What do you think?
Rate this book
Petovala
Moderni ekofantasia tytöstä ja ilveksestä
Laika, ilveksen suojelija, on epäonnistunut tehtävässään. Samalla kun ilves horjuu sukupuuton partaalla, elonkehällä yleistyvä väkivaltainen ääriliikehdintä tulee yhä lähemmäs myös Laikan elinpiiriä. Terävä seikkailuromaani yhteiskunnallisesta polarisaatiosta, lajienvälisestä rakkaudesta ja yhteisön voimasta.
Ekokriisin jälkeisen jälleenrakennuksen myötä yhteiskunta on vehreä mutta jakautunut. Suojelijoiden yhteisö joutuu seuraamaan sivusta, kun ihmisten ylivertaisia oikeuksia edistävä puolue nousee valtaan ja väkivaltainen ääriliikehdintä yleistyy. Samalla joku tuntuu tahallaan tekevän vahinkoa Laikan varjelemille viimeisille ilveksille.
Heidi Nummen esikoisromaani kysyy, millainen vaikutus ekokriisillä on yhteiskuntaan ja millaisia tunteita luonnonsuojelu herättää. Nummi kirjoittaa näkyväksi, mitä tapahtuu, kun ihmisryhmät eivät ymmärrä toisiaan.
Heidi Nummi on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka on valmistunut valtiotieteiden maisteriksi pääaineenaan maailmanpolitiikka. Petovala on Nummen esikoisromaani.
Laika, ilveksen suojelija, on epäonnistunut tehtävässään. Samalla kun ilves horjuu sukupuuton partaalla, elonkehällä yleistyvä väkivaltainen ääriliikehdintä tulee yhä lähemmäs myös Laikan elinpiiriä. Terävä seikkailuromaani yhteiskunnallisesta polarisaatiosta, lajienvälisestä rakkaudesta ja yhteisön voimasta.
Ekokriisin jälkeisen jälleenrakennuksen myötä yhteiskunta on vehreä mutta jakautunut. Suojelijoiden yhteisö joutuu seuraamaan sivusta, kun ihmisten ylivertaisia oikeuksia edistävä puolue nousee valtaan ja väkivaltainen ääriliikehdintä yleistyy. Samalla joku tuntuu tahallaan tekevän vahinkoa Laikan varjelemille viimeisille ilveksille.
Heidi Nummen esikoisromaani kysyy, millainen vaikutus ekokriisillä on yhteiskuntaan ja millaisia tunteita luonnonsuojelu herättää. Nummi kirjoittaa näkyväksi, mitä tapahtuu, kun ihmisryhmät eivät ymmärrä toisiaan.
Heidi Nummi on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka on valmistunut valtiotieteiden maisteriksi pääaineenaan maailmanpolitiikka. Petovala on Nummen esikoisromaani.
312 pages, Hardcover
First published October 2, 2025
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 25 of 25 reviews
December 29, 2025
Esikoisteos, ekologinen sanoma, sekoitus dystopiaa ja utopiaa, sateenkaarevia hahmoja... Tämä vei mukanaan! Laika suojelee ilvestä ja on ilmeisen neurokirjolla (autistina samastuin usein hänen fiiliksiiinsä). Äärioikeistolainen poliitikko, jonka nimi tuntuu jollakin tapaa tutulta, alavilla mailla hallan vaara, if you get what I mean. Oli upeaa lukea tutkimuspöytäkirjoja, jolloin pääsi kurkistamaan sellaisen hahmon sielunmaailmaa, joka kokee tarvetta kuulua järjestäytyneeseen ääriliikkeeseen. Lopun käänteet pääsivät yllättämään. Geo oli kiehtova hahmo, joka olisi voinut olla kirjassa isommassakin roolissa. Oli myös todella hauska sattuma, että yksi kirjan ilveksistä oli nimetty samoin kuin monissa nettipeleissä käyytämäni nikki, Neva.
Ainoa miinus tulee sivulta 76. kun Linnea nostaa ompelukorin esiin ja "virkkuukoukut liikkuvat hurjaa vauhtia", virkkaus kun tavanomaisesti tapahtuu vain yhdellä työvälineellä kerrallaan.
Ainoa miinus tulee sivulta 76. kun Linnea nostaa ompelukorin esiin ja "virkkuukoukut liikkuvat hurjaa vauhtia", virkkaus kun tavanomaisesti tapahtuu vain yhdellä työvälineellä kerrallaan.
November 13, 2025
Tosi hieno! Jännittävä tarina ja isot tasot sen päällä vihasta, toislajisista, surusta ja toivosta. Myös yhteiskunnallinen puoli tosi vahvana, oikeastaan kaikki tässä oli täynnä jännää voimaa. Liike metsässä toisen näkökulmasta kuvattuna oli hurja.
October 15, 2025
Heitän tänne nyt saman arvion jonka kirjotin Luntoliiton NuLuun tossa juuri äsken kun kirjan saapuminen postissa osui kätevästi arvion deadline-päivälle 🤗
Heidi Nummen esikoisromaani Petovala on kiihkeä kertomus tulevaisuudesta, jossa poliittinen ja petovihasta voimansa saava ääriliikehdintä horjuttaa laajamittaista luonnonsuojelua verisin keinoin, sekä sielukkaasta Laikasta, joka jo pienenä lapsena halusi ottaa sydämensä huoleksi viimeisen ilveslajin suojelun. Vaikka Laikan näkökulma saa romaanissa keskeisimmän roolin, on tarinalla myös toinen, vähintään yhtä suuria huolia jo kovettuneessa sydämessään kantava päähenkilö.
Romaanin luonnehdinta tulevaisuuden polarisoituneesta, joskin ekokriisin jälkeen ympäristön kantokyvyn mukaan kehittyneestä yhteiskunnasta on oivaltava, muttei liikoja itseään selvittävä; napakasti etenevä kerronta jättää runsaasti tilaa kertojan omalle mielikuvitukselle ja ratkaisuille. Tarinan tehokkaasta etenemisestä huolimatta yksikään kirjan henkilöhahmoista ei jää yleisluonteiseksi, ja tarinasta erityisen vetävän tekeekin ehkä juuri suhteellisen runsas persoonallisten hahmojen määrä.
Kertomuksen ekokriisin jälkeiset muutokset eivät rajoitu ainoastaan nykyihmisen haaveiden tasolle jääviin valtaviin, suorastaan mannermaisiin, luonnonsuojelualueisiin ja tiukkaan ympäristönsuojelulakiin; ne ulottuvat myös muuttuvan ympäristön ja ihmiskunnan kiistattoman syyllisyyden emotionaaliseen käsittelyyn. Joillekin ainoa tapa taltuttaa suojelemansa lajin sukupuuton syövyttämä sisäinen tyhjyys on lakkaamaton toiminta, uudelle lajille omistautuminen. Toisten surutyö ei salli kertaalleen suojelukseen valikoituneen lajin unohtamista: tulevaisuuden yhteiskunnassa historiaan jääneitä lajeja kunnioitetaan kuin marttyyrikuoleman kärsineitä pyhimyksiä, ja muistoja entisistä lajeista pidetään elossa varoittavina esimerkkeinä.
Paikoitellen romaani vavisuttaa petoeläimiin myötätuntoisesti suhtautuvaa lukijaa petovihan säälimättömyyttä kuvatessaan, mutta Petovala ei onneksi vala toivottomuutta.
Todellisuudessa musta ehkä 2,5/5, joissain kohdissa turhan paljon kärjistetty ja yksinkertaistettu tota "aatteiden taistelua", mut toki kirjan kohdeyleisöä onki yläkouluikäset. Päähenkilö ei myöskään musta oikein vastaa hänen omaa kertojan kuvailua itsestään.
Heidi Nummen esikoisromaani Petovala on kiihkeä kertomus tulevaisuudesta, jossa poliittinen ja petovihasta voimansa saava ääriliikehdintä horjuttaa laajamittaista luonnonsuojelua verisin keinoin, sekä sielukkaasta Laikasta, joka jo pienenä lapsena halusi ottaa sydämensä huoleksi viimeisen ilveslajin suojelun. Vaikka Laikan näkökulma saa romaanissa keskeisimmän roolin, on tarinalla myös toinen, vähintään yhtä suuria huolia jo kovettuneessa sydämessään kantava päähenkilö.
Romaanin luonnehdinta tulevaisuuden polarisoituneesta, joskin ekokriisin jälkeen ympäristön kantokyvyn mukaan kehittyneestä yhteiskunnasta on oivaltava, muttei liikoja itseään selvittävä; napakasti etenevä kerronta jättää runsaasti tilaa kertojan omalle mielikuvitukselle ja ratkaisuille. Tarinan tehokkaasta etenemisestä huolimatta yksikään kirjan henkilöhahmoista ei jää yleisluonteiseksi, ja tarinasta erityisen vetävän tekeekin ehkä juuri suhteellisen runsas persoonallisten hahmojen määrä.
Kertomuksen ekokriisin jälkeiset muutokset eivät rajoitu ainoastaan nykyihmisen haaveiden tasolle jääviin valtaviin, suorastaan mannermaisiin, luonnonsuojelualueisiin ja tiukkaan ympäristönsuojelulakiin; ne ulottuvat myös muuttuvan ympäristön ja ihmiskunnan kiistattoman syyllisyyden emotionaaliseen käsittelyyn. Joillekin ainoa tapa taltuttaa suojelemansa lajin sukupuuton syövyttämä sisäinen tyhjyys on lakkaamaton toiminta, uudelle lajille omistautuminen. Toisten surutyö ei salli kertaalleen suojelukseen valikoituneen lajin unohtamista: tulevaisuuden yhteiskunnassa historiaan jääneitä lajeja kunnioitetaan kuin marttyyrikuoleman kärsineitä pyhimyksiä, ja muistoja entisistä lajeista pidetään elossa varoittavina esimerkkeinä.
Paikoitellen romaani vavisuttaa petoeläimiin myötätuntoisesti suhtautuvaa lukijaa petovihan säälimättömyyttä kuvatessaan, mutta Petovala ei onneksi vala toivottomuutta.
Todellisuudessa musta ehkä 2,5/5, joissain kohdissa turhan paljon kärjistetty ja yksinkertaistettu tota "aatteiden taistelua", mut toki kirjan kohdeyleisöä onki yläkouluikäset. Päähenkilö ei myöskään musta oikein vastaa hänen omaa kertojan kuvailua itsestään.
November 17, 2025
Vuoden käsittääkseni ainoa ei-omakustanteena ilmestynyt nuorten scifikirja, eikä tämäkään nyt mitenkään hirmuisen scifiä ollut. Ehkä vähän semmoinen genrehybridi, kun tässä oli kuitenkin myös pientä fantasiaelementtiä näiden suojelijoiden ja eläinten välisen yhteyden kautta. Mutta pidin tästä kyllä kovasti, eläimiin liittyvät tarinat kiinnostaa aina, ja tässä oli hieman samoja viboja kuin Johanna Sinisalon Joutsenlaulussa, kun molemmissa käsiteltiin lajikatoa ja luonnon monimuotoisuuden häviämistä ihmisten takia. Eläinten tarinat ja kohtalot menivät tunteisiin ja politiikkajuoni oli hyvin rakennettu, vaikkakin ehkä hieman mutkia suoriksi vetävä varsinkin loppua kohti. Mutta joka tapauksessa, Petovala oli hyvin kirjoitettu tarina tärkeästä aiheesta, suosittelen kyllä vahvasti varsinkin kaikille luonto/eläin/eko-kirjojen ystäville.
December 31, 2025
Mahdollisesti suosikkini tämän vuoden lanu-Finlandia -ehdokkaista, vaikuttava ja ajankohtainen nuortenromaani keveillä spefi-vaikutteilla.
Tulevaisuuden maailmassa maapallon kantokyky on romahtanut ja eläinten sukupuuttoaalto on entisestään kiihtynyt. Petovalassa käsitellään hiienosti politiikkaa, ääri-ilmiöitä, perhesuhteita ja tunteita jos jonkinlaisia. Oikein hieno esikoinen.
Tulevaisuuden maailmassa maapallon kantokyky on romahtanut ja eläinten sukupuuttoaalto on entisestään kiihtynyt. Petovalassa käsitellään hiienosti politiikkaa, ääri-ilmiöitä, perhesuhteita ja tunteita jos jonkinlaisia. Oikein hieno esikoinen.
December 11, 2025
"Usein minusta tuntui, että ihmisten maailma oli minulle liikaa, kaikki se häly ja jatkuva kuohunta, mutta metsä oli aina sopiva, juuri oikeanlainen. Hermojärjestelmäni myötäili sitä, kuin minut olisi muovattu metsää varten.
Kunpa vain koko maailma olisi enemmän metsän kaltainen, siitä minä usein haaveilin. Puut viestivät juurten välityksellä, suorilla kemiallisilla signaaleilla, joissa ei ollut erehtymisen varaa. Osa puista kasvoi vinoon ja osa teki kaksi haaraa, eikä silti yksikään puu ollut vääränlainen. Kun olin metsässä, minussa ei ollut mitään, mitä olisi pitänyt yrittää korjata." 🤍
Kunpa vain koko maailma olisi enemmän metsän kaltainen, siitä minä usein haaveilin. Puut viestivät juurten välityksellä, suorilla kemiallisilla signaaleilla, joissa ei ollut erehtymisen varaa. Osa puista kasvoi vinoon ja osa teki kaksi haaraa, eikä silti yksikään puu ollut vääränlainen. Kun olin metsässä, minussa ei ollut mitään, mitä olisi pitänyt yrittää korjata." 🤍
July 9, 2026
Petovala tekee mahdottomasta mahdollista: se ei saarnaa
5/5 ⭐
Tämän kirjan ei pitäisi toimia.
Sanotaan se heti alkuun, koska juuri siinä on Petovalan (WSOY 2025) suurin ihme.
Jos kirjan rakennuspalikat listaa kylmästi paperille, lopputuloksen pitäisi olla lähes lukukelvoton YA-ekodystopiapaketti. Sellainen teos, jossa kirjailija seisoo lukijan vieressä heijastinliivi päällä ja osoittaa karttakepillä, missä kohtaa kuuluu ajatella oikein.
Katsotaanpas:
Ekodystopia.
Nuoret maailmanpelastajat.
17-vuotiaat päähenkilöt.
Vanhemmat poissa.
Kommuunimainen kasvatusjärjestelmä.
Sukupuuton partaalla oleva ilves.
Päähenkilö, jonka täytyy oppia suremaan lajikatoa.
Perussuomalaisten parodiapuolue nimeltä Ihmiset ensin.
Oikeistopopulistinen ympäristöministeri, joka haluaa palauttaa suurpetojen metsästyksen.
Nuorten aktivistitempaus ympäristöministeriön katolla.
Minäkertoja.
Kaikki merkit ovat ilmassa. Tästä voisi tulla niin hirveä saarna, että lukija alkaa jo sivulla kaksikymmentä kaivata henkilökohtaista hiilinielua, johon voisi vajota.
Mutta Petovala ei ole sellainen kirja.
Tämä on hämmentävää.
Petovala on aivan häkellyttävän hyvin kirjoitettu romaani.
En olisi uskonut, että tällaisista rakennuspalikoista pystyy kirjoittamaan näin kompetentin, näin jäntevän ja näin lukukelpoisen teoksen. En siksi, että aiheet olisivat huonoja. Lajikato, suurpedot, ekologinen suru, nuorten poliittinen herääminen ja demokraattisesti valtaan nouseva luonnonvastainen populismi ovat kaikki päteviä kirjallisia aiheita. Ongelma on siinä, että ne ovat myös äärimmäisen vaarallisia aiheita. Niistä on helppo tehdä opetusjuliste.
Heidi Nummi ei tee sitä virhettä.
Se on tämän kirjan suurin ansio.
Petovala ei tunnu saarnalta. Se ei tunnu pamfletilta. Se ei tunnu siltä, että kirjailija olisi ensin kirjoittanut arvomaailman ja vasta sitten keksinyt sille henkilöhahmot. Se tuntuu romaanilta.
Ja se on paljon sanottu.
Nummi osaa kirjoittaa kohtauksia. Tämä kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta ei ole sitä. Nykykirjallisuudessa on valtavasti teoksia, joissa on tärkeä aihe, oikea eetos, hyvä tarkoitus ja täysin kuollut dramaturgia. Kohtauksissa ei tapahdu mitään muuta kuin että henkilöt edustavat asioita. He kulkevat kirjailijan rakentamassa moraalisessa akvaariossa ja näyttävät lukijalle, mitä teemat tarkoittavat.
Petovalassa henkilöt eivät ole pelkkiä teemojen kantajia. Heidän välillään on kitkaa. He eivät vain seiso oikealla puolella historiaa. He haluavat, pelkäävät, salaavat, törmäävät, tekevät valintoja ja joutuvat niiden seurauksiin.
Päähenkilö Laika ei ole passiivinen ajelehtija, joka vain kokee maailman pahuutta ja reagoi siihen haikeasti. Hän toimii. Hän on mukana liikkeessä. Hän tekee päätöksiä. Hän on hauras, mutta ei toimintakyvytön. Juuri tämä pelastaa kirjan monelta YA-genren pahimmalta vaaralta.
YA-kirjallisuuden pahin synti ei ole nuoruus, tunne tai maailmaa vastaan kapinoiminen. Pahin synti on se, että päähenkilö on pelkkä tunteva vastaanotin. Maailma tapahtuu hänelle, ja hän raportoi lukijalle, miltä se tuntuu. Petovala ei kaadu tähän. Sen päähenkilössä on liikettä.
Myös rytmitys (pacing) on kunnossa. Kirja kulkee. Se ei jää seisomaan oman asetelmansa eteen ihailemaan sitä. Se ei toista jokaisella sivulla, kuinka tärkeää kaikki on. Se rakentaa tilanteita, joissa panokset tuntuvat. Jännite ei synny vain siitä, että “luonto on vaarassa”, vaan siitä, että henkilöt joutuvat toimimaan maailmassa, jossa luonto, politiikka, pelko ja henkilökohtainen kiintymys ovat toisiinsa sotkeutuneita.
Tämä on oleellista. Lajikato on mittakaavaltaan niin valtava aihe, että se voi helposti muuttua abstraktioksi. Yhden ihmisen kuolema itkettää. Yhden lajin katoaminen on tilasto. Tuhansien lajien katoaminen voi olla jo niin suurta, ettei ihminen enää tunne mitään.
Petovala yrittää tehdä tästä tunteen. Se yrittää näyttää, että sukupuuttoa voi surra. Ei vain periaatteena, ei vain biologisena faktana, vaan henkilökohtaisena menetyksenä.
Tämäkin olisi voinut mennä pieleen. Kirjassa on kohtauksia, jossa päähenkilö joutuu opettelemaan surua. Hän ei osaa surra. Häntä ohjataan kirjaimellisesti ”kulkemaan tunteen virran mukana, kohti valtamerta, kunnes suru viimein pääsee ulos”. *gaah* Huonommissa käsissä tämä olisi puhdasta YA-terapiaa. Sellainen harjoitusmonisteen ja huilumusiikin risteytys.
Mutta kokonaisuuden sisällä se toimii. Ei siksi, että ajatus olisi erityisen hienovarainen, vaan siksi, että Nummi osaa sitoa sen päähenkilön emotionaaliseen kaareen. Suru ei ole koristeltu teema. Se on toimintaa estävä lukko. Siksi sen aukeamisella on dramaturginen merkitys.
Minäkertoja toimii myös yllättävän hyvin. Tässä auttaa paljon se, että kerronta on menneessä aikamuodossa. Se antaa tekstille etäisyyttä. Päähenkilö ei huohota lukijan korvaan reaaliajassa, mitä hän juuri nyt tuntee, vaan kertoo tapahtuneesta jälkikäteen. Tämä pieni tekninen ratkaisu tekee valtavan eron. Minä-kerronta ei muutu pelkäksi tunnepäiväkirjaksi.
Ja sitten politiikka.
Aluksi Petovalan poliittinen asetelma näyttää melkein liian helpolta. Perussuomalaiset – anteeksi – Ihmiset ensin -puolue on noussut valtaan jotenkuten demokraattisesti, ja sen johtaja haluaa ympäristöministeriksi palauttaakseen suurpetojen metsästyksen. Tämä on niin selvästi oikeistopopulistinen kuvio, että hienovaraisuutta ei tarvitse etsiä suurennuslasilla. Nimi “Ihmiset ensin” on yhtä hienovarainen kuin pajavasara.
Mutta kirja on tässäkin parempi kuin ensivaikutelma antaa olettaa.
Eräässä vahvassa keskustelukohtauksessa Nenekiä, Laikan läheistä, käytetään avaamaan juuri sitä poliittista ristiriitaa, joka olisi ollut helppo ohittaa. Nenek ei sano, että Ihmiset ensin olisi oikeassa faktoissaan. Päinvastoin. Hän sanoo jotakin paljon kiinnostavampaa: faktat voivat olla päin helvettiä, mutta puolue koskettaa oikeita tunteita.
Tämä on poikkeuksellisen hyvä havainto nuortenkirjassa.
Ihmiset eivät välttämättä äänestä puoluetta siksi, että he vihaisivat petoja. Pedot, ennen kaikkea ilves, on helppo vihan kohde. Riikka Purra – eikun – Vaaranmaa (miten se noin lipsahtikaan?) on antanut heille jotakin, mihin tarttua. Tämä on paljon aikuisempaa poliittista ajattelua kuin pelkkä “pahat ihmiset eivät välitä luonnosta” -asetelma.
Juuri tässä Petovala nousee tasoa ylemmäs. Se ei jätä vastapuolta pelkäksi pahvista leikatuksi viholliseksi. Se ymmärtää ainakin hetkittäin, että politiikassa ei liiku vain faktoja ja valheita, vaan myös pelkoa, katkeruutta, kuulumattomuutta, ahdistusta ja tarvetta löytää jokin kohde.
Nenek sanoo myös toisen tärkeän asian: jos joka viides ihminen äänestää Ihmiset ensin -puoluetta, nämä ihmiset eivät ole jossakin kaukana. He ovat ympärillä. He ostavat tomaatteja. He kulkevat samoja reittejä. He tekevät samoja arkisia asioita kuin muutkin. Tämä on yksinkertainen, mutta romaanin kannalta tärkeä ajatus. Poliittinen vastustaja ei ole hirviö aidan toisella puolella. Hän on samassa elonkehässä.
Tämä on myös kohtaus, jossa kirjan kieli näyttää vahvuutensa. Henkilöt eivät pidä ohjelmapuheita tyhjässä tilassa. He istuvat heinikkoon. Hämähäkki kipittää kättä pitkin. Alapuolella ihmiset, kuljetusbotit ja puolikesyt hanhet liikkuvat arjessaan. Suuren elonkehän projekti kelluu maisemassa. Keskustelu politiikasta sidotaan tilaan, ruumiiseen ja ympäristöön.
Tämä on hyvää proosaa.
Nummi ei tyydy kertomaan, että Laika on järkyttynyt. Hän näyttää, miten järkytys kulkee kehossa: hartiat vetäytyvät, käsi repii heinää, paperihaava kirvelee, katse tarttuu Nenekiin, hengitys ja ärtymys sotkeutuvat. Fyysinen yksityiskohta pitää tunteen maassa. Se estää kohtauksen muuttumasta esseeksi.
Sama toimii myöhemmässä kohtauksessa, jossa Nenek kertoo purkavansa suojelijan valansa. Tämä voisi olla melodramaattinen petoskohtaus. Ja tavallaan se onkin. Mutta kohtaus on kirjoitettu tarkasti. Laika huomaa ensin pienen muutoksen: sulkatatuoinnin peittävän sängen Nenekin korvan yllä. Jokin puuttuu. Ennen kuin asia sanotaan ääneen, keho on jo ymmärtänyt sen.
Tämä on taitavaa.
Romaanissa hyvä tunnekohtaus ei ala siitä, että henkilö ilmoittaa tunteensa. Se alkaa siitä, että jokin yksityiskohta menee vinoon. Tässä se on hiukset, sänki, peittynyt tatuointi tai katse, joka ei kohtaa. Sitten vasta tulevat sanat.
Nenek ei vain “petä” Laikaa. Hän haluaa elämälleen toisen suunnan. Hän kokee suojelijan tehtävän liian ahtaaksi. Hän haluaa tehdä työtä, jolla on suurempi vaikutus koko yhteiskuntaan. Laika kuulee tämän hylkäämisenä, koska hänen maailmassaan suojelijan vala on yhtä kuin merkitys. Hän ei kuule poliittista argumenttia, vaan menetyksen.
Tässä kohtaa kirja on parhaimmillaan: ekologinen kysymys, poliittinen kysymys ja ihmissuhteen haava osuvat samaan kohtaan.
Juuri tällaisista kohdista näkee, että Nummi osaa romaanin perustekniikan. Hän ei vain asettele teemoja rinnakkain. Hän antaa niiden leikata toisiaan.
On toki asioita, joita voi kritisoida. Ihmiset ensin -puolue on paikoin hyvin ilmeinen. Aktivistikohtauksissa on turvallisen kapinan tuntua: mennään katolle, mutta turvavaljaat päälle. Demokratian ja ekologisen välttämättömyyden jännite voisi olla vielä epämukavampi. Suurpetopelkoa voisi käsitellä vielä syvemmin niiden ihmisten näkökulmasta, joiden arjessa pedot eivät ole symboli vaan konkreettinen pelko. Ja loppukohtaus on vähän turhan hollywoodia.
Mutta nämä ovat lopulta huomioita kirjasta, joka toimii.
Se on olennainen asia.
Heikkoa kirjaa ei tarvitse haastaa näin. Heikko kirja kaatuu omaan kömpelyyteensä. Petovala ei kaadu. Se seisoo. Siksi sitä voi myös tökkiä.
Ja kun sitä tökkii, huomaa yhä uudelleen saman: tämä on hämmentävän taitavasti rakennettu teos.
Se on hyvin kirjoitettu. Siinä on rytmiä. Siinä on jännitettä. Siinä on tunnetta. Siinä on henkilöiden välistä kitkaa. Siinä on maailma, joka toimii paremmin kuin sen lähtöasetelman perusteella olisi uskaltanut odottaa.
Ja ennen kaikkea: se ei saarnaa.
Viimeksi mainittu on ratkaisevaa.
Kirjallisuus saa olla poliittista. Sen pitääkin usein olla. Mutta poliittinen kirjallisuus epäonnistuu heti, kun se alkaa luottaa siihen, että oikeassa oleminen riittää. Oikeassa oleminen ei riitä romaaniksi. Arvot eivät riitä dramaturgiaksi. Hyvä tarkoitus ei korvaa kohtausta, rytmiä, henkilöä, hiljaisuutta, pelkoa, halua ja liikettä.
Petovala ymmärtää tämän.
Siksi se on niin myönteinen yllätys.
Aloitin kirjan lähes puolustusasennossa. Ajattelin tunnistavani jo etukäteen sen vaarat: YA-ekodystopian, ekologisen arvokasvatuksen, poliittisesti siistin kapinan ja päähenkilön terapeuttisen kasvukaaren. Ajattelin, että tästä tulee varmasti tärkeä, ehkä hyvää tarkoittava, mutta kirjallisesti raskas kokemus.
Ei tullut.
Tuli vetävä, herkkä, yllättävän jännittävä ja teknisesti erittäin osaava romaani.
Petovala ei ole hyvä siksi, että sen arvot ovat oikeat. Se on hyvä siksi, että se osaa olla romaani.
Se on nuortenkirjallisuutta parhaassa mielessä: se ottaa nuoren lukijan vakavasti, mutta ei aliarvioi häntä. Se käsittelee suuria asioita, mutta ei litistä niitä oppitunniksi. Se näyttää surun, mutta ei pakota kyyneltä. Se näyttää kapinan, mutta antaa henkilöhahmojen kantaa sen. Se näyttää lajin katoamisen kauhun tavalla, joka tuntuu henkilökohtaiselta eikä pelkästään biologian kokeen lisämateriaalilta.
Jos tämä ei saa nuortenkirjallisuuden Finlandiaa, maailmassa on virhe.
Tai ainakin palkintoraadissa.
5/5 ⭐
Tämän kirjan ei pitäisi toimia.
Sanotaan se heti alkuun, koska juuri siinä on Petovalan (WSOY 2025) suurin ihme.
Jos kirjan rakennuspalikat listaa kylmästi paperille, lopputuloksen pitäisi olla lähes lukukelvoton YA-ekodystopiapaketti. Sellainen teos, jossa kirjailija seisoo lukijan vieressä heijastinliivi päällä ja osoittaa karttakepillä, missä kohtaa kuuluu ajatella oikein.
Katsotaanpas:
Ekodystopia.
Nuoret maailmanpelastajat.
17-vuotiaat päähenkilöt.
Vanhemmat poissa.
Kommuunimainen kasvatusjärjestelmä.
Sukupuuton partaalla oleva ilves.
Päähenkilö, jonka täytyy oppia suremaan lajikatoa.
Perussuomalaisten parodiapuolue nimeltä Ihmiset ensin.
Oikeistopopulistinen ympäristöministeri, joka haluaa palauttaa suurpetojen metsästyksen.
Nuorten aktivistitempaus ympäristöministeriön katolla.
Minäkertoja.
Kaikki merkit ovat ilmassa. Tästä voisi tulla niin hirveä saarna, että lukija alkaa jo sivulla kaksikymmentä kaivata henkilökohtaista hiilinielua, johon voisi vajota.
Mutta Petovala ei ole sellainen kirja.
Tämä on hämmentävää.
Petovala on aivan häkellyttävän hyvin kirjoitettu romaani.
En olisi uskonut, että tällaisista rakennuspalikoista pystyy kirjoittamaan näin kompetentin, näin jäntevän ja näin lukukelpoisen teoksen. En siksi, että aiheet olisivat huonoja. Lajikato, suurpedot, ekologinen suru, nuorten poliittinen herääminen ja demokraattisesti valtaan nouseva luonnonvastainen populismi ovat kaikki päteviä kirjallisia aiheita. Ongelma on siinä, että ne ovat myös äärimmäisen vaarallisia aiheita. Niistä on helppo tehdä opetusjuliste.
Heidi Nummi ei tee sitä virhettä.
Se on tämän kirjan suurin ansio.
Petovala ei tunnu saarnalta. Se ei tunnu pamfletilta. Se ei tunnu siltä, että kirjailija olisi ensin kirjoittanut arvomaailman ja vasta sitten keksinyt sille henkilöhahmot. Se tuntuu romaanilta.
Ja se on paljon sanottu.
Nummi osaa kirjoittaa kohtauksia. Tämä kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta ei ole sitä. Nykykirjallisuudessa on valtavasti teoksia, joissa on tärkeä aihe, oikea eetos, hyvä tarkoitus ja täysin kuollut dramaturgia. Kohtauksissa ei tapahdu mitään muuta kuin että henkilöt edustavat asioita. He kulkevat kirjailijan rakentamassa moraalisessa akvaariossa ja näyttävät lukijalle, mitä teemat tarkoittavat.
Petovalassa henkilöt eivät ole pelkkiä teemojen kantajia. Heidän välillään on kitkaa. He eivät vain seiso oikealla puolella historiaa. He haluavat, pelkäävät, salaavat, törmäävät, tekevät valintoja ja joutuvat niiden seurauksiin.
Päähenkilö Laika ei ole passiivinen ajelehtija, joka vain kokee maailman pahuutta ja reagoi siihen haikeasti. Hän toimii. Hän on mukana liikkeessä. Hän tekee päätöksiä. Hän on hauras, mutta ei toimintakyvytön. Juuri tämä pelastaa kirjan monelta YA-genren pahimmalta vaaralta.
YA-kirjallisuuden pahin synti ei ole nuoruus, tunne tai maailmaa vastaan kapinoiminen. Pahin synti on se, että päähenkilö on pelkkä tunteva vastaanotin. Maailma tapahtuu hänelle, ja hän raportoi lukijalle, miltä se tuntuu. Petovala ei kaadu tähän. Sen päähenkilössä on liikettä.
Myös rytmitys (pacing) on kunnossa. Kirja kulkee. Se ei jää seisomaan oman asetelmansa eteen ihailemaan sitä. Se ei toista jokaisella sivulla, kuinka tärkeää kaikki on. Se rakentaa tilanteita, joissa panokset tuntuvat. Jännite ei synny vain siitä, että “luonto on vaarassa”, vaan siitä, että henkilöt joutuvat toimimaan maailmassa, jossa luonto, politiikka, pelko ja henkilökohtainen kiintymys ovat toisiinsa sotkeutuneita.
Tämä on oleellista. Lajikato on mittakaavaltaan niin valtava aihe, että se voi helposti muuttua abstraktioksi. Yhden ihmisen kuolema itkettää. Yhden lajin katoaminen on tilasto. Tuhansien lajien katoaminen voi olla jo niin suurta, ettei ihminen enää tunne mitään.
Petovala yrittää tehdä tästä tunteen. Se yrittää näyttää, että sukupuuttoa voi surra. Ei vain periaatteena, ei vain biologisena faktana, vaan henkilökohtaisena menetyksenä.
Tämäkin olisi voinut mennä pieleen. Kirjassa on kohtauksia, jossa päähenkilö joutuu opettelemaan surua. Hän ei osaa surra. Häntä ohjataan kirjaimellisesti ”kulkemaan tunteen virran mukana, kohti valtamerta, kunnes suru viimein pääsee ulos”. *gaah* Huonommissa käsissä tämä olisi puhdasta YA-terapiaa. Sellainen harjoitusmonisteen ja huilumusiikin risteytys.
Mutta kokonaisuuden sisällä se toimii. Ei siksi, että ajatus olisi erityisen hienovarainen, vaan siksi, että Nummi osaa sitoa sen päähenkilön emotionaaliseen kaareen. Suru ei ole koristeltu teema. Se on toimintaa estävä lukko. Siksi sen aukeamisella on dramaturginen merkitys.
Minäkertoja toimii myös yllättävän hyvin. Tässä auttaa paljon se, että kerronta on menneessä aikamuodossa. Se antaa tekstille etäisyyttä. Päähenkilö ei huohota lukijan korvaan reaaliajassa, mitä hän juuri nyt tuntee, vaan kertoo tapahtuneesta jälkikäteen. Tämä pieni tekninen ratkaisu tekee valtavan eron. Minä-kerronta ei muutu pelkäksi tunnepäiväkirjaksi.
Ja sitten politiikka.
Aluksi Petovalan poliittinen asetelma näyttää melkein liian helpolta. Perussuomalaiset – anteeksi – Ihmiset ensin -puolue on noussut valtaan jotenkuten demokraattisesti, ja sen johtaja haluaa ympäristöministeriksi palauttaakseen suurpetojen metsästyksen. Tämä on niin selvästi oikeistopopulistinen kuvio, että hienovaraisuutta ei tarvitse etsiä suurennuslasilla. Nimi “Ihmiset ensin” on yhtä hienovarainen kuin pajavasara.
Mutta kirja on tässäkin parempi kuin ensivaikutelma antaa olettaa.
Eräässä vahvassa keskustelukohtauksessa Nenekiä, Laikan läheistä, käytetään avaamaan juuri sitä poliittista ristiriitaa, joka olisi ollut helppo ohittaa. Nenek ei sano, että Ihmiset ensin olisi oikeassa faktoissaan. Päinvastoin. Hän sanoo jotakin paljon kiinnostavampaa: faktat voivat olla päin helvettiä, mutta puolue koskettaa oikeita tunteita.
Tämä on poikkeuksellisen hyvä havainto nuortenkirjassa.
Ihmiset eivät välttämättä äänestä puoluetta siksi, että he vihaisivat petoja. Pedot, ennen kaikkea ilves, on helppo vihan kohde. Riikka Purra – eikun – Vaaranmaa (miten se noin lipsahtikaan?) on antanut heille jotakin, mihin tarttua. Tämä on paljon aikuisempaa poliittista ajattelua kuin pelkkä “pahat ihmiset eivät välitä luonnosta” -asetelma.
Juuri tässä Petovala nousee tasoa ylemmäs. Se ei jätä vastapuolta pelkäksi pahvista leikatuksi viholliseksi. Se ymmärtää ainakin hetkittäin, että politiikassa ei liiku vain faktoja ja valheita, vaan myös pelkoa, katkeruutta, kuulumattomuutta, ahdistusta ja tarvetta löytää jokin kohde.
Nenek sanoo myös toisen tärkeän asian: jos joka viides ihminen äänestää Ihmiset ensin -puoluetta, nämä ihmiset eivät ole jossakin kaukana. He ovat ympärillä. He ostavat tomaatteja. He kulkevat samoja reittejä. He tekevät samoja arkisia asioita kuin muutkin. Tämä on yksinkertainen, mutta romaanin kannalta tärkeä ajatus. Poliittinen vastustaja ei ole hirviö aidan toisella puolella. Hän on samassa elonkehässä.
Tämä on myös kohtaus, jossa kirjan kieli näyttää vahvuutensa. Henkilöt eivät pidä ohjelmapuheita tyhjässä tilassa. He istuvat heinikkoon. Hämähäkki kipittää kättä pitkin. Alapuolella ihmiset, kuljetusbotit ja puolikesyt hanhet liikkuvat arjessaan. Suuren elonkehän projekti kelluu maisemassa. Keskustelu politiikasta sidotaan tilaan, ruumiiseen ja ympäristöön.
Tämä on hyvää proosaa.
Nummi ei tyydy kertomaan, että Laika on järkyttynyt. Hän näyttää, miten järkytys kulkee kehossa: hartiat vetäytyvät, käsi repii heinää, paperihaava kirvelee, katse tarttuu Nenekiin, hengitys ja ärtymys sotkeutuvat. Fyysinen yksityiskohta pitää tunteen maassa. Se estää kohtauksen muuttumasta esseeksi.
Sama toimii myöhemmässä kohtauksessa, jossa Nenek kertoo purkavansa suojelijan valansa. Tämä voisi olla melodramaattinen petoskohtaus. Ja tavallaan se onkin. Mutta kohtaus on kirjoitettu tarkasti. Laika huomaa ensin pienen muutoksen: sulkatatuoinnin peittävän sängen Nenekin korvan yllä. Jokin puuttuu. Ennen kuin asia sanotaan ääneen, keho on jo ymmärtänyt sen.
Tämä on taitavaa.
Romaanissa hyvä tunnekohtaus ei ala siitä, että henkilö ilmoittaa tunteensa. Se alkaa siitä, että jokin yksityiskohta menee vinoon. Tässä se on hiukset, sänki, peittynyt tatuointi tai katse, joka ei kohtaa. Sitten vasta tulevat sanat.
Nenek ei vain “petä” Laikaa. Hän haluaa elämälleen toisen suunnan. Hän kokee suojelijan tehtävän liian ahtaaksi. Hän haluaa tehdä työtä, jolla on suurempi vaikutus koko yhteiskuntaan. Laika kuulee tämän hylkäämisenä, koska hänen maailmassaan suojelijan vala on yhtä kuin merkitys. Hän ei kuule poliittista argumenttia, vaan menetyksen.
Tässä kohtaa kirja on parhaimmillaan: ekologinen kysymys, poliittinen kysymys ja ihmissuhteen haava osuvat samaan kohtaan.
Juuri tällaisista kohdista näkee, että Nummi osaa romaanin perustekniikan. Hän ei vain asettele teemoja rinnakkain. Hän antaa niiden leikata toisiaan.
On toki asioita, joita voi kritisoida. Ihmiset ensin -puolue on paikoin hyvin ilmeinen. Aktivistikohtauksissa on turvallisen kapinan tuntua: mennään katolle, mutta turvavaljaat päälle. Demokratian ja ekologisen välttämättömyyden jännite voisi olla vielä epämukavampi. Suurpetopelkoa voisi käsitellä vielä syvemmin niiden ihmisten näkökulmasta, joiden arjessa pedot eivät ole symboli vaan konkreettinen pelko. Ja loppukohtaus on vähän turhan hollywoodia.
Mutta nämä ovat lopulta huomioita kirjasta, joka toimii.
Se on olennainen asia.
Heikkoa kirjaa ei tarvitse haastaa näin. Heikko kirja kaatuu omaan kömpelyyteensä. Petovala ei kaadu. Se seisoo. Siksi sitä voi myös tökkiä.
Ja kun sitä tökkii, huomaa yhä uudelleen saman: tämä on hämmentävän taitavasti rakennettu teos.
Se on hyvin kirjoitettu. Siinä on rytmiä. Siinä on jännitettä. Siinä on tunnetta. Siinä on henkilöiden välistä kitkaa. Siinä on maailma, joka toimii paremmin kuin sen lähtöasetelman perusteella olisi uskaltanut odottaa.
Ja ennen kaikkea: se ei saarnaa.
Viimeksi mainittu on ratkaisevaa.
Kirjallisuus saa olla poliittista. Sen pitääkin usein olla. Mutta poliittinen kirjallisuus epäonnistuu heti, kun se alkaa luottaa siihen, että oikeassa oleminen riittää. Oikeassa oleminen ei riitä romaaniksi. Arvot eivät riitä dramaturgiaksi. Hyvä tarkoitus ei korvaa kohtausta, rytmiä, henkilöä, hiljaisuutta, pelkoa, halua ja liikettä.
Petovala ymmärtää tämän.
Siksi se on niin myönteinen yllätys.
Aloitin kirjan lähes puolustusasennossa. Ajattelin tunnistavani jo etukäteen sen vaarat: YA-ekodystopian, ekologisen arvokasvatuksen, poliittisesti siistin kapinan ja päähenkilön terapeuttisen kasvukaaren. Ajattelin, että tästä tulee varmasti tärkeä, ehkä hyvää tarkoittava, mutta kirjallisesti raskas kokemus.
Ei tullut.
Tuli vetävä, herkkä, yllättävän jännittävä ja teknisesti erittäin osaava romaani.
Petovala ei ole hyvä siksi, että sen arvot ovat oikeat. Se on hyvä siksi, että se osaa olla romaani.
Se on nuortenkirjallisuutta parhaassa mielessä: se ottaa nuoren lukijan vakavasti, mutta ei aliarvioi häntä. Se käsittelee suuria asioita, mutta ei litistä niitä oppitunniksi. Se näyttää surun, mutta ei pakota kyyneltä. Se näyttää kapinan, mutta antaa henkilöhahmojen kantaa sen. Se näyttää lajin katoamisen kauhun tavalla, joka tuntuu henkilökohtaiselta eikä pelkästään biologian kokeen lisämateriaalilta.
Jos tämä ei saa nuortenkirjallisuuden Finlandiaa, maailmassa on virhe.
Tai ainakin palkintoraadissa.
December 14, 2025
Tän tyyppisille kirjoille on kyllä aukko tän hetken kirjallisuudessa. Ja tässä ajassa aihe on enemmän kuin ajankohtainen.
December 16, 2025
Heidi Nummen esikoisromaani sai epämiellyttäviä lisäkierteitä vähän ennen kuin luin sen. Kirja kertoo tulevaisuuden maailmasta, jossa muun muassa ilvekset ovat lähellä sukupuuttoa. Juuri ennen kuin luin kirjan, uutisoitiin siitä, miten susien suojelun lisäksi karhujen, ilvesten ja saukkojen suojelua ollaan purkamassa, jotta metsästäjät saavat tappaa näitä eläimiä vapaammin. Ei siis tosiaankaan ole syytä moittia Nummea liiasta mielikuvituksellisuudesta.
Petovalan tulevaisuudessa on suojelijoita, jotka ovat vannoneet suojelijavalan ja keskittävät tarmonsa jonkun tietyn eläinlajin suojelemiseen. Yksi tällainen suojelija on kirjan päähenkilö Laika, jonka lajina on ilves. Laika tarkkailee lähiseudun ilveksiä, mutta tilanne on lohduton: ilveksiä on vähän ja laji on selvästi kuolemassa sukupuuttoon. Tilanteen surullisuus on musertaa Laikan, eikä hän koe saavansa riittävästi ymmärrystä muilta suojelijoilta, joiden lajit ovat elinvoimaisempia.
Samaan aikaan yhteiskunnassa kuohuu. Taustalla on jonkinlainen mittava ekokriisi, vaarallinen pandemia, jonka seurauksena on tapettu valtavasti eläimiä. Uudessa maailmassa yhteiskunta on jälleenrakennettu niin, että ihmiset asuvat elonkehissä merkittävästi aikaisempaa pienemmillä alueilla – kovin tarkkaan asiaa ei kerrota, mutta kirjasta saa kuvan, että ihmisasutuksen raja Suomessa menisi jossain kehäkolmosen paikkeilla.
Tiedossa on vaalit ja niissä ennakkosuosikki on petovihaa lietsova populistinen Ihmiset ensin -puolue, joka hyödyntää avoimesti väkivaltaisia ääriliikkeitä. Puolueen pelikirja on tuttua tavaraa nykyfasisteilta ja -populisteilta, ja valitettavasti se Petovalankin ajassa puree kansaan. Kirja esittää sinänsä aiheellisen kysymyksen: miksi joka viides ihminen sitten äänestää tällaista puoluetta? Jos vain ajatellaan, että populistit ovat tyhmiä ja vaarallisia, ei päästä ratkaisuihin (vaikka se olisikin totta).
Tätä näkökulmaa kirja laajentaa haastattelupöytäkirjoilla, joissa yksi Verivartio-ääriliikkeen edustajista tarkastelee takautuvasti kirjan tapahtumia omasta näkökulmastaan. Se antaa vähän ymmärrystä sille, miten vihaisiin ääriliikkeisiin voi päätyä. Kirja vierittääkin vastuuta ääriliikkeiden toiminnasta populistipoliitikoille, jotka lietsovat vihaa.
Taidokkaasti rakennettu Petovala on todella vakuuttava esikoisteos ja jälleen hyvä esimerkki siitä, miten nuortenkirjat ovat usein aikuistenkirjoja paremmin ajassa kiinni. Aikuistenkin kannattaa nuortenkirjoihin tarttua, ja Petovala on ehdottomasti vuoden 2025 parhaita nuortenkirjoja aikuislukijoille. Juonessa on sopivasti oivallusta ja jännitettä, että kirja kantaa hyvin mittansa, ja kirjan tulevaisuusmaailma on sekä helposti ymmärrettävä että kiehtova. Vahva suositus siis tälle esikoisteokselle, ja jään seuraamaan mielenkiinnolla, mitä Heidi Nummi seuraavaksi tekee.
Petovalan tulevaisuudessa on suojelijoita, jotka ovat vannoneet suojelijavalan ja keskittävät tarmonsa jonkun tietyn eläinlajin suojelemiseen. Yksi tällainen suojelija on kirjan päähenkilö Laika, jonka lajina on ilves. Laika tarkkailee lähiseudun ilveksiä, mutta tilanne on lohduton: ilveksiä on vähän ja laji on selvästi kuolemassa sukupuuttoon. Tilanteen surullisuus on musertaa Laikan, eikä hän koe saavansa riittävästi ymmärrystä muilta suojelijoilta, joiden lajit ovat elinvoimaisempia.
Samaan aikaan yhteiskunnassa kuohuu. Taustalla on jonkinlainen mittava ekokriisi, vaarallinen pandemia, jonka seurauksena on tapettu valtavasti eläimiä. Uudessa maailmassa yhteiskunta on jälleenrakennettu niin, että ihmiset asuvat elonkehissä merkittävästi aikaisempaa pienemmillä alueilla – kovin tarkkaan asiaa ei kerrota, mutta kirjasta saa kuvan, että ihmisasutuksen raja Suomessa menisi jossain kehäkolmosen paikkeilla.
Tiedossa on vaalit ja niissä ennakkosuosikki on petovihaa lietsova populistinen Ihmiset ensin -puolue, joka hyödyntää avoimesti väkivaltaisia ääriliikkeitä. Puolueen pelikirja on tuttua tavaraa nykyfasisteilta ja -populisteilta, ja valitettavasti se Petovalankin ajassa puree kansaan. Kirja esittää sinänsä aiheellisen kysymyksen: miksi joka viides ihminen sitten äänestää tällaista puoluetta? Jos vain ajatellaan, että populistit ovat tyhmiä ja vaarallisia, ei päästä ratkaisuihin (vaikka se olisikin totta).
Tätä näkökulmaa kirja laajentaa haastattelupöytäkirjoilla, joissa yksi Verivartio-ääriliikkeen edustajista tarkastelee takautuvasti kirjan tapahtumia omasta näkökulmastaan. Se antaa vähän ymmärrystä sille, miten vihaisiin ääriliikkeisiin voi päätyä. Kirja vierittääkin vastuuta ääriliikkeiden toiminnasta populistipoliitikoille, jotka lietsovat vihaa.
Taidokkaasti rakennettu Petovala on todella vakuuttava esikoisteos ja jälleen hyvä esimerkki siitä, miten nuortenkirjat ovat usein aikuistenkirjoja paremmin ajassa kiinni. Aikuistenkin kannattaa nuortenkirjoihin tarttua, ja Petovala on ehdottomasti vuoden 2025 parhaita nuortenkirjoja aikuislukijoille. Juonessa on sopivasti oivallusta ja jännitettä, että kirja kantaa hyvin mittansa, ja kirjan tulevaisuusmaailma on sekä helposti ymmärrettävä että kiehtova. Vahva suositus siis tälle esikoisteokselle, ja jään seuraamaan mielenkiinnolla, mitä Heidi Nummi seuraavaksi tekee.
January 8, 2026
Heidi Nummen Petovalassa keskeisinä aihepiireinä ovat petoviha ja lajikato, jotka ovat hyvin ajankohtaisia aiheita. Petovala haastaa lukijaa ajattelemaan petoeläinten suojelun tärkeyttä, mikä on tällä hetkellä hyvin tärkeää, koska Suomessakin on tällä hetkellä vahvaa petovihaa. Suomessa on myös juuri muutettu metsästyslakia, jonka myötä joidenkin uhanalaisten petoeläinten tappamisesta on tullut mahdollista. Kirjassa on myös vahvasti esillä luonnonsuojelijat ja äärioikeistoliikkeiden välinen taistelu, mikä on myös hyvin ajankohtainen aihe.
Kirjan juoni on hyvin koukuttava, joka vangitsee lukijan alusta loppuun. Kerronta on sujuvaa ja rikasta, minkä avulla on helppo sukeltaa henkilöhahmojen mielenmaisemiin ja tapahtumien ympäristöihin. Henkilö- ja ilveshahmot ovat mielenkiintoisia ja niiden väliset suhteet herättävät lukijassa vahvoja tunnereaktioita. Vahva lukusuositus tälle kirjalle ja erityisesti seikkailuista tykkääville kirja menee ehdottomasti luettavien kirjojen joukkoon. Kirja soveltuu myös hyvin ihmisille, ketkä eivät välttämättä ole suurimpia scifin ystäviä, koska kirjassa ei ole hirveän vahvoja scifielementtejä.
Kirjan juoni on hyvin koukuttava, joka vangitsee lukijan alusta loppuun. Kerronta on sujuvaa ja rikasta, minkä avulla on helppo sukeltaa henkilöhahmojen mielenmaisemiin ja tapahtumien ympäristöihin. Henkilö- ja ilveshahmot ovat mielenkiintoisia ja niiden väliset suhteet herättävät lukijassa vahvoja tunnereaktioita. Vahva lukusuositus tälle kirjalle ja erityisesti seikkailuista tykkääville kirja menee ehdottomasti luettavien kirjojen joukkoon. Kirja soveltuu myös hyvin ihmisille, ketkä eivät välttämättä ole suurimpia scifin ystäviä, koska kirjassa ei ole hirveän vahvoja scifielementtejä.
December 9, 2025
Merkitsin Petovalan muistiin jo kirjakatalogista, mutta muistin varata sen vasta kun Finlandia ehdokkaat julkistettiin. Voitto meni lopulta toiseen osoitteeseen, mutta olen todella iloinen Heidi Numeen esikoisteoksen saamasta huomiosta.
Petovala kertoo nimensä mukaisesti pedoista ja petovihasta, mutta myös ääriajattelusta ja eri ihmisryhmien kuplautumisesta ekokatastrofin raunioille rakennetussa uudenlaisessa yhteiskunnassa. Kirja tarjoaa vision siitä, miten ihmiset voivat oppia virheistään kaiken mentyä pieleen, mutta kuinka vaikeaa nämä virheet voi olla muistaa kun aikaa on kulunut riittävästi. Poliittinen juoni on aika mustavalkoinen, mutta toisaalta tässä on nuortenkirjaan sopivassa suhteessa jännitystä, ihmissuhdedraamaa ja maailmanrakennusta. Ja ilveksiä, ihanan paljon ilveksiä.
Petovala kertoo nimensä mukaisesti pedoista ja petovihasta, mutta myös ääriajattelusta ja eri ihmisryhmien kuplautumisesta ekokatastrofin raunioille rakennetussa uudenlaisessa yhteiskunnassa. Kirja tarjoaa vision siitä, miten ihmiset voivat oppia virheistään kaiken mentyä pieleen, mutta kuinka vaikeaa nämä virheet voi olla muistaa kun aikaa on kulunut riittävästi. Poliittinen juoni on aika mustavalkoinen, mutta toisaalta tässä on nuortenkirjaan sopivassa suhteessa jännitystä, ihmissuhdedraamaa ja maailmanrakennusta. Ja ilveksiä, ihanan paljon ilveksiä.
November 9, 2025
Lukiessa tuntui, että tässä olisi ollut monenkin asian suhteen parantamisen varaa omaan mieleeni. Kuitenkin, kun lopussa kaikki palat loksahtivat kohdilleen, ymmärsinkin jotkin asiat. Pohjavire kuitenkin lähti aika syvistä vesistä eikä teksti ole kaksista romaaniin - lukuun ottamatta itse kieltä. Lukukokemus oli silti vaikuttava ja Petovala on todellakin Finlandia-ehdokkuutensa ansainnut. Aihe on todella tärkeä ja puhuttelee varmasti monen ikäisiä lukijoita - erityisesti nuorille tämä silti on.
June 7, 2026
3,5 tähteä. Tässä kirjassa on hieno ajatus. Tykkäsin erityisesti siitä, miten kirjassa oli nostettu näkyviin eri ihmisryhmien näkökantoja. Itselleni tämä jäi kuitenkin vähän paperinmakuiseksi. Aiheet olivat minulle jo tosi tuttuja töiden kautta, eikä kokonaisuus ehkä siksi tarjonnut enää suurempia tunteita tai oivalluksia. Voisin kuitenkin kuvitella, että oikealla hetkellä luettuna tämä voi olla tosi vaikuttava ja tärkeä teos.
December 20, 2025
Tämä kirja vaikutti minuun tosi syvästi. Se sisälsi paljon itselle tärkeitä teemoja, ja maailma oli tietyllä tavalla sellainen jossa haluaisin elää: luonto ja eläimet ovat iso ja tärkeä arvo useimmille. Vastavoima tässä kirjassa laittoi ärsyyntymään, mutta siinä oli paljon yhtymäkohtia nykypäivään. Onnistunut teos!
March 1, 2026
Äänikirja.
Suuri ja surullinen kirja, joka mielestäni ei mitenkään kuulu ainoastaan teini-ikäisten tai nuorten aikuisten luettavaksi. Dystopia lähitulevaisuudesta tuntui aivan liian todelliselta ja kuvailu tuttujen eläinlajien sukupuutosta oli sydäntäsärkevää. Vielä kamalampia olivat kirjassa esiintyvät viharikokset; tätähän tämä jo oikeastaan on.
Suuri ja surullinen kirja, joka mielestäni ei mitenkään kuulu ainoastaan teini-ikäisten tai nuorten aikuisten luettavaksi. Dystopia lähitulevaisuudesta tuntui aivan liian todelliselta ja kuvailu tuttujen eläinlajien sukupuutosta oli sydäntäsärkevää. Vielä kamalampia olivat kirjassa esiintyvät viharikokset; tätähän tämä jo oikeastaan on.
November 12, 2025
Pidin aiheesta ja tunnelatauksesta! Olisi hyötynyt vähän laajemmasta maailmanrakennuksesta, nyt myös ehkä oli vedetty vähän mutkia suoriksi juonen suhteen (lopussa varsinkin). Mut hyvä nuortenkirja, tykkäsin kyllä. ⭐️3,5, pyöristin ylöspäin.
December 11, 2025
Vuoden parhaita jos ei paras teos! Upeasti luotu maailma ja luonnonkuvaus henkeäsalpaavaa, tärkeää yhteiskunnallista sanottavaa ja tarkkaa kuvausta nykypolitiikasta, koskettavat päähenkilöt ja upeaa surun ja pelon aukikirjoittamista. Toivon aivan jokaisen lukevan tämän!
March 5, 2026
Ajankohtaisia, koskettavia teemoja ja upeaa kieltä!
March 5, 2026
Very beautiful writing💖 Even though it’s young adults genre, i loved it, and im in my fifties😄
June 29, 2026
Maailma vois olla aika paljon parempi paikka jos tää ois voittanut Finlandian!
November 21, 2025
Osa sivujuonista ja henkilöistä jäi mielestäni pinnallisiksi, mutta kokonaisuudessaan hieno lukukokemus. Pidin maailmanrakennuksesta, ja sitä olisi voinut olla enemmänkin. Erityisesti nautin kohtauksista, joissa sulauduttiin ikäänkuin eläimen näkökulmaan.
March 18, 2026
”Petovala” on raikas, koskettava ja toiveikkaan pohjavireen omaava ekodystopia, joka osaltaan todistaa, että Suomessa kirjoitetaan vallan laadukasta lanua. Romaanissa on hyvin klassisia (eko)dystopian elementtejä, mutta lajikadon nostaminen keskiöön tuntuu kuitenkin tuoreelta. Nummen henkilöissä on uskottavaa syvyyttä, ja pidin sateenkaarevuudesta, joka ei ollut päälleliimattua. En yhtään ihmettele teoksen saamaa Finlandia-ehdokkuutta!
Displaying 1 - 25 of 25 reviews