olisi ihan selvää kaikki. Pelkkää sotkua, silkkaa pelkkää, arvattavissa tämä. Meni selkeämmille vesille, kiipesi puhtaalle pöydälle, kerrasta poikki, sitä rataa. Kuka olisi arvannut paitsi me kyllä arvattiin, ettei siitä ole, se tulee kyllä meidän luoksemme.

Eräs lukija on hengästynyt, ahdistunut, hämmentynyt, vaikuttunut. Eräs lukija hukkui sanojen vyöryyn, hajujen hyökkäykseen, menneen isän paineeseen, kiven alle, pannuhuoneen pimeään väkivaltaan. Eräs lukija puristi kirjaa käsissään, ei saanut irroitettua, kanteen jäi tahmaiset jäljet. Kappaleiden väliin oli jätetty reilusti tyhjä rivi, annettu ohjeena muista hengittää, eräs lukija ei muistanut. Upposi tyhjän painovoimaan, unohti ei osannut ei jaksanut ei viitsinyt hengittää. Vetäisi seuraavan kappaleen, ryyppäsi sitä seuraavan ja seuraavan, kaikki putkeen, samasta kurkusta alas, sinne meni.

Tuli loppu. Eräs lukija muisti hengittää.

[Liina Kutja · Rating 4 out of 5]

4+/5 Se, että jo teoksen otsikossa on mainittu elokuva, sopii siihen, millaisia kuvia Niemi rakentaa. Kuvakielessä on jotakin niiin trakkaa, että se vie lukijan kuolleeseen teollisuuskaupunkiin, vaikket olisi koskaan edes sellaisessa käynyt. Heti alussa oleva kuvaus bussipysäkin asfalttilärpäkkeestä olkoon yksi esimerkki. Kerronta on tyyliltään kokeellisemmasta päästä ja sile on paikkansa, mutta olisin kaivannut sen rinnalla joitakin lukuja "tavallisemmalla" tyylillä, sillä koko teoksen mitalta tyyli kävi hieman raskaaksi.

[Taija · Rating 3 out of 5]

Päähenkilö palaa aikuisena lapsuudenkotiinsa, jossa kukaan ei enää odota. Erikoisuushakuinen kirjoitustyyli epäsujuvoittaa lukemista. Ahdistava, masentava ja vastenmielinen kirja, mutta toisaalta kiehtova. Musta huumori kukkii oivaltavasti.

Harvemmin on tullut luettua vastaavaa tarinaa luokkanoususta: miten elämässä pärjännyt kokee alhaisemmat juurensa, lapsuuden ongelmat ja pikkupaikkakunnan kyräilyt.

[Noora · Rating 5 out of 5]

"Voisiko tähän tuulikaappiin vain jäädä, voisivatko ihmiset kadota, ja saisinko jäädä tähän lämpimän ilman ja kylmän ilman sekoituspisteeseen, tähän humisevaan kuralta haisevaan väliin. Vai onko niin, etten pysty enää siirtymään eteenpäin enkä taaksepäin. Vähän itkettää mitä helvettiä."

[Nita Ruuhinen · Rating 5 out of 5]

keskivertovisiitti synnyinkaupunkiin

[Mirjaliisa · Rating 3 out of 5]

Kielellisesti onnistunut mutta mustasta huumoristaan huolimatta vähän turhan ankea paluu lapsuusmaisemiin ja sen jättämiin traumoihin.

[Iira · Rating 4 out of 5]

Pieni tarina ankeasta maaseuduta täynnä upeita, kirkkaita lauseita. Surrealistinen ja samaan aikaan maanläheinen tunnelma.

[Essi · Rating 4 out of 5]

Jos haluat puhdistaa aivosi tekoälyn tuottamasta tai korporaatioiden suoltamasta tekstitauhkasta, tartu tähän teokseen! Palauttaa uskon kielemme ilmaisuvoimaan.

[Krista · Rating 2 out of 5]

Olen aikaisemmin lukenut Marjo Niemeltä kirjan "Kuuleminen" enkä erityisemmin pitänyt siitäkään. Tämän kirjan kanssa minulla oli yksi iso ongelma, ja se oli se, että en olisi halunnut lukea alkoholismista. Ehkä takakannesta olisi voinut lukea rivien välistä, että siitä tässä on kyse, ja olisin voinut jättää kirjan lukematta hyllyyn. Arvosteluja täältä lukiessani voin vain todeta, että en selvästikään ymmärtänyt kirjan hienoutta, mutta eihän kaikki tykkää kaikesta.