What do you think?
Rate this book
Döda trakten/Kvinnor i revolt
Alice 18, kommer från landet. Hon flyttar in hos pappa Max, som är fotograf, och hans nya familj i förorten. Familjen består av styvmamman Siri, en lyskraftig kvinnosakskvinna som gör karriär inom FN och två halvbröder, den jämnåriga Michael och den två år yngre avgudade, söndriga Prinsen, som ska spela huvudrollen i Fria Amatörteaterns uppsättning av Hamlet i en avlagd ockuperad industrihall strax intill.
Alice tar bussen in till centrum och börjar göra sig ett liv. Aftonläroverket, Fria högskolan, Filmarkivet, Veronica Segers lägenhet där legendariska fester hålls, gatorna i stan: allt detta ska bli hennes. Och mänskorna: Veronica som lär henne att skriva som ett litet djur, Pelle som blir hennes pojkvän och Evelyn, refuserad poet och dansare i en performancegrupp. Det är 1976/77. ”Istiden”, säger Siri, som minns en annan tid, full av kamp och ställningstaganden. En tid som efteråt kommer benämnas som ”de fredligaste efterkrigsåren”.
Det är lögn: i Tyskland förs ett krig mot en självutnämnd stadsgerilla som ger ringar i vattnet över hela kontinenten. Våldet smyger sig på, rädslan äter sig in – paint the town rädd paint the town rädd och dockhustillvaron kraschar på det brutalaste sätt man kan tänka sig. Döda trakten/Kvinnor i revolt är den första delen i en tredelad romansvit. Det handlar om att vara så ung att livet är en horisont av möjligheter och motstånd, om vad som krävs för att bli konstnär och vilka historier man berättar då inget ännu har hänt.
För mitt i tiden, i gästrummet i det som kallas dockhuset, driver Alice in i ett eget skrivande.
Alice tar bussen in till centrum och börjar göra sig ett liv. Aftonläroverket, Fria högskolan, Filmarkivet, Veronica Segers lägenhet där legendariska fester hålls, gatorna i stan: allt detta ska bli hennes. Och mänskorna: Veronica som lär henne att skriva som ett litet djur, Pelle som blir hennes pojkvän och Evelyn, refuserad poet och dansare i en performancegrupp. Det är 1976/77. ”Istiden”, säger Siri, som minns en annan tid, full av kamp och ställningstaganden. En tid som efteråt kommer benämnas som ”de fredligaste efterkrigsåren”.
Det är lögn: i Tyskland förs ett krig mot en självutnämnd stadsgerilla som ger ringar i vattnet över hela kontinenten. Våldet smyger sig på, rädslan äter sig in – paint the town rädd paint the town rädd och dockhustillvaron kraschar på det brutalaste sätt man kan tänka sig. Döda trakten/Kvinnor i revolt är den första delen i en tredelad romansvit. Det handlar om att vara så ung att livet är en horisont av möjligheter och motstånd, om vad som krävs för att bli konstnär och vilka historier man berättar då inget ännu har hänt.
För mitt i tiden, i gästrummet i det som kallas dockhuset, driver Alice in i ett eget skrivande.
- GenresFinnish Literature
300 pages, Hardcover
First published September 1, 2025
141 people are currently reading
575 people want to read
About the author
Monika Fagerholm
24 books64 followersMonika Fagerholm’s much-praised first novel, Wonderful Women by the Sea, became one of the most widely translated Scandinavian literary novels of the mid-nineties and was nominated for the IMPAC Dublin Literary Award. In 1998 it was followed by the cult novel Diva, which won the Swedish Literature Society Award. Her third novel, The American Girl, became a number-one best seller and won the premier literary award in Sweden, the August Prize, as well as the Aniara Prize and the Gothenburg Post Award.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 27 of 27 reviews
January 12, 2026
Loma loppuu, joululahjakirja loppuu. Ja miten se loppuukaan.
Eristystila kuljetti vuosiin 1976 ja 1977. Jotain uutta kohti mennään, jotain on tapahtumassa, ja tapahtuukin: ystävyys, perhe, aikuistuminen, taide, kirjoittaminen. Euroopassa tapahtuu paljon muutakin. Terrorismia, kaappauksia ja pelkoa.
Fagerholm pyörittää tapahtumia uudestaan ja uudestaan, toisto hypnotisoi lukijan ja tempaa mukaansa karuselliin. Tyyli on täysin ainutlaatuinen.
Puolivälissä perhe ja taide meinasivat jo puuduttaa, mutta kirja kirjassa, kirjallisuus ja kuolema vain keräsivät voimiaan ja kiihdyttivät vauhtia. Loppu häikäise pitkään.
Eristystila kuljetti vuosiin 1976 ja 1977. Jotain uutta kohti mennään, jotain on tapahtumassa, ja tapahtuukin: ystävyys, perhe, aikuistuminen, taide, kirjoittaminen. Euroopassa tapahtuu paljon muutakin. Terrorismia, kaappauksia ja pelkoa.
Fagerholm pyörittää tapahtumia uudestaan ja uudestaan, toisto hypnotisoi lukijan ja tempaa mukaansa karuselliin. Tyyli on täysin ainutlaatuinen.
Puolivälissä perhe ja taide meinasivat jo puuduttaa, mutta kirja kirjassa, kirjallisuus ja kuolema vain keräsivät voimiaan ja kiihdyttivät vauhtia. Loppu häikäise pitkään.
Read
November 24, 2025Minä rakastan Eristystilaa / Kapinoivia naisia, minä sanon sen kaikille.
Että se tuntui tältä. Että se tuntui niin paljoa kaikkea vielä odotettuakin enemmältä, koska
... odotetaan hetki.
Olen välttänyt kaikkea Kapinoivista naisista sanottua ja kirjoitettua. Olen välttänyt Monika Fagerholmin haastatteluja kirjastaan, sillä minä halusin että tämä romaani on järvi, ei vaan
meri, ehdottomasti meri. Ei ei ei, vaan valtameri, johon halusin mennä uimaan ilman yhtäkään etukäteen päätettyä uimaliikettä.
(Täysikuu, sekin vielä, haluan mennä mukaan ulvomaan.)
Kapinoivien naisten lisäksi kerron siitä, joka on kuin sydämeni läpi viskattu keihäs, jonka lentorata kohti sydäntäni alkoi kolmisenkymmentä vuotta sitten.
Mutta nyt ollaan Kapinoivien naisten sivuilla. Ollaan 1970-luvun puolivälissä, enimmäkseen.
Tunnelma maailmassa.
Ajassa, joka on ollut, mutta jota ei enää ole.
Ajassa, josta vuodet ovat tehneet kuvitelman, joka lipuu kuin valokuvat Andrei Tarkovskin elokuvassa Peili.
Ensin tulevat pyörteet, Monika Fagerholmin tapa kirjoittaa, hänen kirjallinen estetiikkansa. Pyörteet, jotka vievät mukanaan. Rytmi. Toisto. Variaatio. Eristystilan tekstissä on paljon musiikkia, joka synnyttää halun kuulla saman sävelkuvion toistuvan. Tekee mieli huutaa kuin lapsi: uudestaan! Uudestaan!
Fagerholm - jos tarkkoja ollaan - ei kirjoita niinkään sanoja kuin maailmoja, jotka vuotavat ja valuvat tunteita ja mielenmaisemia. Eristystilan maailmassa, siellä 1970-luvun puolivälissä, romaanin päähenkilö, aikuisuuden kynnyksellä oleva Alice muuttaa äitinsä luota maalta kaupunkiin isän uusperheeseen, heidän asuttamaansa nukketaloon.
Nukketalo ei ole nukkekoti. Nukketalossa
"kaikki on miniatyyria - samoin elämä, se miten sitä eletään jotta mahdutaan seinien väliin, yritetään saada mahtumaan sinne koko maailma niin suurena ja täytenä kuin suinkin, vaikka eihän se onnistu, talo räjähtää kappaleiksi ..."
Kaukana miniatyyrihahmosta on tyttö nimeltä Honecker, johon Alice tutustuu tämän tullessa Suomeen ja jonka kanssa Alice viettää intensiivistä aikaa. Honecker, joka pyytää, että häntä kutsutaan Ismaeliksi. Honecker, jonka lempinimi on lainattu DDR:n johtohahmolta Erich Honeckerilta.
Alice haluaa, on aina halunnut, halusi varmaan jo ennen syntymäänsäkin tulla kirjailijaksi. Kyseessä on matka kohti kirjailijuutta. Yliviivaan matkan, koska nykyisin matkasta puhutaan niin usein, että se on sanana tyhjentänyt itsensä. Sanotaan siis vaikka, että kyseessä on raivaustyö kohti kirjailijuutta.
Raivaustyö = kaiken tarvittavan hyödyntäminen ja esteiden poistaminen, kun on nuoruustunne, kun tuntuu siltä, että on "irrelevant to practically everything", kun ylimpänä on halu tulla "lukevaksi ja kirjoittavaksi ihmseksi".
Alicen raivausapureina - vaiko -välineinä? - toimii erityisesti Doris Lessingin Kultainen muistikirja (The Golden Notebook, 1962) ja Hagar Olssonin Chitambo (1933).
Ja nyt!
Nyt sanon muutaman sanan Chitambosta tässä täysvärinän tilassani.
Chitambo -romanen om Vega Maria, johon tutustuin 1990-luvun puolivälissä, on minulle paitsi kehitystarina, myös ennen kaikkea kaikkea ennen toteutunut henkilökohtainen vallankumous.
Kun minua pyydetään mainitsemaan, mikä kirja muutti elämäni niin vastaukseni tulee heti: Chitambo. Yleensä kysyjä ei ole koskaan kuullutkaan Chitambosta. Satumaista. Taivaalta sataa sahalaitaisia tähtiä.
Chitamboa ei ole suomennettu ja Eristystilaa lukiessani luen ensimmäistä kertaa suomenkielisiä sitaatteja / katkelmia Chitambosta. Ja niin, se menee niin, että Fagerholm on valinnut teokseensa mm. juuri sen kohdan Chitambosta, jota itsekin olen niin sanotussa opinnäytetyössäni käyttänyt. Suomeksi se menee näin:
"Hitaasti sydämeeni nousi katkeruus samalla kun sieluni sidottiin, päivä päivältä lujemmin, niin kuin kiinattarien jalat. Hekin joutuivat alussa kärsimään tuskallisista kivuista jalkojen totutellessa."
Se on tyttöjen (Alicen heidän joukossaan) osa. Tyttönä kasvaminen tarkoittaa, että on jalat, jotka sidotaan. Jalat, jotka ovat mieli ja ruumis ja tytön kaikki.
Eristystila on naisten tila. Paikka, jonka Fagerholm rinnastaa suoraan saksalaisten radikaalikapinallisten, kuten Ulrike Meinhofin, vankila-aikoihin. Kun jalat sidotaan riittävän tiukasti, verenkierto loppuu. Tulee kuolio. Ulrike Meinhof menettää hengensä.
Mutta jos on niin, että on poika. Poika, kuten Alicen velipuoli Jacob. Silloin voi olla sielunsa ja jalkojensa kyllyydestä Prinssi, jota muut ihmiset eli alamaiset palvovat. Silloin voi tehdän kaikenlaista, pitkään ja joskus ihan loputtomiin mitä vain ilman että menettää prinssiyttään.
Suloista, eikö vaan?
Tyttöjen päätehtävä on ylläpitää "porvariston hillittyä charmia." Siihen liittyvien taitojen opettaminen kuuluu piilo-opetussuunnitelmaan. Jos on poika, kuten Prinssi, on suojassa moiselta. Liian monen tytön kohtalo tiivistyy sanoihin Rakkauden antarktis (Sara Stridsbergin romaanin nimi toim. huom.), heidät raiskataan ja tapetaan metsässä.
Franz Kafka kysyy: (ja vastaa:)
Onko taide hengenvaarallista?
On.
Pitääkö taiteen olla hengenvaarallista?
Pitää.
Tytöt ovat hengenvaarassa. Tytöt ovat taidetta.
Eristystilaa lukiessani tavoitan jotakin sellaista, joka on tavoittamisen tuolla puolen. Mutta ja silti. Nyt. Äkkiä ja rysäyksellä. Räjähtämällä.
Olen kivuliaan tietoinen siitä, että en kykene välittämään sitä kaikkea, mitä tämän kirjan parissa koin ja tulen jatkossa kokemaan.
Kaikilla pihoilla adjektiivit ovat tympeitä ja riittämättömiä. Maatkoon siellä, nukketalon raunioilla. Eristystila on ruumiin ja tunnekeskuksen kirjallisuutta. Kaltaiselleni lukijalle sekä hengenvaarallista että hengen pelastavaa.
Taidetta on puolustettava joka päivä ja muun muassa siksi on vain yksi tapa lopettaa tämä teksti. Lainata Hagar Olssonin Chitambon viimeisiä sanoja:
"Framåt, kamrat!"
Että se tuntui tältä. Että se tuntui niin paljoa kaikkea vielä odotettuakin enemmältä, koska
... odotetaan hetki.
Olen välttänyt kaikkea Kapinoivista naisista sanottua ja kirjoitettua. Olen välttänyt Monika Fagerholmin haastatteluja kirjastaan, sillä minä halusin että tämä romaani on järvi, ei vaan
meri, ehdottomasti meri. Ei ei ei, vaan valtameri, johon halusin mennä uimaan ilman yhtäkään etukäteen päätettyä uimaliikettä.
(Täysikuu, sekin vielä, haluan mennä mukaan ulvomaan.)
Kapinoivien naisten lisäksi kerron siitä, joka on kuin sydämeni läpi viskattu keihäs, jonka lentorata kohti sydäntäni alkoi kolmisenkymmentä vuotta sitten.
Mutta nyt ollaan Kapinoivien naisten sivuilla. Ollaan 1970-luvun puolivälissä, enimmäkseen.
Tunnelma maailmassa.
Ajassa, joka on ollut, mutta jota ei enää ole.
Ajassa, josta vuodet ovat tehneet kuvitelman, joka lipuu kuin valokuvat Andrei Tarkovskin elokuvassa Peili.
Ensin tulevat pyörteet, Monika Fagerholmin tapa kirjoittaa, hänen kirjallinen estetiikkansa. Pyörteet, jotka vievät mukanaan. Rytmi. Toisto. Variaatio. Eristystilan tekstissä on paljon musiikkia, joka synnyttää halun kuulla saman sävelkuvion toistuvan. Tekee mieli huutaa kuin lapsi: uudestaan! Uudestaan!
Fagerholm - jos tarkkoja ollaan - ei kirjoita niinkään sanoja kuin maailmoja, jotka vuotavat ja valuvat tunteita ja mielenmaisemia. Eristystilan maailmassa, siellä 1970-luvun puolivälissä, romaanin päähenkilö, aikuisuuden kynnyksellä oleva Alice muuttaa äitinsä luota maalta kaupunkiin isän uusperheeseen, heidän asuttamaansa nukketaloon.
Nukketalo ei ole nukkekoti. Nukketalossa
"kaikki on miniatyyria - samoin elämä, se miten sitä eletään jotta mahdutaan seinien väliin, yritetään saada mahtumaan sinne koko maailma niin suurena ja täytenä kuin suinkin, vaikka eihän se onnistu, talo räjähtää kappaleiksi ..."
Kaukana miniatyyrihahmosta on tyttö nimeltä Honecker, johon Alice tutustuu tämän tullessa Suomeen ja jonka kanssa Alice viettää intensiivistä aikaa. Honecker, joka pyytää, että häntä kutsutaan Ismaeliksi. Honecker, jonka lempinimi on lainattu DDR:n johtohahmolta Erich Honeckerilta.
Alice haluaa, on aina halunnut, halusi varmaan jo ennen syntymäänsäkin tulla kirjailijaksi. Kyseessä on matka kohti kirjailijuutta. Yliviivaan matkan, koska nykyisin matkasta puhutaan niin usein, että se on sanana tyhjentänyt itsensä. Sanotaan siis vaikka, että kyseessä on raivaustyö kohti kirjailijuutta.
Raivaustyö = kaiken tarvittavan hyödyntäminen ja esteiden poistaminen, kun on nuoruustunne, kun tuntuu siltä, että on "irrelevant to practically everything", kun ylimpänä on halu tulla "lukevaksi ja kirjoittavaksi ihmseksi".
Alicen raivausapureina - vaiko -välineinä? - toimii erityisesti Doris Lessingin Kultainen muistikirja (The Golden Notebook, 1962) ja Hagar Olssonin Chitambo (1933).
Ja nyt!
Nyt sanon muutaman sanan Chitambosta tässä täysvärinän tilassani.
Chitambo -romanen om Vega Maria, johon tutustuin 1990-luvun puolivälissä, on minulle paitsi kehitystarina, myös ennen kaikkea kaikkea ennen toteutunut henkilökohtainen vallankumous.
Kun minua pyydetään mainitsemaan, mikä kirja muutti elämäni niin vastaukseni tulee heti: Chitambo. Yleensä kysyjä ei ole koskaan kuullutkaan Chitambosta. Satumaista. Taivaalta sataa sahalaitaisia tähtiä.
Chitamboa ei ole suomennettu ja Eristystilaa lukiessani luen ensimmäistä kertaa suomenkielisiä sitaatteja / katkelmia Chitambosta. Ja niin, se menee niin, että Fagerholm on valinnut teokseensa mm. juuri sen kohdan Chitambosta, jota itsekin olen niin sanotussa opinnäytetyössäni käyttänyt. Suomeksi se menee näin:
"Hitaasti sydämeeni nousi katkeruus samalla kun sieluni sidottiin, päivä päivältä lujemmin, niin kuin kiinattarien jalat. Hekin joutuivat alussa kärsimään tuskallisista kivuista jalkojen totutellessa."
Se on tyttöjen (Alicen heidän joukossaan) osa. Tyttönä kasvaminen tarkoittaa, että on jalat, jotka sidotaan. Jalat, jotka ovat mieli ja ruumis ja tytön kaikki.
Eristystila on naisten tila. Paikka, jonka Fagerholm rinnastaa suoraan saksalaisten radikaalikapinallisten, kuten Ulrike Meinhofin, vankila-aikoihin. Kun jalat sidotaan riittävän tiukasti, verenkierto loppuu. Tulee kuolio. Ulrike Meinhof menettää hengensä.
Mutta jos on niin, että on poika. Poika, kuten Alicen velipuoli Jacob. Silloin voi olla sielunsa ja jalkojensa kyllyydestä Prinssi, jota muut ihmiset eli alamaiset palvovat. Silloin voi tehdän kaikenlaista, pitkään ja joskus ihan loputtomiin mitä vain ilman että menettää prinssiyttään.
Suloista, eikö vaan?
Tyttöjen päätehtävä on ylläpitää "porvariston hillittyä charmia." Siihen liittyvien taitojen opettaminen kuuluu piilo-opetussuunnitelmaan. Jos on poika, kuten Prinssi, on suojassa moiselta. Liian monen tytön kohtalo tiivistyy sanoihin Rakkauden antarktis (Sara Stridsbergin romaanin nimi toim. huom.), heidät raiskataan ja tapetaan metsässä.
Franz Kafka kysyy: (ja vastaa:)
Onko taide hengenvaarallista?
On.
Pitääkö taiteen olla hengenvaarallista?
Pitää.
Tytöt ovat hengenvaarassa. Tytöt ovat taidetta.
Eristystilaa lukiessani tavoitan jotakin sellaista, joka on tavoittamisen tuolla puolen. Mutta ja silti. Nyt. Äkkiä ja rysäyksellä. Räjähtämällä.
Olen kivuliaan tietoinen siitä, että en kykene välittämään sitä kaikkea, mitä tämän kirjan parissa koin ja tulen jatkossa kokemaan.
Kaikilla pihoilla adjektiivit ovat tympeitä ja riittämättömiä. Maatkoon siellä, nukketalon raunioilla. Eristystila on ruumiin ja tunnekeskuksen kirjallisuutta. Kaltaiselleni lukijalle sekä hengenvaarallista että hengen pelastavaa.
Taidetta on puolustettava joka päivä ja muun muassa siksi on vain yksi tapa lopettaa tämä teksti. Lainata Hagar Olssonin Chitambon viimeisiä sanoja:
"Framåt, kamrat!"
December 27, 2025
Rakastan sitä, kun romaanissa on mukana lähdeluettelo! Tulee heti olo, että tahdon tonkia läpi kaikki nämä teokset rakentaakseni laajemman kuvan siitä, mitä äsken luin. Miten ihania onkaan nämä sillat kirjallisuudessa <3
November 3, 2025
Slår igen boken med en känsla av tillfredsställelse, ännu en komplicerad bok som rotts i hamn, dvs en bok med många trådar och tentakler ut i referenser som det tar en stund att smälta och som ringas in i slutet - inte nödvändigtvis komplicerad att läsa. Min favoritdel är boken i boken, Alice berättelse som bygger på Honeckers historia, det är när den sätter igång som jag upplever att romanen verkligen börjar. Startsträckan gick trögt för mig, jag kunde inte leva mig in i berättelsen för att jag hela tiden såg likheter från Fagerholms tidigare böcker, teman och roller och omständigheter som kändes som en remix, så att jag inte kunde bli förlorad i läsningens förtrollning. Men sen, när det bröt av med något som inte finns i hennes tidigare böcker, då kunde jag släppa analysögonen. Metaspåret, det var vad jag behövde. Jag tänker att det också är en hel massa som ska grundläggas här, eftersom tanken är att det ska bli fler böcker. Hur det fortsätter känner jag att jag inte kan förutse, och ser fram emot att läsa med spänning.
Det är inte så att allt är samma, det finns flera nya element som tex temat kring Baader Meinhoff och som sagt, att Alice skriver, det finns fler konstarter som inte berörts i tidigare böcker, men det som känns igen är omtagen, upprepningarna, referenser till musik och fraser, familjekonstellationer, främmande element och "galna" flickor, internatskolor och priviligerade ungdomar som beter sig, vänskapsförälskelser och trollbindelser, och ja, alltid något mord som rör upp, och förorter med övre medelklass osv. Det känns både hemvant och som sagt, som en remix där jag inte fullt kan släppa likheterna och njuta av det nya verket, förrän kanske halva boken. Jag tänker att just det föranleder en omläsning, där jag läser med mer frigjorda ögon. Jag tycker mycket om att befinna mig i det fagerholmska litterära landskapet.
Det är inte så att allt är samma, det finns flera nya element som tex temat kring Baader Meinhoff och som sagt, att Alice skriver, det finns fler konstarter som inte berörts i tidigare böcker, men det som känns igen är omtagen, upprepningarna, referenser till musik och fraser, familjekonstellationer, främmande element och "galna" flickor, internatskolor och priviligerade ungdomar som beter sig, vänskapsförälskelser och trollbindelser, och ja, alltid något mord som rör upp, och förorter med övre medelklass osv. Det känns både hemvant och som sagt, som en remix där jag inte fullt kan släppa likheterna och njuta av det nya verket, förrän kanske halva boken. Jag tänker att just det föranleder en omläsning, där jag läser med mer frigjorda ögon. Jag tycker mycket om att befinna mig i det fagerholmska litterära landskapet.
December 8, 2025
Mikään kritiikki, varsinkaan maallikon kirjoittama, ei tule tekemään oikeutta tälle romaanille. Fagerholm samalla jatkaa omassa tilassaan ja toisaalta kirjoittaa kokonaan uuden tarinan (ja onneksi tiedämme jo nyt että tämä jatkuu). Eristystila vaatii lukijalta hirmuisesti, mukana ei tule sanastoa, henkilöluetteloa, historiallisten tapahtumien selitystä, karttaa. Lopussa on (täydellisen ihana) lähdeluettelo, joka sekin on kirjattu kirjailijan omien lakien mukaan.
Jonkinlainen kompassi on se, että eletään 70-luvun loppupuoliskoa, ja maailman tapahtumat lyövät laineensa myös suomalaiselle pikkupaikkakunnalle. Alicesta tulee kirjailija - sille ei voi mitään, se on luonnonvoima. On perheitä, jotka tuntuvat niin vuosikymmenensä tuotteilta, ettei mitään järkeä; kenelläkään ei ole oikein keinoja ottaa uutta maailmanjärjestystä haltuun, aikuisilla on omat murheensa ja lapset saavat pärjätä miten taitavat. Lasten - tässä tapauksessa nuorten aikuisten - elämä järjestyy siis sellaiseksi, kuin he itse sen rakentavat ja kuinka ympärillä tapahtuvaa tulkitsevat. Alice muuttaa pois kotoa, lähemmäs isäänsä. Uusperhekuvio on realistisen sekava, ja kypsymättömät aikuiset yrittävät saada toimensa vaikuttamaan rationaalisilta.
Alicen ajattelua järjestää muutama kirjallinen teos; Hagar Olssonin Chitambo, Lessingin Kultainen Muistikirja, Saul Bellow’n Augie Marchin kiemurat, Adrienne Richin runous. Musiikki soi, Sex PIstols ja Bowie. Fagerholmille tuttuun tapaan on väkivaltainen kuolema (tulee Vem dödade Bambi mieleen), joka toistuu, jota toistetaan, mutta josta ei oikein aukea varsinaista juonilinjaa; se vain kertoo ajasta, kuten myös viittaukset Baader-Meinhof -terroristiryhmään. Naisen paikka on murroksessa, mutta ei ole varmaa, onko murroksen toisessa päässä mitään odottamisen arvoista, vai vaan seuraavanlainen Eristystila.
Tämä kirja olisi hyvää seuraa autiolla saarella. Olisi pakko uppoutua ja antaa virran viedä. Seurana saisi mielellään olla kynä ja paperia, jotta voisi hahmotella omaa karttaansa henkilöiden, maantieteen ja tapahtumien suhteen. Parasta on, jos ei yritä ymmärtää liikaa, vaan antaa kielen ja rytmin viedä. Fagerholm on Finlandiansa ansainnut, vaikka tästäkään kirjasta ei tule tulemaan crowdpleaseria, se vaatii liikaa. Mutta onneksi antaa tuhat kertaa enemmän, jos onnistuu antautumaan. Jos joululoma alkaisi tänään, aloittaisin Lessingin Martha Quest -sarjan alusta ja antaisin sen viedä.
Jonkinlainen kompassi on se, että eletään 70-luvun loppupuoliskoa, ja maailman tapahtumat lyövät laineensa myös suomalaiselle pikkupaikkakunnalle. Alicesta tulee kirjailija - sille ei voi mitään, se on luonnonvoima. On perheitä, jotka tuntuvat niin vuosikymmenensä tuotteilta, ettei mitään järkeä; kenelläkään ei ole oikein keinoja ottaa uutta maailmanjärjestystä haltuun, aikuisilla on omat murheensa ja lapset saavat pärjätä miten taitavat. Lasten - tässä tapauksessa nuorten aikuisten - elämä järjestyy siis sellaiseksi, kuin he itse sen rakentavat ja kuinka ympärillä tapahtuvaa tulkitsevat. Alice muuttaa pois kotoa, lähemmäs isäänsä. Uusperhekuvio on realistisen sekava, ja kypsymättömät aikuiset yrittävät saada toimensa vaikuttamaan rationaalisilta.
Alicen ajattelua järjestää muutama kirjallinen teos; Hagar Olssonin Chitambo, Lessingin Kultainen Muistikirja, Saul Bellow’n Augie Marchin kiemurat, Adrienne Richin runous. Musiikki soi, Sex PIstols ja Bowie. Fagerholmille tuttuun tapaan on väkivaltainen kuolema (tulee Vem dödade Bambi mieleen), joka toistuu, jota toistetaan, mutta josta ei oikein aukea varsinaista juonilinjaa; se vain kertoo ajasta, kuten myös viittaukset Baader-Meinhof -terroristiryhmään. Naisen paikka on murroksessa, mutta ei ole varmaa, onko murroksen toisessa päässä mitään odottamisen arvoista, vai vaan seuraavanlainen Eristystila.
Tämä kirja olisi hyvää seuraa autiolla saarella. Olisi pakko uppoutua ja antaa virran viedä. Seurana saisi mielellään olla kynä ja paperia, jotta voisi hahmotella omaa karttaansa henkilöiden, maantieteen ja tapahtumien suhteen. Parasta on, jos ei yritä ymmärtää liikaa, vaan antaa kielen ja rytmin viedä. Fagerholm on Finlandiansa ansainnut, vaikka tästäkään kirjasta ei tule tulemaan crowdpleaseria, se vaatii liikaa. Mutta onneksi antaa tuhat kertaa enemmän, jos onnistuu antautumaan. Jos joululoma alkaisi tänään, aloittaisin Lessingin Martha Quest -sarjan alusta ja antaisin sen viedä.
January 3, 2026
Vuoden 2026 ensimmäinen loppuun luettu kirjani. Fagerholm on taas omalla säihkenäyttämöllään tarinoitaan villisti ohjaava oraakkeli. Mielenkiintoinen, uhkaavakin, kaikkitietävä kertoja. Nyt on -kerronta ja tämä kaikki tulee pian muuttumaan -muistutus.
Eristystilassa oli paljon tuttua Fagerholmia. Kirkas ja itsetietoinen kieli. Arvonsa tunteva(t) (pää)henkilöt, jotka ovat aina omassa sarjassaan vähän enemmän erityisiä suhteessa muihin. Oliko vai ei tässä boheemissa keskiluokkaisuudessa ironiahippunen?
Uutta oli pikkukaupungin muuttuminen esikaupungiksi ja maailman avartuminen, kun yksi monista teemoista oli länsisaksalainen sissiliike ja naisten rooli siinä. Tyttöismaelien. Ja naisten irtiotot ja aikuistumiset. Ofeliavariaatioiden. Ja elämän ennenaikaiset päättymiset monissa odottamattomissa muodoissa. Mikä tosin on Fagerholmilla toistuva teema.
Eristystilasta tekivät erityisen runsaat ja erirytmiset sisäkkäistarinat, jotka olivat tämän hienon kirjan se juttu. Alicen kasvu- ja esikoiskirjatarina. Kirjoittaa kirjaa kirjaan, joka ei monelta onnistu näin ideaalisti. Ja kirjallisuusviittaukset, joista yksi tärkeimmistä oli, kappas vaan, iki-inhokkinia Augie Marchin kiemurat. Thea had perfect life. Koska tiedämme, että jatkoa seuraa odotan itsekin jo mihin suuntaan elämä vie tragedioiden jälkeen.
Eristystilassa oli paljon tuttua Fagerholmia. Kirkas ja itsetietoinen kieli. Arvonsa tunteva(t) (pää)henkilöt, jotka ovat aina omassa sarjassaan vähän enemmän erityisiä suhteessa muihin. Oliko vai ei tässä boheemissa keskiluokkaisuudessa ironiahippunen?
Uutta oli pikkukaupungin muuttuminen esikaupungiksi ja maailman avartuminen, kun yksi monista teemoista oli länsisaksalainen sissiliike ja naisten rooli siinä. Tyttöismaelien. Ja naisten irtiotot ja aikuistumiset. Ofeliavariaatioiden. Ja elämän ennenaikaiset päättymiset monissa odottamattomissa muodoissa. Mikä tosin on Fagerholmilla toistuva teema.
Eristystilasta tekivät erityisen runsaat ja erirytmiset sisäkkäistarinat, jotka olivat tämän hienon kirjan se juttu. Alicen kasvu- ja esikoiskirjatarina. Kirjoittaa kirjaa kirjaan, joka ei monelta onnistu näin ideaalisti. Ja kirjallisuusviittaukset, joista yksi tärkeimmistä oli, kappas vaan, iki-inhokkinia Augie Marchin kiemurat. Thea had perfect life. Koska tiedämme, että jatkoa seuraa odotan itsekin jo mihin suuntaan elämä vie tragedioiden jälkeen.
December 26, 2025
Haastava, fragmentaarinen, sekava teos, joka ei minulle avautunut.
November 25, 2025
Fagerholmilla on ihmeellinen taito osua teoksillaan aina sellaiseen kohtaan ihmisyyttä ja minua, joka kulloinkin ihoni alla vaivaa, kiehtoo tai puhuttelee - usein kaikkia näitä.
Kirjailijuus, kirjoittaminen, kapina, naisen rooli(t), tilat, taiteen tekeminen, kulttuuri, kasvot, yhteiskunta, vankeus ja vapautuminen… Tämä romaani puhuu jälleen paljosta. Sen synkkä ja silti monisävyinen maailma sulkee sisäänsä, erityistilaansa, jossa haluaa viipyä.
Keskeisenä pohdinnan kohteena ja päähahmon kirjoittamisen jonkinlaisena sysäyksenä kohtaamme myös alati kiinnostavan, minua vuosikaudet kiehtoneen ja vaivanneen Ulrike Meinhofin hahmon. Vau!
Helppo romaani tämään ei ole, kuten Fagerholmille on tyypillistä, mutta kaiken keskittymisen ja uppoutumisen arvoinen. Ihailen Fagerholmin oman äänen vahvuutta ja kertomisen syvyyttä, sekä rakenteellista(kin) uskallusta. En lainkaan ihmettelisi, jos hän voittaisi tämän vuoden Finlandian. Jään odottamaan jatkoa!
Kirjailijuus, kirjoittaminen, kapina, naisen rooli(t), tilat, taiteen tekeminen, kulttuuri, kasvot, yhteiskunta, vankeus ja vapautuminen… Tämä romaani puhuu jälleen paljosta. Sen synkkä ja silti monisävyinen maailma sulkee sisäänsä, erityistilaansa, jossa haluaa viipyä.
Keskeisenä pohdinnan kohteena ja päähahmon kirjoittamisen jonkinlaisena sysäyksenä kohtaamme myös alati kiinnostavan, minua vuosikaudet kiehtoneen ja vaivanneen Ulrike Meinhofin hahmon. Vau!
Helppo romaani tämään ei ole, kuten Fagerholmille on tyypillistä, mutta kaiken keskittymisen ja uppoutumisen arvoinen. Ihailen Fagerholmin oman äänen vahvuutta ja kertomisen syvyyttä, sekä rakenteellista(kin) uskallusta. En lainkaan ihmettelisi, jos hän voittaisi tämän vuoden Finlandian. Jään odottamaan jatkoa!
January 14, 2026
Tyckte den var rätt intressant men den blev rätt rörig efter ett tag. Rätt många karaktärer att hålla koll på. Så blir bara en trea.
January 10, 2026
Tämä kirja oli minulle vaikea. Ymmärrän, miksi tästä tykätään: juoni on kiinnostava ja kerronta taidokkaan omaperäinen. Aikakauden tapahtumat ja henki on nivottu kiinnostavasti hahmojen elämään. Kerronta antaa vihjeitä tulevasta, toistaa samaa moneen kertaan, harhautuu, palaa, hengästyttää. Mutta juuri siksi tämä turhauttikin, tykkäisin erilaisesta kerronnasta. Teinin sielunelämä englanninkielisine sitaatteineen on samaistuttavan ärsyttävä, prinssi hahmona vieläkin ärsyttävämpi. Kirja kirjan sisällä - sen verran skippasin (joten jäin paitsi saksalaisista irralliseksi kokemistani tapahtumista), muuten kahlasin silti loppuun asti.
December 25, 2025
Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat:
(1984-2024: 274/274)
2025: 2/6
1984-2025: 276/280
4,5/5.
4,5 Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva 2025
4,5 Monika Fagerholm: Döda trakten / Kvinnor i revolt (Eristystila / Kapinoivia naisia) 2025V
4,5 Riko Saatsi: Yönistujat 2025
4,5 Elli Salo: Keräilijät 2025
4,5 Hanna Weselius: Pronominit 2025
3,5 Jarkko Volanen: Vainovalkeat 2025
(1984-2024: 274/274)
2025: 2/6
1984-2025: 276/280
4,5/5.
4,5 Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva 2025
4,5 Monika Fagerholm: Döda trakten / Kvinnor i revolt (Eristystila / Kapinoivia naisia) 2025V
4,5 Riko Saatsi: Yönistujat 2025
4,5 Elli Salo: Keräilijät 2025
4,5 Hanna Weselius: Pronominit 2025
3,5 Jarkko Volanen: Vainovalkeat 2025
December 28, 2025
Älskar att Knausgård alltid tackar Monika Fagerholm i slutet av sina böcker. Ser framför mig hur hon drar röda lärarstreck, kommer med tips.
Hennes finlandssvenska, som vanligt vindlande och med refränger, som musik. Till och med The hacienda must be built från… var det Glitterscenen? återkommer, ekon från författarskapet.
Kärnan, som vanligt, den dolda läroplanen:
”Hallå. Har du somnat?”
Evelyn slår upp ögonen.
”Nej. Vi måste gå nu. Vinet är slut.”
”Du är full”
”Ja. Jag vill bli ännu fullare. Ännu mer berusad.” Evelyn rullar runt på sidan, stödjer sig på axeln, ser granskande på henne.
”Nåh. Ville du något?”
”Får jag fråga en sak? Om Pelle?”
”Ah. Du vill veta något om Pelle. Fråga mig bara. Jag känner Pelle.”
”Okej. Varför säger man Pelle-som-i-skolboken? Inte Pelle bara?”
”I varje skolbok finns det en Pelle – en sådan där driftig gosse som gör en massa saker hela tiden. Medans Maja, Pelles lillasyster, klappar katten. Maja hjälper mamma. Maja faller och slår sig. Maja gråter.
Samtidigt som Pelle … fyll i här allt Pelle företar sig, för det är mycket, han är en jävligt aktiv en, hela tiden i verksamheter som kan beskrivas. Fiskar, läser (”Krig och fred” två gånger efter varandra), charmerar flickorna och mammorna och papporna och dessutom sina kamrater pojkarna. Och i tillägg till allt detta hinner han göra revolution borta i sydamerikanska djungeln. El pueblo unido jamás será vencido. Slish slash slår sig Pelle fram I de ogenomträngliga buskagen med machete.
Men schhh. Maja gråter ju. Här kommer mamma nu och tröstar. Ajjajjajaj. Mamma blåser på det onda stället. Maja gråter, mamma blåser, Maja slutar gråta. Fattar du?
Det är, citat, den dolda läroplanen.”
Hennes finlandssvenska, som vanligt vindlande och med refränger, som musik. Till och med The hacienda must be built från… var det Glitterscenen? återkommer, ekon från författarskapet.
Kärnan, som vanligt, den dolda läroplanen:
”Hallå. Har du somnat?”
Evelyn slår upp ögonen.
”Nej. Vi måste gå nu. Vinet är slut.”
”Du är full”
”Ja. Jag vill bli ännu fullare. Ännu mer berusad.” Evelyn rullar runt på sidan, stödjer sig på axeln, ser granskande på henne.
”Nåh. Ville du något?”
”Får jag fråga en sak? Om Pelle?”
”Ah. Du vill veta något om Pelle. Fråga mig bara. Jag känner Pelle.”
”Okej. Varför säger man Pelle-som-i-skolboken? Inte Pelle bara?”
”I varje skolbok finns det en Pelle – en sådan där driftig gosse som gör en massa saker hela tiden. Medans Maja, Pelles lillasyster, klappar katten. Maja hjälper mamma. Maja faller och slår sig. Maja gråter.
Samtidigt som Pelle … fyll i här allt Pelle företar sig, för det är mycket, han är en jävligt aktiv en, hela tiden i verksamheter som kan beskrivas. Fiskar, läser (”Krig och fred” två gånger efter varandra), charmerar flickorna och mammorna och papporna och dessutom sina kamrater pojkarna. Och i tillägg till allt detta hinner han göra revolution borta i sydamerikanska djungeln. El pueblo unido jamás será vencido. Slish slash slår sig Pelle fram I de ogenomträngliga buskagen med machete.
Men schhh. Maja gråter ju. Här kommer mamma nu och tröstar. Ajjajjajaj. Mamma blåser på det onda stället. Maja gråter, mamma blåser, Maja slutar gråta. Fattar du?
Det är, citat, den dolda läroplanen.”
January 11, 2026
Sedan 2019 har jag läst alla skönlitteraturens Finlandia-prisvinnare så fort som möjligt efter att vinnaren tillkännagivits. Också av tidigare prisvinnare har jag läst en stor del. Så alltså även nu 2025-års vinnare, Monika Fagerholms ”Döda trakten. Kvinnor i revolt”. Flertalet tidigare vinnare har enligt min uppfattning verkligen varit värda sina pris, men så inte nu. Jag fick aldrig riktigt något vettigt grepp om berättelsen, om man ens kan kalla den en berättelse. Intrycket jag fick av den var att det var mera frågan om obestämd ”brain storming” än en roman, rentav en excess däri. Jag trivs nog väl även med böcker utan klar intrig, men det här blev direkt betungande. Några enskilda partier kändes inspirerande, men det fanns för få av dem. Persongalleriet var även det besvärligt att bemästra.
Boken har inte någon egentlig intrig, vilket i och för sig kan vara hur ok som helst, men då skall boken bjuda på något annat, som håller läsaren fången. I berättelsen återkommer beskrivningar av mordet på en ung kvinna, men inte heller de leder till något, som skulle hålla läsaren fången. Försök till analys av olika kvinnoroller förekommer med tämligen lyckad beskrivning av feminism. Därtill kommer sedan stereotypa bossar och andra karaktärer, elitskola (Grani??) m.m. Jag lyckades aldrig ta karaktärerna i boken till mig. Det fanns dock även positivt bland med, bland annat relationen mellan Frieda och Max i del 4. Var blev skildringen av tidsandan i de olika epokerna, som passerar för läsarens ögon? Allt som allt ett vimsigt exempel på 70-talspubertet 😉
Boken har inte någon egentlig intrig, vilket i och för sig kan vara hur ok som helst, men då skall boken bjuda på något annat, som håller läsaren fången. I berättelsen återkommer beskrivningar av mordet på en ung kvinna, men inte heller de leder till något, som skulle hålla läsaren fången. Försök till analys av olika kvinnoroller förekommer med tämligen lyckad beskrivning av feminism. Därtill kommer sedan stereotypa bossar och andra karaktärer, elitskola (Grani??) m.m. Jag lyckades aldrig ta karaktärerna i boken till mig. Det fanns dock även positivt bland med, bland annat relationen mellan Frieda och Max i del 4. Var blev skildringen av tidsandan i de olika epokerna, som passerar för läsarens ögon? Allt som allt ett vimsigt exempel på 70-talspubertet 😉
January 10, 2026
Taas Finlandia-voittaja jonka voittoa ei voi ymmärtää. Tämä tuntui niin totaalisen keskeneräiseltä aihiolta, johon oli lätkäisty jos jonkinlaisia ideoita - eikä mitään niistä oltu kehitelty valmiiksi. Hämmentävä ja turhauttava lukukokemus.
November 10, 2025
Olen fani, joten älkää toki purematta nielkö, mutta: mikä kirja!!!
Jos kuvaisin tätä muutamalla sanalla: ilmavaa, sakeaa, riemukasta, painajaismaista, vetävää kirjallisuutta täynnä sellasta pientä ja tarkkaa ja myös sellasta suurta ja huojuttavaa. Hyvää kirjallisuutta, hyvää taidetta. Eristystila / Kapinoivia naisia sörkkii fagerholm-maisella tavalla tarinan ääriviivoja.
Monika Fagerholm onnistuu kerta toisensa perään louhimaan ihmisyydestä ristiriidat tavalla joka ei aliarvioi lukijaa. Tarina ja erityisesti sen hahmot toimii hyvänä alustana kaikelle sille xyz, mitä kirjailija tarjoaa lukijalle kuin hopeatarjottimella, mutta myös sillä tavalla että lukijana ainakin mä tunsin oivaltavani paljon ihan itse. Rivien välissä on paljon kaikkea jännää.
MF:lle tyypillisesti kerronta on luonnollista kuin ajatus — välillä niin paljon sanottavaa, että asiat jäävät kesken toisten tieltä, ja mä pidän siitä hirveesti. Arvostan myös taidolla kuratoitua kokoelmaa viittauksista historiaan, kirjallisuuteen ja popkulttuuriin.
Kiitos myös Hannimari Heino hienosta käännöstyöstä!
Ps. Melken nolottaa tuutata tän tason kehua, mutta pakko sanoa: MF on sydämeni suomalainen Nobel-suosikki
Jos kuvaisin tätä muutamalla sanalla: ilmavaa, sakeaa, riemukasta, painajaismaista, vetävää kirjallisuutta täynnä sellasta pientä ja tarkkaa ja myös sellasta suurta ja huojuttavaa. Hyvää kirjallisuutta, hyvää taidetta. Eristystila / Kapinoivia naisia sörkkii fagerholm-maisella tavalla tarinan ääriviivoja.
Monika Fagerholm onnistuu kerta toisensa perään louhimaan ihmisyydestä ristiriidat tavalla joka ei aliarvioi lukijaa. Tarina ja erityisesti sen hahmot toimii hyvänä alustana kaikelle sille xyz, mitä kirjailija tarjoaa lukijalle kuin hopeatarjottimella, mutta myös sillä tavalla että lukijana ainakin mä tunsin oivaltavani paljon ihan itse. Rivien välissä on paljon kaikkea jännää.
MF:lle tyypillisesti kerronta on luonnollista kuin ajatus — välillä niin paljon sanottavaa, että asiat jäävät kesken toisten tieltä, ja mä pidän siitä hirveesti. Arvostan myös taidolla kuratoitua kokoelmaa viittauksista historiaan, kirjallisuuteen ja popkulttuuriin.
Kiitos myös Hannimari Heino hienosta käännöstyöstä!
Ps. Melken nolottaa tuutata tän tason kehua, mutta pakko sanoa: MF on sydämeni suomalainen Nobel-suosikki
December 29, 2025
"Me puhumme nyt sinusta, Alice. Pidätkö sinä sinun elämästäsi. Minä kysyin sitä."
"Se on hiukan mutkikasta..."
"Täh? Aloitat kaikki lauseesi noin: Se on hiukan mutkikasta."
"Aloitanko?"
"Ajatteles jos se ei olisikaan yhtään mutkikasta?", sanoo Evelyn äkkiä kärttyisästi. "Oletko miettinyt sitä?"
"Se on hiukan mutkikasta..."
"Täh? Aloitat kaikki lauseesi noin: Se on hiukan mutkikasta."
"Aloitanko?"
"Ajatteles jos se ei olisikaan yhtään mutkikasta?", sanoo Evelyn äkkiä kärttyisästi. "Oletko miettinyt sitä?"
January 19, 2026
Ei yhtään minun tyylinen kirja. Aika pomppiva ja tyylillisesti luova (ei ollut mun juttu, että yhden virkkeen sisällä painetaan monta kertaa enteriä + kaikenlaiset capslockit ja enkku-viljelyt ja muut). Vaikka sinänsä ymmärrän juonellisesti päähenkilön kirjan otteet keskellä kirjaa, ei kumpikaan tarina jaksanut vain kiinnostaa tarpeeksi.
December 28, 2025
Fagerholmin lukeminen tuntuu kotiinpaluulta johonkin, jota on ollut ikävä. Tunnistan lauseita, tunnistan itseäni. Doris Lessing menee lukulistalla nyt korkeammalle.
En malta odottaa, miten tämä kaikki jatkuu.
En malta odottaa, miten tämä kaikki jatkuu.
January 18, 2026
Kaksi tähteä. Ensimmäinen tähti itselle, että jaksoin kahlata koko teoksen alusta loppuun. Toinen tähti alkaa sivulta 254, jolloin romaani muuttuu juoneltaan ja tapahtumiltaan merkittävästi paremmin luettavaksi.
December 27, 2025
Liian taiteellinen minulle. Aika paljon tajunnanvirtaa. Hankala pysyä mukana.
December 30, 2025
toistoa toistolla. menneen ja tulevan jatkumatonta vinkkailua ja arvailua. vika kolmannes lässähtää. kieli on kaunista.
December 30, 2025
upea teos! mielenkiintoinen rakenne, miten ihmiset tulivat teokseen. myös tulevien tapahtumien ennakointi kesken kaiken. ja kirjan kirjoittaminen kirjassa
tämä jää mieleen pitkäksi ajaksi
tämä jää mieleen pitkäksi ajaksi
January 7, 2026
Rakastin kirjoittajan tietoisuuttaa itsestään ja lukijasta ja läpi ajan sekavasti liikkuvia kappaleita, muistikirjamaisuutta. Toistoa toistoa toistoa
January 20, 2026
ei saanut edes luettua loppuun.
todella pitkä veteinen ja huonoin kirja, jonka ikinä olen aloittanut lukemaan tähän mennessä
todella pitkä veteinen ja huonoin kirja, jonka ikinä olen aloittanut lukemaan tähän mennessä
December 10, 2025
Jag älskar Fagerholms berättelser och språk, sättet att skriva men det blev ändå långrandig denna gång. Knepet att hinta om framtiden gillar jag, men blir det inte lite för mycket - och ofta? Och ofta återkommer hon till partier som redan beskrivits. Det kan vara bra men blir också lite för mycket. Ändå såklart en bra bok.
Displaying 1 - 27 of 27 reviews