”Tämä ei ole kilpailu siitä, kuka on paha ja kuka hyvä. Se ei minua kiinnosta. Olen kiinnostunut pelkästään totuudesta.”
Jänis johdattaa lukijan Danten Helvettiin ja takaisin, matkalle, jossa tutkitaan valheiden juuria, koston historiaa ja rajojen rikkomisen seurauksia. Romaanissa mies ja nainen kertovat tarinoita siitä, mitä heidän välillään tapahtui. Ketä pitäisi uskoa?
Laura Gustafsson ei pelkästään kyseenalaista totuttuja käsityksiä, vaan näyttää, miten valta kietoutuu alistamiseen niin ihmisten suhteissa toisiinsa kuin muihinkin eläimiin. Romaani tarkastelee ruumiin merkitystä ja yhteiskunnan rakenteita täysin uudesta näkökulmasta. Lihakirja ravistelee, haastaa ja koskettaa – eikä sitä voi unohtaa.
ENG: Laura Gustafsson describes herself as a playwright, a vegan and a glamour blonde. She's got two university degrees, cats and a husband. Her way of using language has been most influenced by her mother. If Laura wasn't an author, she would use all her time loving animals and listening to 22-Pistepirkko (a Finnish band).
FI: Laura Gustafsson (s. 1983) on näytelmäkirjailija, vegaani ja glamourblondi. Hänellä on kaksi yliopistotutkintoa, kissoja ja mies. Hän on saanut kieleensä eniten vaikutteita äidiltään. Jos Laura ei kirjoittaisi, hän käyttäisi kaiken aikansa eläinten paijaamiseen ja 22-Pistepirkon kuuntelemiseen.
Epäilen että kirjoittaja on jonkin tason nero. Ihan kammottava aihe ja tilanne, ja se peili mitä tästä sai ei ollut millään tasolla miellyttävä mutta kirja on niin riemukkaalla tavalla kirjoitettu että lähes joka sivulla nauratti, olkoonkin että nauru oli usein epätoivoista. Sivistystä tuli niin paljon ja niin tiukassa paketissa että olo on kuin nyrkkeilyottelun jäljiltä. Sanoisin että mestariteos, 666/5
Tämän kirjan avulla soisin Laura Gustafssonin saavan Finlandia-palkinnon. Kirjan kieli on roisia, raakaa, välillä yli hilseen menevää sekoboltsia, mutta samalla niin puhtaan realistista ja totta. Gustafsson yhdistää toisiinsa naisen aseman ja eläinten huonostivoinnin saumattomasti ja osuvasti. Maailmassa, jossa raiskauksia tapahtuu kaiken aikaa, on keinosiementäjä ammatti, vaikka todellisuudessa hän on eläimiin sekaantuja (ja raiskaaja). Tämä on kertomus raiskauksesta.
"Sukupuolinen häpäiseminen on olennainen osa eläimeksi tekemistä, sen tuottamista ja uusintamista. Sen takia kaikkea eläintenpitoa ympäröi jonkinlainen perverssi aura, jota on hankala hahmotella sanoin, ja jos siitä puhuu, pidetään hulluna. Olla eläin tarkoittaa olla ruumis ilman mieltä. Ruumiin olennaisin ja vastaansanomattomin osa on se, joka tuottaa uusia ruumiita. Sukupuoli."
”Sukupuolinen häpäiseminen on olennainen osa eläimeksi tekemistä – – Olla eläin tarkoittaa olla ruumis ilman mieltä. Ruumiin olennaisin ja vastaansanomattomin osa on se, joka tuottaa uusia ruumiita. Sukupuoli.”
Lihakirja on mykistävä yhtäaikainen matka mustaan kaninkoloon, Danten Helvettiin, patriarkaatin ytimeen ja sekä eläinten että naisten alistamisen kulttuuriin. Se on myös mustan huumorin sävyttämä satiiri, jossa nauru juuttuu kurkkuun.
Romaanissa rinnastetaan raiskauskulttuuri ja tehotuotanto lehmien keinosiemennyksineen. Lukijana tekee mieli väistää ja vastustaa, mutta oikeastaan ei voi. Ja juuri siinä tämä romaani onkin parhaimmillaan: se pakottaa katsomaan kohti. Se etsii totuutta, niin epämiellytävä ja vaikea kuin se onkin. Se pakottaa ajattelemaan sellaisia sanoja (ja aktiivisia tekoja!) kuin raiskaus, hyväksikäyttö, alistaminen, riistäminen ja raiskio. Näillä piireillä riittää syvyyttä ja pimeyttä.
Tämä ei ole helppo eikä ”hyvän mielen” kirja, mutta se on tärkeä ja taiten kirjoitettu!
Huutoa ja mekastusta. Pamfetti, joka ei kumartele auktoriteetteja, eikä tyydy mihinkään vähempään kuin totuuteen. Huutavan ääni korvessa kuuluu jänikselle ja naiselle, joita kumpaakaan ei ole totuttu kuulemaan. Nyt on syytä kuunnella.
Satiiri puree, vaikka brutaalit kuvat jumittavat naurun lukijan kurkkuun. Kirja aiheuttaa fyysistä pahoinvointia, mutta vähempi ei ehkä riitä muutokseen.
Laura Gustafssonin Lihakirja on kohukirja, jonka tyyli on pitelemätön ja kaukana sovinnaisesta. Se onkin kirjassa parasta.
Arvoin yhden ja kahden tähden välillä, mutta toisen tähden päädyin antamaan kirjan teemoista. Tämä oli ennen kaikkea outo, sekava, tekotaiteellinen ja toisteinen. Jänis kirjan kertojana ja sinä-muoto ovat vain omituisia, ei toimivia valintoja. Miksi jotkin ilmaukset on kirjoitettu ranskaksi, ruotsiksi tai englanniksi? Se on vain ärsyttävää, täysin tarpeetonta. Odotukseni olivat korkealla teemojen ja kirjailijan perusteella, mutta ne tulivat rytisten alas. Samoista teemoista olisi saanut loistavan esseekirjan, romaanina tämä ei yksinkertaisesti toiminut.
”Siihen nähden, miten suosittua raiskaaminen on ja miten nautinnollisesti sen teemaa toistetaan kuvissa, kertomuksissa ja balladeissa, on merkillistä, että juuri kukaan ei kysyttäessä nosta kättään ja kerro olevansa raiskaaja.”
vau. tehotuotannon ja raiskauksen rinnastaminen tuntu raskaalta, mutta oivaltavalta. jänis alusta asti tiesi enemmän kuin minä. ihmemaasta löytyi pelkkä ruokapöytä, jossa päädyssä istui itse mies!
En olisi uskonut, että just tää kirja naurattaisi näin paljon. Upeeta kerrontaa! Gustafssonilla on sana hallussa. Toki aika kaamea aihe, mutta pidin todella kirjan lähestymistavasta aiheeseensa. Lihan ja väkivallan teemojen kietoutuminen yhteen oli kiinnostava.
Laura Gustafssonin omaperäisessä tyylissä kirjoittaa on jotain vastustamattoman häpeämätöntä, joka vie lukijan mukanaan ihan mihin tahansa viemäriin Gustafsson haluaakaan lukijan kuljettaa. Lihakirjassa mennään tutkimaan, mitä yhteistä on naisten ja tuotantoeläinten raiskauksella, ja Gustafsson pakottaa kysymään, onko meidän ihmisten todella pakko olla tällaisia?
Kirja saa alkunsa epämääräisen illan epämääräisistä tapahtumista, jossa nainen ja mies päätyvät samaan hotellihuoneeseen. Mitä huoneessa tapahtuu, jää alkoholinhuuruisten muistikuvien varjoon. Välähdyksinä tulevat kuvat naisen päässä kuitenkin kertovat, että jotain enemmän kuin se, miten alkuperäinen tarina kerrottiin, että mies peitteli hänet ja lähti pois.
Näihin muistikuviin Gustafsson leikkaa epäröimättä kuvan siitä, kuinka lehmää keinosiemennetään, jotta me saisimme maitoa juotavaksi. Fiinimmästä käsitteestä huolimatta tässäkin tapauksessa on raiskaus, tunkeutuminen toisen kehoon ilman suostumusta. Kokonaisuutta kuljettaa eteenpäin kertojajänis, koska miksipä ei. Häiritsevää, hyvää kirjallisuutta!
Goodreadsissa joku toivoi Laura Gustafssonin voittavan tällä kirjallaan Finlandia-palkinnon ja mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän olen samaa mieltä. Lihakirja on värikkäintä tekstiä, mitä olen tänä vuonna lukenut, ja samalla varsin taitavasti kirjoitettua, herkullisen pisteliästä tekstiä, joka on täynnä teräviä huomioita.
Kyseessä on romaani, mutta sen pääpaino on asiassa, ei tarinassa. On tässä tarinakin, toki: sen ytimessä ovat nainen ja mies, jotka ovat menneet yhdessä hotellihuoneeseen. Hotellihuoneessa nainen on mennyt nukkumaan ja herännyt aamulla ilman pikkuhousuja ja vailla selvää käsitystä siitä, mitä yön aikana on tapahtunut. Onko koskettu, tunkeuduttu, raiskattu? Tähän kysymykseen nainen hakee kirjan aikana vastausta.
Puhutaan siis raiskauksista, sukupuolesta, vallankäytöstä, maineesta ja kunniasta, muun muassa. Tämä nyt itsessään ei ole poikkeuksellista – johan Märta Tikkanen jo vuosikymmeniä sitten ja monet muut – mutta Gustafsson on myös eläinoikeusasialla, ja pamauttaa suoraan näkemyksen siitä, että eläintalouteen olennaisesti kuuluva keinosiemennys on itse asiassa eläimiinsekaantumista ja keinosiementäjät siten raiskaajia.
Tässä lienee jonkun verran sulattelemista. Argumentti on kuitenkin pohtimisen arvoinen ja tiivistyy lopulta kai siihen, pidetäänkö tuotantoeläimiä esineinä vai elollisina, tietoisina olentoina, joilla on jotain oikeuksia – samaa kohtelua harva hyväksyisi ihmiselle (olkoonkin, että joidenkin miesten kyvyssä nähdä naiset joka tilanteessa ihmisarvoisina olisi parantamisen varaa).
Lihakirja on samanaikaisesti taide- ja tendenssikirjallisuutta. Se huutaa pamflettina asiaansa, mutta seikkailee myös kaikenlaisissa kirjallisissa kokeiluissa. Ne onnistuvat vaihtelevasti: paikoin Lihakirja on erinomainen, paikoin se tuntuu väkinäiseltä ja teennäiseltä. Enimmäkseen se kuitenkin osuu hyvin, ja siinä on paljon kohtia, joita tekee mieli jakaa muille. Välillä se on turhauttavan junnaava, mutta se ei taida olla vahinko; epäilemättä monet näistä keskusteluista ovat turhauttavan junnaavia.
Kannattaa lukea ja antautua ravisteltavaksi, koska sitä Lihakirja totta tosiaan tekee.
Woah, tämän lukeminen oli sanalla sanoen lihallinen kokemus - melkoista tykitystä ja viiltävää kerrontaa. Lakoniset toteamukset saivat naurahtelemaan, mutta kirjan aiheethan ovat kamalia, kuten raiskauksen määrittely, ihmisten/eläinten/luonnon raiskaaminen, väkivalta, patriarkaatin ylivalta, eläinteollisuus. Gustafsson tekee näkyväksi, kuinka absurdin auttavasti raiskauksen uhreja kuunnellaan ja kuinka vaikka tuomioistuimissa raiskausta käsitellään – myös raiskauskulttuurin vertaaminen lihateollisuuteen oli paikallaan, sillä kulttuurisesti toisenlajisten julmaa tai välinpitämätöntä käsittelyä ei joko haluta nähdä ja kokea tai sitten näille asioille hymistellään. Kirja vilisee viittauksia sekä moniin populaarikulttuurin teoksiin, jumalkertomuksiin, artikkeleihin ja kaunokirjallisuuteen. Muunkielisten fraasien käyttö toimi kuin painavana pisteenä useiden kappaleiden lopussa. Itse pidin tästä haasteesta ja useat kerrat tarkistin monien fraasien merkityksiä. Hämmästelinkin sitä, miten laaja yleissivistys ja termien käytön taituruus Gustafssonilla on. Myös lakonisen leikilliset riimittelyt saivat tekstin keinumaan. Tämä oli kyllä runsas ja vauhdikas, silti kaikesta vauhdista huolimatta ei edetty sinällään mihinkään. Eikö se jotenkin kuvaa myös tätä meidän aikaamme osuvasti.
This entire review has been hidden because of spoilers.
Loistava kirja miehen ja naisen sekä muun lajisten välisestä suhteesta. Kirja raiskauksesta ja miesten kulttuurisen maineen väärinkäytöstä.
Erinomaista ja puhuttelevaa tekstiä ihmisen vääristyneestä eläinsuhteesta. Miksi eläintuotannossa eläimen pakkohedelmöitys (keinosiemennys) ei ole raiskaus tai sitä ei tulkita eläimeen sekaantumiseksi?
Erilaisia tarinoita siitä mitä ihmettä hotellihuoneessa tapahtui.
"Nainen ymmärtää, että on aikuinen ja yksin vastuussa itsestään. Hän sanoo, että tilanne on vaarassa lähteä luisumaan. Hän ottaa vastuun miehen kutsumisesta huoneeseensa. Hän ottaa vastuun myös miehen kutsun perumisesta. Hän sanoo: Ymmärsin juuri, että olet täällä vain, jotta minä voisin vahingoittaa itseäni ja syyttää siitä jotakuta toista. Mene pois. Minä määrään sinut poistumaan. Ja mies menee."
Laura Gustafssonin Lihakirja on samalla tavalla kuin moderni taide, paikka paikoin vaikea ymmärtää mutta katsoessa/lukiessa tietää että tässä on tavoitettu jotakin tärkeää. Hieno ja puhutteleva kirja. Minulle vaan sattui huono tuuri sikäli että edellinen lukemani kirja käsitteli sekin raiskausta. Se ei ole Lihakirjan vika mutta minä ehkä lukijana olin turhan paljon kyllästetty aiheella. Jonain toisena hetkenä, toisessa mielentilassa arvosteluni olisi ollut toinen.
Devastating, sad and frustrated. A very hard read, but important. Taking the power back, looking boldly at something that is usually kept quiet. A lot of trigger warnings from bedrooms to basements to cowsheds. And on top of it all as one would expect from Gustafsson: very well-read, academic and intelligent.
Huh huh, mitä juuri luin? Uskomaton, sanattomaksi vetävä teos. Hengästynyt ja hapeton olo, kuin rankan urheilusuorituksen jälkeen. Tämä tekee mieli lukea heti uudestaan, eikä koskaan enää.