Arvostetun asiantuntijan kirja siitä, mitä voimme sodista ymmärtää.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan osoitti, että sota Euroopassa ei ole menneisyyden asia. Palkittu sotatieteilijä Ilmari Käihkö avaa Ukrainan sodan kautta sotateorian ydinkysymyksiä: miksi konfliktit pitkittyvät, minkä vuoksi rauha harvoin tarkoittaa sodan poissaoloa ja miksi joskus sota on huonoista vaihtoehdoista paras. Käihkö kertoo myös, miltä sotatieteilijästä on tuntunut seurata itselleen läheisen maan eloonjäämiskamppailua.
”Sodankäynti on organisoitua väkivaltaa, jonka välittömät vaikutukset ovat aina tuho ja kuolema. Emme saa koskaan unohtaa, että viime kädessä sodasta päättävät, sotaa käyvät ja sodasta kärsivät aivan samanlaiset ihmiset kuin me.”
Ilmari Käihkö on valtionpalkittu sotatieteiden dosentti Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulussa ja Suomen näkyvimpiä Ukrainan sodan asiantuntijoita. Kommentaattorina Käihkö ei ole liioin lähtenyt ylioptimistiseen toiveikkuuteen tai nihilistiseen pessimismiin vaan on pyrkinyt perustamaan näkemyksenä tutkittuun tietoon sodasta.
Perusteellinen olematta silti pituudella puuduttava, tai harhapoluille unohtuva. Toimii hyvänä ellei jopa erinomaisena johdatuksena sotatieteeseen, ja valitut 10 oppia avautuvat niin historiallisten kuin Ukrainassa käytävän sodan esimerkkien kautta hyvin. Suositeltava. Erityisen kiinnostavaksi osoittautui sotatalouden jakso.
Ilmari Kätkön Kymmenen oppia sodasta lähtee liikkeelle hieman takellellen. Alku on akateeminen ja jopa liiankin perusteellinen selonteko siitä, mitä kirja pyrkii tekemään ja millaiseen keskusteluun se asettuu. Lukijana tekee mieli hoputtaa kirjailijaa: “Päästä jo asiaan.” Onneksi Kätkö myös pääsee – ja nopeasti.
Kun alkuvaiheen teoreettinen kehystys on ohi, Kätkö avaa tärkeän ja ajankohtaisen analyysin siitä, mikä on moraalisesti oikein Ukrainalle ja mikä puolestaan on realistista tuhoamis- ja kulutussodassa. Hän ei yritä tarjota helppoja vastauksia, vaan pakottaa pohtimaan sodan logiikkaa ja moraalia rinnakkain. Erityisen kiinnostavaa on, miten Kätkö yhdistää sotilasstrategian, poliittisen realismin ja eettisen harkinnan tavalla, joka tuntuu yhtä aikaa selkeältä ja epämukavan rehelliseltä.
Kirja on parhaimmillaan silloin, kun se rikkoo mustavalkoisia asetelmia ja pakottaa katsomaan sodan todellisuutta sellaisena kuin se on – ei sellaisena kuin toivoisimme sen olevan. Vaikka alku kompuroi, kokonaisuus muodostuu painavaksi ja ansiokkaaksi puheenvuoroksi sodan moraalista ja realismista. Kätkö onnistuu avaamaan keskustelun, jota on ollut ikävä, ja tekee sen tavalla, joka jää mieleen.
Hienosti kirjoitettu kuvaus sodankäynnistä yhteiskunnallisena ilmiönä, joka tuo tarpeellista uutta näkökulmaa suomalaiseen keskusteluun sodankäynnistä. Kuten Käihkö itse toteaa, maailmalla ja varsinkin meillä Suomessa sodankäyntiä on totuttu käsittelemään sotateknisestä näkökulmasta. Tämä kirja erottautuu tuosta perinteestä käsitellen sotaa korkeammalla analyysitasolla - osana politiikkaa, jonka jatke sota Clausewitzinkin (jonka teoreettista kehikkoa Käihkö soveltaa kirjassa) mielestä oli. Kirja onnistuu hienosti tuomaan yhteen ja tasapainottamaan sodan hirveyden sen kanssa, että kyse on ihmiselle hyvinkin luontaisesta toiminnasta (vaikka tämäkin käsitys käydään kriittisesti läpi, kuten kuuluukin). Kymmenestä opista ensimmäinen kiteyttää hyvin koko kirjan sanoman: sota on hirveää, mutta silti joskus vähiten huono vaihtoehto.