What do you think?
Rate this book
Döda trakten/Kvinnor i revolt
Alice 18, kommer från landet. Hon flyttar in hos pappa Max, som är fotograf, och hans nya familj i förorten. Familjen består av styvmamman Siri, en lyskraftig kvinnosakskvinna som gör karriär inom FN och två halvbröder, den jämnåriga Michael och den två år yngre avgudade, söndriga Prinsen, som ska spela huvudrollen i Fria Amatörteaterns uppsättning av Hamlet i en avlagd ockuperad industrihall strax intill.
Alice tar bussen in till centrum och börjar göra sig ett liv. Aftonläroverket, Fria högskolan, Filmarkivet, Veronica Segers lägenhet där legendariska fester hålls, gatorna i stan: allt detta ska bli hennes. Och mänskorna: Veronica som lär henne att skriva som ett litet djur, Pelle som blir hennes pojkvän och Evelyn, refuserad poet och dansare i en performancegrupp. Det är 1976/77. ”Istiden”, säger Siri, som minns en annan tid, full av kamp och ställningstaganden. En tid som efteråt kommer benämnas som ”de fredligaste efterkrigsåren”.
Det är lögn: i Tyskland förs ett krig mot en självutnämnd stadsgerilla som ger ringar i vattnet över hela kontinenten. Våldet smyger sig på, rädslan äter sig in – paint the town rädd paint the town rädd och dockhustillvaron kraschar på det brutalaste sätt man kan tänka sig. Döda trakten/Kvinnor i revolt är den första delen i en tredelad romansvit. Det handlar om att vara så ung att livet är en horisont av möjligheter och motstånd, om vad som krävs för att bli konstnär och vilka historier man berättar då inget ännu har hänt.
För mitt i tiden, i gästrummet i det som kallas dockhuset, driver Alice in i ett eget skrivande.
Alice tar bussen in till centrum och börjar göra sig ett liv. Aftonläroverket, Fria högskolan, Filmarkivet, Veronica Segers lägenhet där legendariska fester hålls, gatorna i stan: allt detta ska bli hennes. Och mänskorna: Veronica som lär henne att skriva som ett litet djur, Pelle som blir hennes pojkvän och Evelyn, refuserad poet och dansare i en performancegrupp. Det är 1976/77. ”Istiden”, säger Siri, som minns en annan tid, full av kamp och ställningstaganden. En tid som efteråt kommer benämnas som ”de fredligaste efterkrigsåren”.
Det är lögn: i Tyskland förs ett krig mot en självutnämnd stadsgerilla som ger ringar i vattnet över hela kontinenten. Våldet smyger sig på, rädslan äter sig in – paint the town rädd paint the town rädd och dockhustillvaron kraschar på det brutalaste sätt man kan tänka sig. Döda trakten/Kvinnor i revolt är den första delen i en tredelad romansvit. Det handlar om att vara så ung att livet är en horisont av möjligheter och motstånd, om vad som krävs för att bli konstnär och vilka historier man berättar då inget ännu har hänt.
För mitt i tiden, i gästrummet i det som kallas dockhuset, driver Alice in i ett eget skrivande.
382 pages, Hardcover
First published September 1, 2025
149 people are currently reading
674 people want to read
About the author
Monika Fagerholm
24 books64 followersMonika Fagerholm’s much-praised first novel, Wonderful Women by the Sea, became one of the most widely translated Scandinavian literary novels of the mid-nineties and was nominated for the IMPAC Dublin Literary Award. In 1998 it was followed by the cult novel Diva, which won the Swedish Literature Society Award. Her third novel, The American Girl, became a number-one best seller and won the premier literary award in Sweden, the August Prize, as well as the Aniara Prize and the Gothenburg Post Award.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 48 reviews
January 12, 2026
Loma loppuu, joululahjakirja loppuu. Ja miten se loppuukaan.
Eristystila kuljetti vuosiin 1976 ja 1977. Jotain uutta kohti mennään, jotain on tapahtumassa, ja tapahtuukin: ystävyys, perhe, aikuistuminen, taide, kirjoittaminen. Euroopassa tapahtuu paljon muutakin. Terrorismia, kaappauksia ja pelkoa.
Fagerholm pyörittää tapahtumia uudestaan ja uudestaan, toisto hypnotisoi lukijan ja tempaa mukaansa karuselliin. Tyyli on täysin ainutlaatuinen.
Puolivälissä perhe ja taide meinasivat jo puuduttaa, mutta kirja kirjassa, kirjallisuus ja kuolema vain keräsivät voimiaan ja kiihdyttivät vauhtia. Loppu häikäise pitkään.
Eristystila kuljetti vuosiin 1976 ja 1977. Jotain uutta kohti mennään, jotain on tapahtumassa, ja tapahtuukin: ystävyys, perhe, aikuistuminen, taide, kirjoittaminen. Euroopassa tapahtuu paljon muutakin. Terrorismia, kaappauksia ja pelkoa.
Fagerholm pyörittää tapahtumia uudestaan ja uudestaan, toisto hypnotisoi lukijan ja tempaa mukaansa karuselliin. Tyyli on täysin ainutlaatuinen.
Puolivälissä perhe ja taide meinasivat jo puuduttaa, mutta kirja kirjassa, kirjallisuus ja kuolema vain keräsivät voimiaan ja kiihdyttivät vauhtia. Loppu häikäise pitkään.
February 7, 2026
tää on 2/5 fagerholm-asteikolla, yleisesti ehkä 4/5.
mä en tiiä onks tässä käyny sillee, et koska fagerholm yleisesti todellakin ansaitsee finlandian elämäntyöstään, ni raati ei välittäny siitä et just tää tietty kirja on vähän huono. mä oon läppäilly ennenkin siitä et fagerholmilla on aina samat teemat ja motiivit ja se ei oo haitannu mua ennen lainkaan, mutta tää oli vaan jotenkin pettymys. tässä oli taas ne samat teemat, mutta jokainen niistä teemoista on käsitelty jossain sen aiemmassa kirjassa paremmin. nuoren naisen kasvutarina (diiva), lapsuudenkoti joka on päällepäin kaunis mutta sisältä mätä (ihanat naiset rannalla), perhetragediat ja jännitteiset ystävyyssuhteet (amerikkalainen tyttö) ja väkivallalla mässäily (kuka tappoi bambin). tää tuntu siltä et kaikki fagerholmin teokset ois laitettu blenderiin ja sit sitä sakeeta seosta ois lantrattu hanavedellä.
fanitan fagerholmin kiemuraista kerrontaa ja oon aina ihaillu sitä, miten se on osannu silti luoda selkeän tarinan kaiken sen poukkoilevuuden keskelle, mut mun mielestä tää ei tehny sitä. kerronta junnas ekan puoliskon niin paikallaan, ettei hahmot tai tapahtumapaikat ehtiny syventyä tässä sillä tavalla, mitä aiemmissa teoksissa on.
se, että tässä kirjan sisällä on kirja jonka sisällä on kirja, oli tosi kiinnostavaa. ja muutenkin se on siistiä aina kun kirjoittajalla on niin selkeä oma tyyli, että heti ekan sivun jälkeen kaikille on selvää kenen kirjoittama tää on.
mä en tiiä onks tässä käyny sillee, et koska fagerholm yleisesti todellakin ansaitsee finlandian elämäntyöstään, ni raati ei välittäny siitä et just tää tietty kirja on vähän huono. mä oon läppäilly ennenkin siitä et fagerholmilla on aina samat teemat ja motiivit ja se ei oo haitannu mua ennen lainkaan, mutta tää oli vaan jotenkin pettymys. tässä oli taas ne samat teemat, mutta jokainen niistä teemoista on käsitelty jossain sen aiemmassa kirjassa paremmin. nuoren naisen kasvutarina (diiva), lapsuudenkoti joka on päällepäin kaunis mutta sisältä mätä (ihanat naiset rannalla), perhetragediat ja jännitteiset ystävyyssuhteet (amerikkalainen tyttö) ja väkivallalla mässäily (kuka tappoi bambin). tää tuntu siltä et kaikki fagerholmin teokset ois laitettu blenderiin ja sit sitä sakeeta seosta ois lantrattu hanavedellä.
fanitan fagerholmin kiemuraista kerrontaa ja oon aina ihaillu sitä, miten se on osannu silti luoda selkeän tarinan kaiken sen poukkoilevuuden keskelle, mut mun mielestä tää ei tehny sitä. kerronta junnas ekan puoliskon niin paikallaan, ettei hahmot tai tapahtumapaikat ehtiny syventyä tässä sillä tavalla, mitä aiemmissa teoksissa on.
se, että tässä kirjan sisällä on kirja jonka sisällä on kirja, oli tosi kiinnostavaa. ja muutenkin se on siistiä aina kun kirjoittajalla on niin selkeä oma tyyli, että heti ekan sivun jälkeen kaikille on selvää kenen kirjoittama tää on.
Read
November 24, 2025Minä rakastan Eristystilaa / Kapinoivia naisia, minä sanon sen kaikille.
Että se tuntui tältä. Että se tuntui niin paljoa kaikkea vielä odotettuakin enemmältä, koska
... odotetaan hetki.
Olen välttänyt kaikkea Kapinoivista naisista sanottua ja kirjoitettua. Olen välttänyt Monika Fagerholmin haastatteluja kirjastaan, sillä minä halusin että tämä romaani on järvi, ei vaan
meri, ehdottomasti meri. Ei ei ei, vaan valtameri, johon halusin mennä uimaan ilman yhtäkään etukäteen päätettyä uimaliikettä.
(Täysikuu, sekin vielä, haluan mennä mukaan ulvomaan.)
Kapinoivien naisten lisäksi kerron siitä, joka on kuin sydämeni läpi viskattu keihäs, jonka lentorata kohti sydäntäni alkoi kolmisenkymmentä vuotta sitten.
Mutta nyt ollaan Kapinoivien naisten sivuilla. Ollaan 1970-luvun puolivälissä, enimmäkseen.
Tunnelma maailmassa.
Ajassa, joka on ollut, mutta jota ei enää ole.
Ajassa, josta vuodet ovat tehneet kuvitelman, joka lipuu kuin valokuvat Andrei Tarkovskin elokuvassa Peili.
Ensin tulevat pyörteet, Monika Fagerholmin tapa kirjoittaa, hänen kirjallinen estetiikkansa. Pyörteet, jotka vievät mukanaan. Rytmi. Toisto. Variaatio. Eristystilan tekstissä on paljon musiikkia, joka synnyttää halun kuulla saman sävelkuvion toistuvan. Tekee mieli huutaa kuin lapsi: uudestaan! Uudestaan!
Fagerholm - jos tarkkoja ollaan - ei kirjoita niinkään sanoja kuin maailmoja, jotka vuotavat ja valuvat tunteita ja mielenmaisemia. Eristystilan maailmassa, siellä 1970-luvun puolivälissä, romaanin päähenkilö, aikuisuuden kynnyksellä oleva Alice muuttaa äitinsä luota maalta kaupunkiin isän uusperheeseen, heidän asuttamaansa nukketaloon.
Nukketalo ei ole nukkekoti. Nukketalossa
"kaikki on miniatyyria - samoin elämä, se miten sitä eletään jotta mahdutaan seinien väliin, yritetään saada mahtumaan sinne koko maailma niin suurena ja täytenä kuin suinkin, vaikka eihän se onnistu, talo räjähtää kappaleiksi ..."
Kaukana miniatyyrihahmosta on tyttö nimeltä Honecker, johon Alice tutustuu tämän tullessa Suomeen ja jonka kanssa Alice viettää intensiivistä aikaa. Honecker, joka pyytää, että häntä kutsutaan Ismaeliksi. Honecker, jonka lempinimi on lainattu DDR:n johtohahmolta Erich Honeckerilta.
Alice haluaa, on aina halunnut, halusi varmaan jo ennen syntymäänsäkin tulla kirjailijaksi. Kyseessä on matka kohti kirjailijuutta. Yliviivaan matkan, koska nykyisin matkasta puhutaan niin usein, että se on sanana tyhjentänyt itsensä. Sanotaan siis vaikka, että kyseessä on raivaustyö kohti kirjailijuutta.
Raivaustyö = kaiken tarvittavan hyödyntäminen ja esteiden poistaminen, kun on nuoruustunne, kun tuntuu siltä, että on "irrelevant to practically everything", kun ylimpänä on halu tulla "lukevaksi ja kirjoittavaksi ihmseksi".
Alicen raivausapureina - vaiko -välineinä? - toimii erityisesti Doris Lessingin Kultainen muistikirja (The Golden Notebook, 1962) ja Hagar Olssonin Chitambo (1933).
Ja nyt!
Nyt sanon muutaman sanan Chitambosta tässä täysvärinän tilassani.
Chitambo -romanen om Vega Maria, johon tutustuin 1990-luvun puolivälissä, on minulle paitsi kehitystarina, myös ennen kaikkea kaikkea ennen toteutunut henkilökohtainen vallankumous.
Kun minua pyydetään mainitsemaan, mikä kirja muutti elämäni niin vastaukseni tulee heti: Chitambo. Yleensä kysyjä ei ole koskaan kuullutkaan Chitambosta. Satumaista. Taivaalta sataa sahalaitaisia tähtiä.
Chitamboa ei ole suomennettu ja Eristystilaa lukiessani luen ensimmäistä kertaa suomenkielisiä sitaatteja / katkelmia Chitambosta. Ja niin, se menee niin, että Fagerholm on valinnut teokseensa mm. juuri sen kohdan Chitambosta, jota itsekin olen niin sanotussa opinnäytetyössäni käyttänyt. Suomeksi se menee näin:
"Hitaasti sydämeeni nousi katkeruus samalla kun sieluni sidottiin, päivä päivältä lujemmin, niin kuin kiinattarien jalat. Hekin joutuivat alussa kärsimään tuskallisista kivuista jalkojen totutellessa."
Se on tyttöjen (Alicen heidän joukossaan) osa. Tyttönä kasvaminen tarkoittaa, että on jalat, jotka sidotaan. Jalat, jotka ovat mieli ja ruumis ja tytön kaikki.
Eristystila on naisten tila. Paikka, jonka Fagerholm rinnastaa suoraan saksalaisten radikaalikapinallisten, kuten Ulrike Meinhofin, vankila-aikoihin. Kun jalat sidotaan riittävän tiukasti, verenkierto loppuu. Tulee kuolio. Ulrike Meinhof menettää hengensä.
Mutta jos on niin, että on poika. Poika, kuten Alicen velipuoli Jacob. Silloin voi olla sielunsa ja jalkojensa kyllyydestä Prinssi, jota muut ihmiset eli alamaiset palvovat. Silloin voi tehdän kaikenlaista, pitkään ja joskus ihan loputtomiin mitä vain ilman että menettää prinssiyttään.
Suloista, eikö vaan?
Tyttöjen päätehtävä on ylläpitää "porvariston hillittyä charmia." Siihen liittyvien taitojen opettaminen kuuluu piilo-opetussuunnitelmaan. Jos on poika, kuten Prinssi, on suojassa moiselta. Liian monen tytön kohtalo tiivistyy sanoihin Rakkauden antarktis (Sara Stridsbergin romaanin nimi toim. huom.), heidät raiskataan ja tapetaan metsässä.
Franz Kafka kysyy: (ja vastaa:)
Onko taide hengenvaarallista?
On.
Pitääkö taiteen olla hengenvaarallista?
Pitää.
Tytöt ovat hengenvaarassa. Tytöt ovat taidetta.
Eristystilaa lukiessani tavoitan jotakin sellaista, joka on tavoittamisen tuolla puolen. Mutta ja silti. Nyt. Äkkiä ja rysäyksellä. Räjähtämällä.
Olen kivuliaan tietoinen siitä, että en kykene välittämään sitä kaikkea, mitä tämän kirjan parissa koin ja tulen jatkossa kokemaan.
Kaikilla pihoilla adjektiivit ovat tympeitä ja riittämättömiä. Maatkoon siellä, nukketalon raunioilla. Eristystila on ruumiin ja tunnekeskuksen kirjallisuutta. Kaltaiselleni lukijalle sekä hengenvaarallista että hengen pelastavaa.
Taidetta on puolustettava joka päivä ja muun muassa siksi on vain yksi tapa lopettaa tämä teksti. Lainata Hagar Olssonin Chitambon viimeisiä sanoja:
"Framåt, kamrat!"
Että se tuntui tältä. Että se tuntui niin paljoa kaikkea vielä odotettuakin enemmältä, koska
... odotetaan hetki.
Olen välttänyt kaikkea Kapinoivista naisista sanottua ja kirjoitettua. Olen välttänyt Monika Fagerholmin haastatteluja kirjastaan, sillä minä halusin että tämä romaani on järvi, ei vaan
meri, ehdottomasti meri. Ei ei ei, vaan valtameri, johon halusin mennä uimaan ilman yhtäkään etukäteen päätettyä uimaliikettä.
(Täysikuu, sekin vielä, haluan mennä mukaan ulvomaan.)
Kapinoivien naisten lisäksi kerron siitä, joka on kuin sydämeni läpi viskattu keihäs, jonka lentorata kohti sydäntäni alkoi kolmisenkymmentä vuotta sitten.
Mutta nyt ollaan Kapinoivien naisten sivuilla. Ollaan 1970-luvun puolivälissä, enimmäkseen.
Tunnelma maailmassa.
Ajassa, joka on ollut, mutta jota ei enää ole.
Ajassa, josta vuodet ovat tehneet kuvitelman, joka lipuu kuin valokuvat Andrei Tarkovskin elokuvassa Peili.
Ensin tulevat pyörteet, Monika Fagerholmin tapa kirjoittaa, hänen kirjallinen estetiikkansa. Pyörteet, jotka vievät mukanaan. Rytmi. Toisto. Variaatio. Eristystilan tekstissä on paljon musiikkia, joka synnyttää halun kuulla saman sävelkuvion toistuvan. Tekee mieli huutaa kuin lapsi: uudestaan! Uudestaan!
Fagerholm - jos tarkkoja ollaan - ei kirjoita niinkään sanoja kuin maailmoja, jotka vuotavat ja valuvat tunteita ja mielenmaisemia. Eristystilan maailmassa, siellä 1970-luvun puolivälissä, romaanin päähenkilö, aikuisuuden kynnyksellä oleva Alice muuttaa äitinsä luota maalta kaupunkiin isän uusperheeseen, heidän asuttamaansa nukketaloon.
Nukketalo ei ole nukkekoti. Nukketalossa
"kaikki on miniatyyria - samoin elämä, se miten sitä eletään jotta mahdutaan seinien väliin, yritetään saada mahtumaan sinne koko maailma niin suurena ja täytenä kuin suinkin, vaikka eihän se onnistu, talo räjähtää kappaleiksi ..."
Kaukana miniatyyrihahmosta on tyttö nimeltä Honecker, johon Alice tutustuu tämän tullessa Suomeen ja jonka kanssa Alice viettää intensiivistä aikaa. Honecker, joka pyytää, että häntä kutsutaan Ismaeliksi. Honecker, jonka lempinimi on lainattu DDR:n johtohahmolta Erich Honeckerilta.
Alice haluaa, on aina halunnut, halusi varmaan jo ennen syntymäänsäkin tulla kirjailijaksi. Kyseessä on matka kohti kirjailijuutta. Yliviivaan matkan, koska nykyisin matkasta puhutaan niin usein, että se on sanana tyhjentänyt itsensä. Sanotaan siis vaikka, että kyseessä on raivaustyö kohti kirjailijuutta.
Raivaustyö = kaiken tarvittavan hyödyntäminen ja esteiden poistaminen, kun on nuoruustunne, kun tuntuu siltä, että on "irrelevant to practically everything", kun ylimpänä on halu tulla "lukevaksi ja kirjoittavaksi ihmseksi".
Alicen raivausapureina - vaiko -välineinä? - toimii erityisesti Doris Lessingin Kultainen muistikirja (The Golden Notebook, 1962) ja Hagar Olssonin Chitambo (1933).
Ja nyt!
Nyt sanon muutaman sanan Chitambosta tässä täysvärinän tilassani.
Chitambo -romanen om Vega Maria, johon tutustuin 1990-luvun puolivälissä, on minulle paitsi kehitystarina, myös ennen kaikkea kaikkea ennen toteutunut henkilökohtainen vallankumous.
Kun minua pyydetään mainitsemaan, mikä kirja muutti elämäni niin vastaukseni tulee heti: Chitambo. Yleensä kysyjä ei ole koskaan kuullutkaan Chitambosta. Satumaista. Taivaalta sataa sahalaitaisia tähtiä.
Chitamboa ei ole suomennettu ja Eristystilaa lukiessani luen ensimmäistä kertaa suomenkielisiä sitaatteja / katkelmia Chitambosta. Ja niin, se menee niin, että Fagerholm on valinnut teokseensa mm. juuri sen kohdan Chitambosta, jota itsekin olen niin sanotussa opinnäytetyössäni käyttänyt. Suomeksi se menee näin:
"Hitaasti sydämeeni nousi katkeruus samalla kun sieluni sidottiin, päivä päivältä lujemmin, niin kuin kiinattarien jalat. Hekin joutuivat alussa kärsimään tuskallisista kivuista jalkojen totutellessa."
Se on tyttöjen (Alicen heidän joukossaan) osa. Tyttönä kasvaminen tarkoittaa, että on jalat, jotka sidotaan. Jalat, jotka ovat mieli ja ruumis ja tytön kaikki.
Eristystila on naisten tila. Paikka, jonka Fagerholm rinnastaa suoraan saksalaisten radikaalikapinallisten, kuten Ulrike Meinhofin, vankila-aikoihin. Kun jalat sidotaan riittävän tiukasti, verenkierto loppuu. Tulee kuolio. Ulrike Meinhof menettää hengensä.
Mutta jos on niin, että on poika. Poika, kuten Alicen velipuoli Jacob. Silloin voi olla sielunsa ja jalkojensa kyllyydestä Prinssi, jota muut ihmiset eli alamaiset palvovat. Silloin voi tehdän kaikenlaista, pitkään ja joskus ihan loputtomiin mitä vain ilman että menettää prinssiyttään.
Suloista, eikö vaan?
Tyttöjen päätehtävä on ylläpitää "porvariston hillittyä charmia." Siihen liittyvien taitojen opettaminen kuuluu piilo-opetussuunnitelmaan. Jos on poika, kuten Prinssi, on suojassa moiselta. Liian monen tytön kohtalo tiivistyy sanoihin Rakkauden antarktis (Sara Stridsbergin romaanin nimi toim. huom.), heidät raiskataan ja tapetaan metsässä.
Franz Kafka kysyy: (ja vastaa:)
Onko taide hengenvaarallista?
On.
Pitääkö taiteen olla hengenvaarallista?
Pitää.
Tytöt ovat hengenvaarassa. Tytöt ovat taidetta.
Eristystilaa lukiessani tavoitan jotakin sellaista, joka on tavoittamisen tuolla puolen. Mutta ja silti. Nyt. Äkkiä ja rysäyksellä. Räjähtämällä.
Olen kivuliaan tietoinen siitä, että en kykene välittämään sitä kaikkea, mitä tämän kirjan parissa koin ja tulen jatkossa kokemaan.
Kaikilla pihoilla adjektiivit ovat tympeitä ja riittämättömiä. Maatkoon siellä, nukketalon raunioilla. Eristystila on ruumiin ja tunnekeskuksen kirjallisuutta. Kaltaiselleni lukijalle sekä hengenvaarallista että hengen pelastavaa.
Taidetta on puolustettava joka päivä ja muun muassa siksi on vain yksi tapa lopettaa tämä teksti. Lainata Hagar Olssonin Chitambon viimeisiä sanoja:
"Framåt, kamrat!"
December 27, 2025
Rakastan sitä, kun romaanissa on mukana lähdeluettelo! Tulee heti olo, että tahdon tonkia läpi kaikki nämä teokset rakentaakseni laajemman kuvan siitä, mitä äsken luin. Miten ihania onkaan nämä sillat kirjallisuudessa <3
November 3, 2025
Slår igen boken med en känsla av tillfredsställelse, ännu en komplicerad bok som rotts i hamn, dvs en bok med många trådar och tentakler ut i referenser som det tar en stund att smälta och som ringas in i slutet - inte nödvändigtvis komplicerad att läsa. Min favoritdel är boken i boken, Alice berättelse som bygger på Honeckers historia, det är när den sätter igång som jag upplever att romanen verkligen börjar. Startsträckan gick trögt för mig, jag kunde inte leva mig in i berättelsen för att jag hela tiden såg likheter från Fagerholms tidigare böcker, teman och roller och omständigheter som kändes som en remix, så att jag inte kunde bli förlorad i läsningens förtrollning. Men sen, när det bröt av med något som inte finns i hennes tidigare böcker, då kunde jag släppa analysögonen. Metaspåret, det var vad jag behövde. Jag tänker att det också är en hel massa som ska grundläggas här, eftersom tanken är att det ska bli fler böcker. Hur det fortsätter känner jag att jag inte kan förutse, och ser fram emot att läsa med spänning.
Det är inte så att allt är samma, det finns flera nya element som tex temat kring Baader Meinhoff och som sagt, att Alice skriver, det finns fler konstarter som inte berörts i tidigare böcker, men det som känns igen är omtagen, upprepningarna, referenser till musik och fraser, familjekonstellationer, främmande element och "galna" flickor, internatskolor och priviligerade ungdomar som beter sig, vänskapsförälskelser och trollbindelser, och ja, alltid något mord som rör upp, och förorter med övre medelklass osv. Det känns både hemvant och som sagt, som en remix där jag inte fullt kan släppa likheterna och njuta av det nya verket, förrän kanske halva boken. Jag tänker att just det föranleder en omläsning, där jag läser med mer frigjorda ögon. Jag tycker mycket om att befinna mig i det fagerholmska litterära landskapet.
Det är inte så att allt är samma, det finns flera nya element som tex temat kring Baader Meinhoff och som sagt, att Alice skriver, det finns fler konstarter som inte berörts i tidigare böcker, men det som känns igen är omtagen, upprepningarna, referenser till musik och fraser, familjekonstellationer, främmande element och "galna" flickor, internatskolor och priviligerade ungdomar som beter sig, vänskapsförälskelser och trollbindelser, och ja, alltid något mord som rör upp, och förorter med övre medelklass osv. Det känns både hemvant och som sagt, som en remix där jag inte fullt kan släppa likheterna och njuta av det nya verket, förrän kanske halva boken. Jag tänker att just det föranleder en omläsning, där jag läser med mer frigjorda ögon. Jag tycker mycket om att befinna mig i det fagerholmska litterära landskapet.
January 10, 2026
Taas Finlandia-voittaja jonka voittoa ei voi ymmärtää. Tämä tuntui niin totaalisen keskeneräiseltä aihiolta, johon oli lätkäisty jos jonkinlaisia ideoita - eikä mitään niistä oltu kehitelty valmiiksi. Hämmentävä ja turhauttava lukukokemus.
December 8, 2025
Mikään kritiikki, varsinkaan maallikon kirjoittama, ei tule tekemään oikeutta tälle romaanille. Fagerholm samalla jatkaa omassa tilassaan ja toisaalta kirjoittaa kokonaan uuden tarinan (ja onneksi tiedämme jo nyt että tämä jatkuu). Eristystila vaatii lukijalta hirmuisesti, mukana ei tule sanastoa, henkilöluetteloa, historiallisten tapahtumien selitystä, karttaa. Lopussa on (täydellisen ihana) lähdeluettelo, joka sekin on kirjattu kirjailijan omien lakien mukaan.
Jonkinlainen kompassi on se, että eletään 70-luvun loppupuoliskoa, ja maailman tapahtumat lyövät laineensa myös suomalaiselle pikkupaikkakunnalle. Alicesta tulee kirjailija - sille ei voi mitään, se on luonnonvoima. On perheitä, jotka tuntuvat niin vuosikymmenensä tuotteilta, ettei mitään järkeä; kenelläkään ei ole oikein keinoja ottaa uutta maailmanjärjestystä haltuun, aikuisilla on omat murheensa ja lapset saavat pärjätä miten taitavat. Lasten - tässä tapauksessa nuorten aikuisten - elämä järjestyy siis sellaiseksi, kuin he itse sen rakentavat ja kuinka ympärillä tapahtuvaa tulkitsevat. Alice muuttaa pois kotoa, lähemmäs isäänsä. Uusperhekuvio on realistisen sekava, ja kypsymättömät aikuiset yrittävät saada toimensa vaikuttamaan rationaalisilta.
Alicen ajattelua järjestää muutama kirjallinen teos; Hagar Olssonin Chitambo, Lessingin Kultainen Muistikirja, Saul Bellow’n Augie Marchin kiemurat, Adrienne Richin runous. Musiikki soi, Sex PIstols ja Bowie. Fagerholmille tuttuun tapaan on väkivaltainen kuolema (tulee Vem dödade Bambi mieleen), joka toistuu, jota toistetaan, mutta josta ei oikein aukea varsinaista juonilinjaa; se vain kertoo ajasta, kuten myös viittaukset Baader-Meinhof -terroristiryhmään. Naisen paikka on murroksessa, mutta ei ole varmaa, onko murroksen toisessa päässä mitään odottamisen arvoista, vai vaan seuraavanlainen Eristystila.
Tämä kirja olisi hyvää seuraa autiolla saarella. Olisi pakko uppoutua ja antaa virran viedä. Seurana saisi mielellään olla kynä ja paperia, jotta voisi hahmotella omaa karttaansa henkilöiden, maantieteen ja tapahtumien suhteen. Parasta on, jos ei yritä ymmärtää liikaa, vaan antaa kielen ja rytmin viedä. Fagerholm on Finlandiansa ansainnut, vaikka tästäkään kirjasta ei tule tulemaan crowdpleaseria, se vaatii liikaa. Mutta onneksi antaa tuhat kertaa enemmän, jos onnistuu antautumaan. Jos joululoma alkaisi tänään, aloittaisin Lessingin Martha Quest -sarjan alusta ja antaisin sen viedä.
Jonkinlainen kompassi on se, että eletään 70-luvun loppupuoliskoa, ja maailman tapahtumat lyövät laineensa myös suomalaiselle pikkupaikkakunnalle. Alicesta tulee kirjailija - sille ei voi mitään, se on luonnonvoima. On perheitä, jotka tuntuvat niin vuosikymmenensä tuotteilta, ettei mitään järkeä; kenelläkään ei ole oikein keinoja ottaa uutta maailmanjärjestystä haltuun, aikuisilla on omat murheensa ja lapset saavat pärjätä miten taitavat. Lasten - tässä tapauksessa nuorten aikuisten - elämä järjestyy siis sellaiseksi, kuin he itse sen rakentavat ja kuinka ympärillä tapahtuvaa tulkitsevat. Alice muuttaa pois kotoa, lähemmäs isäänsä. Uusperhekuvio on realistisen sekava, ja kypsymättömät aikuiset yrittävät saada toimensa vaikuttamaan rationaalisilta.
Alicen ajattelua järjestää muutama kirjallinen teos; Hagar Olssonin Chitambo, Lessingin Kultainen Muistikirja, Saul Bellow’n Augie Marchin kiemurat, Adrienne Richin runous. Musiikki soi, Sex PIstols ja Bowie. Fagerholmille tuttuun tapaan on väkivaltainen kuolema (tulee Vem dödade Bambi mieleen), joka toistuu, jota toistetaan, mutta josta ei oikein aukea varsinaista juonilinjaa; se vain kertoo ajasta, kuten myös viittaukset Baader-Meinhof -terroristiryhmään. Naisen paikka on murroksessa, mutta ei ole varmaa, onko murroksen toisessa päässä mitään odottamisen arvoista, vai vaan seuraavanlainen Eristystila.
Tämä kirja olisi hyvää seuraa autiolla saarella. Olisi pakko uppoutua ja antaa virran viedä. Seurana saisi mielellään olla kynä ja paperia, jotta voisi hahmotella omaa karttaansa henkilöiden, maantieteen ja tapahtumien suhteen. Parasta on, jos ei yritä ymmärtää liikaa, vaan antaa kielen ja rytmin viedä. Fagerholm on Finlandiansa ansainnut, vaikka tästäkään kirjasta ei tule tulemaan crowdpleaseria, se vaatii liikaa. Mutta onneksi antaa tuhat kertaa enemmän, jos onnistuu antautumaan. Jos joululoma alkaisi tänään, aloittaisin Lessingin Martha Quest -sarjan alusta ja antaisin sen viedä.
January 21, 2026
Jotenki hengästyttävä. Hengästyttävän hyvä? Eiköhän. Vaikka kerronta poukkoili ajassa, niin sen kautta onnistuttiin silti luomaan kiinnostavat henkilöt ja vangitseva tunnelma. Plus kiinnostuin hirveesti 60- ja 70-luvuista! Mutta tän virtaan kesti kyllä hetki päästä mukaan.
January 3, 2026
Vuoden 2026 ensimmäinen loppuun luettu kirjani. Fagerholm on taas omalla säihkenäyttämöllään tarinoitaan villisti ohjaava oraakkeli. Mielenkiintoinen, uhkaavakin, kaikkitietävä kertoja. Nyt on -kerronta ja tämä kaikki tulee pian muuttumaan -muistutus.
Eristystilassa oli paljon tuttua Fagerholmia. Kirkas ja itsetietoinen kieli. Arvonsa tunteva(t) (pää)henkilöt, jotka ovat aina omassa sarjassaan vähän enemmän erityisiä suhteessa muihin. Oliko vai ei tässä boheemissa keskiluokkaisuudessa ironiahippunen?
Uutta oli pikkukaupungin muuttuminen esikaupungiksi ja maailman avartuminen, kun yksi monista teemoista oli länsisaksalainen sissiliike ja naisten rooli siinä. Tyttöismaelien. Ja naisten irtiotot ja aikuistumiset. Ofeliavariaatioiden. Ja elämän ennenaikaiset päättymiset monissa odottamattomissa muodoissa. Mikä tosin on Fagerholmilla toistuva teema.
Eristystilasta tekivät erityisen runsaat ja erirytmiset sisäkkäistarinat, jotka olivat tämän hienon kirjan se juttu. Alicen kasvu- ja esikoiskirjatarina. Kirjoittaa kirjaa kirjaan, joka ei monelta onnistu näin ideaalisti. Ja kirjallisuusviittaukset, joista yksi tärkeimmistä oli, kappas vaan, iki-inhokkinia Augie Marchin kiemurat. Thea had perfect life. Koska tiedämme, että jatkoa seuraa odotan itsekin jo mihin suuntaan elämä vie tragedioiden jälkeen.
Eristystilassa oli paljon tuttua Fagerholmia. Kirkas ja itsetietoinen kieli. Arvonsa tunteva(t) (pää)henkilöt, jotka ovat aina omassa sarjassaan vähän enemmän erityisiä suhteessa muihin. Oliko vai ei tässä boheemissa keskiluokkaisuudessa ironiahippunen?
Uutta oli pikkukaupungin muuttuminen esikaupungiksi ja maailman avartuminen, kun yksi monista teemoista oli länsisaksalainen sissiliike ja naisten rooli siinä. Tyttöismaelien. Ja naisten irtiotot ja aikuistumiset. Ofeliavariaatioiden. Ja elämän ennenaikaiset päättymiset monissa odottamattomissa muodoissa. Mikä tosin on Fagerholmilla toistuva teema.
Eristystilasta tekivät erityisen runsaat ja erirytmiset sisäkkäistarinat, jotka olivat tämän hienon kirjan se juttu. Alicen kasvu- ja esikoiskirjatarina. Kirjoittaa kirjaa kirjaan, joka ei monelta onnistu näin ideaalisti. Ja kirjallisuusviittaukset, joista yksi tärkeimmistä oli, kappas vaan, iki-inhokkinia Augie Marchin kiemurat. Thea had perfect life. Koska tiedämme, että jatkoa seuraa odotan itsekin jo mihin suuntaan elämä vie tragedioiden jälkeen.
January 22, 2026
Oih, olisin halunnut pitää tästä kirjasta enemmän. Fagerholmin aikaisempi tuotanto on vienyt mennessään omintakeisen kertomisen tavan kautta, ja hänen kykynsä tuottaa aivan omalaatuinen tunnelma jossa vaara on alituisesti läsnä ovat koukuttaneet. Nyt jostain syystä näillä samoilla elementeillä höystetty teos ei koskettanut.
Kirjassa eletään vuotta 1976, jolloin maailmalla kuohuttavat Baader-Meinhofin kaupunkisissiryhmä ja kirjan päähenkilön Alicen todellisuudessa puolestaan irtaantuminen lapsuudenkodista ja muutto isän uuden perheen luokse. Alice pääsee osaksi kulttuuripiirejä ja alkaa kirjoittaa kirjaa samalla kun isän perheen nukketalo-onni ajautuu syöksykierteeseen.
Alicen omaa kerrontaa katkovat lopulta melko pitkäkin pätkät hänen romaanikäsikirjoitustaan, enkä saa kiinni itse teoksen, käsikirjoituksen ja kaupunkisissien (josta myös eristystila-termi) elämän yhteyksistä, vaikka ne siellä varmasti ovat. Itselleni kokonaisuus näyttäytyy vain sekavana. Fagerholmin omintakeinen tyylikin kantaa vain alussa, sen jälkeen hän antaa sen laimeta.
Kirjassa eletään vuotta 1976, jolloin maailmalla kuohuttavat Baader-Meinhofin kaupunkisissiryhmä ja kirjan päähenkilön Alicen todellisuudessa puolestaan irtaantuminen lapsuudenkodista ja muutto isän uuden perheen luokse. Alice pääsee osaksi kulttuuripiirejä ja alkaa kirjoittaa kirjaa samalla kun isän perheen nukketalo-onni ajautuu syöksykierteeseen.
Alicen omaa kerrontaa katkovat lopulta melko pitkäkin pätkät hänen romaanikäsikirjoitustaan, enkä saa kiinni itse teoksen, käsikirjoituksen ja kaupunkisissien (josta myös eristystila-termi) elämän yhteyksistä, vaikka ne siellä varmasti ovat. Itselleni kokonaisuus näyttäytyy vain sekavana. Fagerholmin omintakeinen tyylikin kantaa vain alussa, sen jälkeen hän antaa sen laimeta.
February 12, 2026
minä niiiiin rakastan monika fagerholmiaaaaa 🖤 ja tällä kertaa saimme ilahduttavan ehyen ja terävästi fokusoituneen kirjan. Tästä puuttuu amerikkalaisen tytön ja ihanien naisten twisted muumilaaksoutopia, ollen kovempi ja urbaanimpi (niinkuin aikuisuuden kynnyksellä olevat tytöt ovat); tästä syystä ei täysiä tähtösiä minulta, mutta onhan tämä nyt silti pirunmoinen!
(this day and age, ja siltikin kansi on yhä aika kämä, monikan kirous siis jatkuu)
(this day and age, ja siltikin kansi on yhä aika kämä, monikan kirous siis jatkuu)
February 5, 2026
"Rasian sisällä rasian sisällä rasia ja siinä asia. Mikä? Koko rasia!" Tuli mieleen Kirsi Kunnaksen runonpätkä, kun luki tätä romaania, jossa romaanin sisällä kirjoitettiin romaania, jossa kirjoitettiin (luettiin tekeillä olevaa) romaania... Kieleen oli sekoitettu englantia, varmaan tyylikeinona, ja kaikenlaisia muitakin tekstin tyylikeinoja oli käytetty - siirtymiä kappaleesta toiseen ilman välimerkkejä, esimerkiksi, eri fontteja, joilla kaikki eri tekeillä olevat romaanit oli erotettu toisistaan, toistoa: sanaa sanaa toistetaan toistetaan toistetaan perä perää, tekstinkappaleita toistetaan uudessa kohdassa tekstiä... Intertekstuaalisia viittauksia muihin teoksiin, kulttuurisiin merkityksiin tai genrerakenteisiin, vaikkapa kirjojen nimiin, on siroteltu tekstiin, esimerkiksi (muistinvarainen, yksinkertaistettu lainaus): "Hän muutti, ja niinpä Alice ei asu enää täällä", jne. Mielenkiintoista luettavaa siinä mielessä, että olen syntynyt samana vuonna kuin kirjan päähenkilö ja tunnistin monia asioita, joissa kirja liikkui. Mukaan oli otettu historiallisia tapahtumia, jotka muistin selvästi; mainittiin historiallisia henkilöitä, jotka muistin. Ajankuva toi mieleen omaa elämää samoilta ajoilta. Mutta aukeaako kirja nuoremmille? Miten paljon tenhosta perustuu siihen, että tuntee ajanjakson? Millaisena kirja näyttäytyy ihmiselle, joka ei ole kirjoittanut ylioppilaaksi 1970-luvun loppupuolella? Sanakirjaa tarvitsin useammin kuin saksankielistä kirjallisuuslehteä lukiessani :D ! Ystäväni ei jaksanut lukea kirjaa. Kirjan monisanaisuus oli hänelle liikaa.
Jonkinlainen nostalgiatrippi 1970-luvulla elettyyn, ehkä. Kiinnostavia kielellisiä ja rakenteellisia kokeiluja.
Kirja kuulema aloittaa trilogian, jossa vanheneva nainen muistelee nuoruuttaan. ”Se on tarina kirjailijaksi kasvamisesta", Fagerlund sanoo Kotilieden haastattelussa.
Ehkä luen ne seuraavatkin osat, jos ikää riittää. Kunhan ilmestyvät.
Jonkinlainen nostalgiatrippi 1970-luvulla elettyyn, ehkä. Kiinnostavia kielellisiä ja rakenteellisia kokeiluja.
Kirja kuulema aloittaa trilogian, jossa vanheneva nainen muistelee nuoruuttaan. ”Se on tarina kirjailijaksi kasvamisesta", Fagerlund sanoo Kotilieden haastattelussa.
Ehkä luen ne seuraavatkin osat, jos ikää riittää. Kunhan ilmestyvät.
January 10, 2026
Tämä kirja oli minulle vaikea. Ymmärrän, miksi tästä tykätään: juoni on kiinnostava ja kerronta taidokkaan omaperäinen. Aikakauden tapahtumat ja henki on nivottu kiinnostavasti hahmojen elämään. Kerronta antaa vihjeitä tulevasta, toistaa samaa moneen kertaan, harhautuu, palaa, hengästyttää. Mutta juuri siksi tämä turhauttikin, tykkäisin erilaisesta kerronnasta. Teinin sielunelämä englanninkielisine sitaatteineen on samaistuttavan ärsyttävä, prinssi hahmona vieläkin ärsyttävämpi. Kirja kirjan sisällä - sen verran skippasin (joten jäin paitsi saksalaisista irralliseksi kokemistani tapahtumista), muuten kahlasin silti loppuun asti.
December 26, 2025
Haastava, fragmentaarinen, sekava teos, joka ei minulle avautunut.
November 25, 2025
Fagerholmilla on ihmeellinen taito osua teoksillaan aina sellaiseen kohtaan ihmisyyttä ja minua, joka kulloinkin ihoni alla vaivaa, kiehtoo tai puhuttelee - usein kaikkia näitä.
Kirjailijuus, kirjoittaminen, kapina, naisen rooli(t), tilat, taiteen tekeminen, kulttuuri, kasvot, yhteiskunta, vankeus ja vapautuminen… Tämä romaani puhuu jälleen paljosta. Sen synkkä ja silti monisävyinen maailma sulkee sisäänsä, erityistilaansa, jossa haluaa viipyä.
Keskeisenä pohdinnan kohteena ja päähahmon kirjoittamisen jonkinlaisena sysäyksenä kohtaamme myös alati kiinnostavan, minua vuosikaudet kiehtoneen ja vaivanneen Ulrike Meinhofin hahmon. Vau!
Helppo romaani tämään ei ole, kuten Fagerholmille on tyypillistä, mutta kaiken keskittymisen ja uppoutumisen arvoinen. Ihailen Fagerholmin oman äänen vahvuutta ja kertomisen syvyyttä, sekä rakenteellista(kin) uskallusta. En lainkaan ihmettelisi, jos hän voittaisi tämän vuoden Finlandian. Jään odottamaan jatkoa!
Kirjailijuus, kirjoittaminen, kapina, naisen rooli(t), tilat, taiteen tekeminen, kulttuuri, kasvot, yhteiskunta, vankeus ja vapautuminen… Tämä romaani puhuu jälleen paljosta. Sen synkkä ja silti monisävyinen maailma sulkee sisäänsä, erityistilaansa, jossa haluaa viipyä.
Keskeisenä pohdinnan kohteena ja päähahmon kirjoittamisen jonkinlaisena sysäyksenä kohtaamme myös alati kiinnostavan, minua vuosikaudet kiehtoneen ja vaivanneen Ulrike Meinhofin hahmon. Vau!
Helppo romaani tämään ei ole, kuten Fagerholmille on tyypillistä, mutta kaiken keskittymisen ja uppoutumisen arvoinen. Ihailen Fagerholmin oman äänen vahvuutta ja kertomisen syvyyttä, sekä rakenteellista(kin) uskallusta. En lainkaan ihmettelisi, jos hän voittaisi tämän vuoden Finlandian. Jään odottamaan jatkoa!
January 14, 2026
Tyckte den var rätt intressant men den blev rätt rörig efter ett tag. Rätt många karaktärer att hålla koll på. Så blir bara en trea.
March 22, 2026
Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat:
(1984-2024: 274/274)
2025: 2/6
1984-2025: 276/280
4,5/5. Kolmas kerta toden sanoo – ainakin Monika Fagerholmille: Underbara kvinnor vid vatten (1994) ja Vem dödade bambi? (2019) eivät vielä tuoneet Finlandia-palkintoa, mutta tämä Döda trakten/Kvinnor i revolt (2025) toi. Tätä romaania ei tarvinnut kovin pitkälle lukea tajutakseen, että kyllähän tämä voisi olla ihan kelvollinen palkittava. Monika Fagerholm kirjoittaa edelleen, niin kuin vain Monika Fagerholm voi. Tavallaan hän tasapainottelee ärsyttävyyden ja taituruuden hiuksenhienolla rajalla. Siinä missä Vem dödade bambi? onnistui mielestäni – kaikesta saamastaan suitsutuksesta ja ylistyksestäkin huolimatta – olemaan lähinnä ärsyttävä (ja siis ikään kuin eräänlainen Monika Fagerholm -parodia), oli tämä Döda trakten/Kvinnor i revolt taas tukevasti taituruuden puolella. Tämä oli kyllä erittäin tasainen Finlandia-vuosi (yhtä teosta lukuun ottamatta) – ehkä tasaisin kaikista? Fagerholm on palkintonsa ansainnut, mutta itse olisin kyllä nostanut senkin edelle vielä ainakin Marjo Niemen Pienen budjetin sotaelokuvan. (Ja näistä kolmesta Fagerholmin Finlandia-ehdokkuuden saaneesta romaanista on suosikkini edelleen Underbara kvinnor vid vatten. Kaiken muun hyvyyden lisäksi yksi kaikkien aikojen parhaiten nimetyistä romaaneista. Sen rinnalla Döda trakten/Kvinnor i revolt kuulostaa kyllä vähän kömpelöltä ja tekniseltä – ehkä kuitenkin tarkoituksellisestikin?)
4,5 Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva 2025
4,5 Monika Fagerholm: Döda trakten / Kvinnor i revolt (Eristystila / Kapinoivia naisia) 2025V
4,5 Riko Saatsi: Yönistujat 2025
4,5 Elli Salo: Keräilijät 2025
4,5 Hanna Weselius: Pronominit 2025
3,5 Jarkko Volanen: Vainovalkeat 2025
(1984-2024: 274/274)
2025: 2/6
1984-2025: 276/280
4,5/5. Kolmas kerta toden sanoo – ainakin Monika Fagerholmille: Underbara kvinnor vid vatten (1994) ja Vem dödade bambi? (2019) eivät vielä tuoneet Finlandia-palkintoa, mutta tämä Döda trakten/Kvinnor i revolt (2025) toi. Tätä romaania ei tarvinnut kovin pitkälle lukea tajutakseen, että kyllähän tämä voisi olla ihan kelvollinen palkittava. Monika Fagerholm kirjoittaa edelleen, niin kuin vain Monika Fagerholm voi. Tavallaan hän tasapainottelee ärsyttävyyden ja taituruuden hiuksenhienolla rajalla. Siinä missä Vem dödade bambi? onnistui mielestäni – kaikesta saamastaan suitsutuksesta ja ylistyksestäkin huolimatta – olemaan lähinnä ärsyttävä (ja siis ikään kuin eräänlainen Monika Fagerholm -parodia), oli tämä Döda trakten/Kvinnor i revolt taas tukevasti taituruuden puolella. Tämä oli kyllä erittäin tasainen Finlandia-vuosi (yhtä teosta lukuun ottamatta) – ehkä tasaisin kaikista? Fagerholm on palkintonsa ansainnut, mutta itse olisin kyllä nostanut senkin edelle vielä ainakin Marjo Niemen Pienen budjetin sotaelokuvan. (Ja näistä kolmesta Fagerholmin Finlandia-ehdokkuuden saaneesta romaanista on suosikkini edelleen Underbara kvinnor vid vatten. Kaiken muun hyvyyden lisäksi yksi kaikkien aikojen parhaiten nimetyistä romaaneista. Sen rinnalla Döda trakten/Kvinnor i revolt kuulostaa kyllä vähän kömpelöltä ja tekniseltä – ehkä kuitenkin tarkoituksellisestikin?)
4,5 Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva 2025
4,5 Monika Fagerholm: Döda trakten / Kvinnor i revolt (Eristystila / Kapinoivia naisia) 2025V
4,5 Riko Saatsi: Yönistujat 2025
4,5 Elli Salo: Keräilijät 2025
4,5 Hanna Weselius: Pronominit 2025
3,5 Jarkko Volanen: Vainovalkeat 2025
February 13, 2026
4,5 tähteä
…ja koska tämä teos on niin läpeensä arvioitu ja jokainen itseään kunnioittava kriitikko on lausunut teoksesta jo jotain, lausun vain lukukomeuksestani, tunteesta…
Olen lukenut jokaisen suomennetun Fagerholmin, nyt siis myös tämän, laajalti palkitun, luetun (ja toivottavasti myö ostetun) Eristystilan.
Rakastin, tietenkin rakastin, sillä Fagerholmin Kuka tappoi bambin? on yksi parhaista lukemistani kirjoista ikinä,
hyvin korkealla,
ehkä jopa paras, (en tiedä, en ole varma, en halua miettiä),
mutta ymmärtänette, että Fagerholm on minulle tärkeä kirjailija, kirjansa hyvin merkitykselliset, sillä rakastan Fagerholmin omalakista, omalaatuista(kin), pyörivää, pyörtyilevää, sekopäistä, vyörytystä variaatioita toistoa musiikkia punkkia tyttöyttä, rakenteeltaan aina haastavaa kirjallisuutta. Fagerholm on todellakin one of the kind, jäljittelemätön
Ja
Silti
Kuitenkin
nyt tämä uusin…Jos tämä olisi ensimmäinen Fagerholmini, olisin edelleen seitsemännessä taivaassa pyörryksissä onnesta onnellisuudesta ihailusta häikäisystä sekaisin ja
olkoonkin, että tässä uudessa uutta on mm. aiheena kulkeva terrosimi, radikaalikapinallisuus, Ulrike Meinhof, ja monta muuta silloisessa ajassa (1970-luvun loppu) kulkevaa kiinnekohtaa
ja on kirjaileva päähenkilö ja Alicen, päähenkilön teos, joka on kiinteä osa kirjaa, sen olennainen osa
Mutta
Samankaltaisuudet…
siis kun tämä nyt on aika mones Fagerholm, olen jo aiemmista teoksistaan lukenut miltei nämä samat elementit aiheet motiivit roolit tunnelman, nuoren tytön kasvutarinan, yllättävästi kuolevat henkilöt, jotenkin liian samat ja rakenne ja kertautuvuus toisto vyörytys ja kaikki siis edelleen ihanaa ja jotenkin nyt, sanon, Fagerholin paras rakenteeltaan kieleltään, jotenkin kaikki edelliset ovat hiouttaneet muokanneet (siistineet?)
mutta siis, onneksi oli tämä uusi metataso ja nämä perheen jännitteet vanhan rahan vapaudessa kellistelevät ja kaikki, edelleen, ihanaa ja upeaa niin kuin sanoin jo ja siis jollain tasolla tämä oli parempi kuin edelliset Fagerholmit, jämäkämpi selkeämpi vähemmän rönsyilevä mutta silti, en täysin langennut loveen mutta siis pidin (alanko jo toistaa itseäni?) koska nuo edellämainitu, jotka tuntuivat jollain tasoilla jo käytetyiltä, toistolta..?
Mutta long live Fagerholm , long live kirjallisuus.
upea.
…ja koska tämä teos on niin läpeensä arvioitu ja jokainen itseään kunnioittava kriitikko on lausunut teoksesta jo jotain, lausun vain lukukomeuksestani, tunteesta…
Olen lukenut jokaisen suomennetun Fagerholmin, nyt siis myös tämän, laajalti palkitun, luetun (ja toivottavasti myö ostetun) Eristystilan.
Rakastin, tietenkin rakastin, sillä Fagerholmin Kuka tappoi bambin? on yksi parhaista lukemistani kirjoista ikinä,
hyvin korkealla,
ehkä jopa paras, (en tiedä, en ole varma, en halua miettiä),
mutta ymmärtänette, että Fagerholm on minulle tärkeä kirjailija, kirjansa hyvin merkitykselliset, sillä rakastan Fagerholmin omalakista, omalaatuista(kin), pyörivää, pyörtyilevää, sekopäistä, vyörytystä variaatioita toistoa musiikkia punkkia tyttöyttä, rakenteeltaan aina haastavaa kirjallisuutta. Fagerholm on todellakin one of the kind, jäljittelemätön
Ja
Silti
Kuitenkin
nyt tämä uusin…Jos tämä olisi ensimmäinen Fagerholmini, olisin edelleen seitsemännessä taivaassa pyörryksissä onnesta onnellisuudesta ihailusta häikäisystä sekaisin ja
olkoonkin, että tässä uudessa uutta on mm. aiheena kulkeva terrosimi, radikaalikapinallisuus, Ulrike Meinhof, ja monta muuta silloisessa ajassa (1970-luvun loppu) kulkevaa kiinnekohtaa
ja on kirjaileva päähenkilö ja Alicen, päähenkilön teos, joka on kiinteä osa kirjaa, sen olennainen osa
Mutta
Samankaltaisuudet…
siis kun tämä nyt on aika mones Fagerholm, olen jo aiemmista teoksistaan lukenut miltei nämä samat elementit aiheet motiivit roolit tunnelman, nuoren tytön kasvutarinan, yllättävästi kuolevat henkilöt, jotenkin liian samat ja rakenne ja kertautuvuus toisto vyörytys ja kaikki siis edelleen ihanaa ja jotenkin nyt, sanon, Fagerholin paras rakenteeltaan kieleltään, jotenkin kaikki edelliset ovat hiouttaneet muokanneet (siistineet?)
mutta siis, onneksi oli tämä uusi metataso ja nämä perheen jännitteet vanhan rahan vapaudessa kellistelevät ja kaikki, edelleen, ihanaa ja upeaa niin kuin sanoin jo ja siis jollain tasolla tämä oli parempi kuin edelliset Fagerholmit, jämäkämpi selkeämpi vähemmän rönsyilevä mutta silti, en täysin langennut loveen mutta siis pidin (alanko jo toistaa itseäni?) koska nuo edellämainitu, jotka tuntuivat jollain tasoilla jo käytetyiltä, toistolta..?
Mutta long live Fagerholm , long live kirjallisuus.
upea.
December 28, 2025
Älskar att Knausgård alltid tackar Monika Fagerholm i slutet av sina böcker. Ser framför mig hur hon drar röda lärarstreck, kommer med tips.
Hennes finlandssvenska, som vanligt vindlande och med refränger, som musik. Till och med The hacienda must be built från… var det Glitterscenen? återkommer, ekon från författarskapet.
Kärnan, som vanligt, den dolda läroplanen:
”Hallå. Har du somnat?”
Evelyn slår upp ögonen.
”Nej. Vi måste gå nu. Vinet är slut.”
”Du är full”
”Ja. Jag vill bli ännu fullare. Ännu mer berusad.” Evelyn rullar runt på sidan, stödjer sig på axeln, ser granskande på henne.
”Nåh. Ville du något?”
”Får jag fråga en sak? Om Pelle?”
”Ah. Du vill veta något om Pelle. Fråga mig bara. Jag känner Pelle.”
”Okej. Varför säger man Pelle-som-i-skolboken? Inte Pelle bara?”
”I varje skolbok finns det en Pelle – en sådan där driftig gosse som gör en massa saker hela tiden. Medans Maja, Pelles lillasyster, klappar katten. Maja hjälper mamma. Maja faller och slår sig. Maja gråter.
Samtidigt som Pelle … fyll i här allt Pelle företar sig, för det är mycket, han är en jävligt aktiv en, hela tiden i verksamheter som kan beskrivas. Fiskar, läser (”Krig och fred” två gånger efter varandra), charmerar flickorna och mammorna och papporna och dessutom sina kamrater pojkarna. Och i tillägg till allt detta hinner han göra revolution borta i sydamerikanska djungeln. El pueblo unido jamás será vencido. Slish slash slår sig Pelle fram I de ogenomträngliga buskagen med machete.
Men schhh. Maja gråter ju. Här kommer mamma nu och tröstar. Ajjajjajaj. Mamma blåser på det onda stället. Maja gråter, mamma blåser, Maja slutar gråta. Fattar du?
Det är, citat, den dolda läroplanen.”
Hennes finlandssvenska, som vanligt vindlande och med refränger, som musik. Till och med The hacienda must be built från… var det Glitterscenen? återkommer, ekon från författarskapet.
Kärnan, som vanligt, den dolda läroplanen:
”Hallå. Har du somnat?”
Evelyn slår upp ögonen.
”Nej. Vi måste gå nu. Vinet är slut.”
”Du är full”
”Ja. Jag vill bli ännu fullare. Ännu mer berusad.” Evelyn rullar runt på sidan, stödjer sig på axeln, ser granskande på henne.
”Nåh. Ville du något?”
”Får jag fråga en sak? Om Pelle?”
”Ah. Du vill veta något om Pelle. Fråga mig bara. Jag känner Pelle.”
”Okej. Varför säger man Pelle-som-i-skolboken? Inte Pelle bara?”
”I varje skolbok finns det en Pelle – en sådan där driftig gosse som gör en massa saker hela tiden. Medans Maja, Pelles lillasyster, klappar katten. Maja hjälper mamma. Maja faller och slår sig. Maja gråter.
Samtidigt som Pelle … fyll i här allt Pelle företar sig, för det är mycket, han är en jävligt aktiv en, hela tiden i verksamheter som kan beskrivas. Fiskar, läser (”Krig och fred” två gånger efter varandra), charmerar flickorna och mammorna och papporna och dessutom sina kamrater pojkarna. Och i tillägg till allt detta hinner han göra revolution borta i sydamerikanska djungeln. El pueblo unido jamás será vencido. Slish slash slår sig Pelle fram I de ogenomträngliga buskagen med machete.
Men schhh. Maja gråter ju. Här kommer mamma nu och tröstar. Ajjajjajaj. Mamma blåser på det onda stället. Maja gråter, mamma blåser, Maja slutar gråta. Fattar du?
Det är, citat, den dolda läroplanen.”
February 17, 2026
Hieno romaani. Fagerholmilaisittain hallitusti hyppelehtivä - tyyli, johon sisäänpääsy vaatii aina alussa hiukan paneutumista. Runsas, kerroksellinen, intertekstuaalinen ja älykäs. Kaikki ei avautunut yhdellä lukukerralla, mutta tartun kirjaan uudelleen myöhemmin keväällä, kun käsittelemme tätä lukupiirissä.
January 25, 2026
Sinällään epäreilua lukea Finlandia-voittajia kun on odotukset aina todella korkealla mutta odotan innolla tän trilogian muita osia! Alku oli hieman hankala mutta lopun lähestyessä parani merkittävästi imo. Ois kans mielenkiintosta lukea alkuperäiskielellä tää mutta ei taida kielipää riittää…
February 15, 2026
Meni yli hilseen, hämärä juttu. Tykkäsin kyllä ajankuvasta ja kerrontatyylistä, jossa asoita paljastettiin pikkuhiljaa aina lisää, kun palattiin samoihin tapatumiin.
March 12, 2026
1.5⭐️
March 19, 2026
Helmet haaste 2026 (reading challenge):
05. Kirjassa on epilogi eli jälkisanat
05. Kirjassa on epilogi eli jälkisanat
February 2, 2026
Sedan 2019 har jag läst alla skönlitteraturens Finlandia-prisvinnare så fort som möjligt efter att vinnaren tillkännagivits. Också av tidigare prisvinnare har jag läst en stor del. Så alltså även nu 2025-års vinnare, Monika Fagerholms ”Döda trakten. Kvinnor i revolt”. Flertalet tidigare vinnare har enligt min uppfattning verkligen varit värda sina pris, men så inte nu. Jag fick aldrig riktigt något vettigt grepp om berättelsen, om man ens kan kalla den en berättelse. Intrycket jag fick av den var att det var mera frågan om obestämd ”brain storming” än en roman, rentav en excess däri. Jag trivs nog väl även med böcker utan klar intrig, men det här blev direkt betungande. Några enskilda partier kändes inspirerande, men det fanns för få av dem. Persongalleriet var även det besvärligt att bemästra.
Boken har inte någon egentlig intrig, vilket i och för sig kan vara hur ok som helst, men då skall boken bjuda på något annat, som håller läsaren fången. I berättelsen återkommer beskrivningar av mordet på en ung kvinna, men inte heller det leder till något, som skulle hålla läsaren fången. Försök till analys av olika kvinnoroller förekommer med tämligen lyckad beskrivning av feminism. Därtill kommer sedan stereotypa bossar och andra karaktärer, elitskola (Grani??) m.m. Jag lyckades aldrig ta karaktärerna i boken till mig. Det fanns dock även positivt bland med, t.ex. relationen mellan Frieda och Max i del 4. Var blev skildringen av tidsandan i de olika epokerna, som passerar för läsarens ögon? Allt som allt ett vimsigt exempel på 70-talspubertet 😉
Boken har inte någon egentlig intrig, vilket i och för sig kan vara hur ok som helst, men då skall boken bjuda på något annat, som håller läsaren fången. I berättelsen återkommer beskrivningar av mordet på en ung kvinna, men inte heller det leder till något, som skulle hålla läsaren fången. Försök till analys av olika kvinnoroller förekommer med tämligen lyckad beskrivning av feminism. Därtill kommer sedan stereotypa bossar och andra karaktärer, elitskola (Grani??) m.m. Jag lyckades aldrig ta karaktärerna i boken till mig. Det fanns dock även positivt bland med, t.ex. relationen mellan Frieda och Max i del 4. Var blev skildringen av tidsandan i de olika epokerna, som passerar för läsarens ögon? Allt som allt ett vimsigt exempel på 70-talspubertet 😉
February 28, 2026
Tämän vuoden Finlandia-palkinnon voittaja. Alice on lukiolainen. Hän viettää kesän ”kunnostaen kesämökkejä”, todellisuudessa seurustellen eksoottisen amerikkalaisen ja jännittävän nuoren naisen, ”Honeckerin” kanssa. Kesä menee ja tuttavuudet katoavat omille teilleen, mutta eivät unohdu. Alice muuttaa isänsä luokse kaupunkiin jatkamaan lukio-opintojaan. Tähän asti hän on asunut äitinsä luona pikkupaikkakunnalla. Hänellä on kaksi velipuolta, toinen on käytännössä samanikäinen kuin hän itse ja toinen muutaman vuoden nuorempi. Isän puoliso, Alicen äitipuoli Siri, on erittäin mukava ja hän pitää perhettä kasassa. Hän toivottaa Alicen perheen jäseneksi ja he jopa ystävystyvät. Nuorempi veli, ”Prinssi” harjoittelee amatööriteatterin näytelmään Hamletin rooliin ja ottaa tämän erittäin vakavasti. Näytelmää harjoitellaan vallatussa rakennuksessa, jossa kokoontuu ”taidekollektiivi”. Tämä ”hippileiri” herättää alueen asukkaissa ennakkoluuloja – eikä ihan suotta. Hän on äitinsä lellikki.
Alice tutustuu myös Veronicaan, kuuluisaan näyttelijään, joka pitää legendaarisia juhlia hulppeassa asunnossaan. Veronican tuella Alice alkaa kirjoittaa romaania, osittain Honeckerin unohtamien muistiinpanojen pohjalta. Osa tästä kirjasta on lainausta tästä Alicen kirjoittamasta romaanista. Alice alkaa myös seurustella ”Pellen” kanssa ja lopulta muuttaa tämän kanssa yhteen. Mutta tämä koko idylli tulee tuhoutumaan; tämä on asia, joka kerrotaan jo varsin varhaisessa vaiheessa kirjaa.
Tarkan yhteenvedon kirjoittaminen on hiukan vaikeaa. Kirja on varsin hajanainen ja rönsyilevä ja siinä on monia sivujuonia. Etenkin ihan alku vaikuttaa kuin vaikeaa ADHD:tä sairastavan tekemältä; teksti oli poukkoilevaa, henkilöitä ei esitelty, ja melkein samassa lauseessa oli sekä takautumaa että etuumaa. Kun Alice muuttaa isänsä perheeseen, kerronta muuttuu hetkeksi aika selkeäksi ja perinteisemmäksi, mutta myöhemmin rönsyt palaavat etenkin, kun Alicen romaanin katkelmia tulee tarinaan mukaan. Näissä romaanikatkelmissa ensimmäiset ovat niin huonosti kirjoitettuja, että ne olivat täysin epäuskottavia – Alice sentään oli ihan fiksulta vaikuttava lukiolainen – ei hän kirjoittaisi mitään niin sekavilla lauserakenteilla, joita englanniksi kutsuttaisiin termillä ”run-on sentence”. En oikein myöskään hahmottanut miksi saksalainen terroristi Ulrike Meinhof sai kirjassa siinä määrin huomiota kuin sai ja miksi ihmeessä kirjoittaja tuntui suhtautuvan häneen jopa ihailevaan sävyyn. Kirjan henkilöistä ”Prinssi” oli yksi ärsyttävimmistä ja typerimmistä hahmoista ikinä missään.
Olen itse suunnilleen samaan aikaan syntynyt kuin kirjan päähahmot, ja olen nuoruuttani elänyt samaan aikaan. Tästä huolimatta en kyennyt samaistumaan päähenkilöihin yhtään, ehkä siksi, kun oma elämänympäristöni oli täysin toisenlainen, pikkuruinen maalaispaikka, jossa ei kilometrien säteellä juuri muita nuoria ollut. Osittain ehkä tämän vuoksi kirjasta jäi jopa hiukan hämmentynyt tunnelma: mikä tämän kaiken pointti oikein oli? En oikein aina ymmärtänyt henkilöitä ja heidän toimiaan. Kiinnostava yksityiskohta kirjassa oli, että äitipuolen, Sirin, ura oli oikeastaan täsmälleen oman tätini ura kyseisenä aikana. Hiukan odotin ilmaantuuko hän kirjaan jossain sivuroolissa. En erityisemmin kirjaan ihastunut ja kirjapiirini pääosin taisi olla samaa mieltä. Ei ollenkaan parhaasta päästä Finlandia-palkittuja. Ei myöskään kirja, joka houkuttaisi ollenkaan lukemaan sarjan tulevia osia.
Alice tutustuu myös Veronicaan, kuuluisaan näyttelijään, joka pitää legendaarisia juhlia hulppeassa asunnossaan. Veronican tuella Alice alkaa kirjoittaa romaania, osittain Honeckerin unohtamien muistiinpanojen pohjalta. Osa tästä kirjasta on lainausta tästä Alicen kirjoittamasta romaanista. Alice alkaa myös seurustella ”Pellen” kanssa ja lopulta muuttaa tämän kanssa yhteen. Mutta tämä koko idylli tulee tuhoutumaan; tämä on asia, joka kerrotaan jo varsin varhaisessa vaiheessa kirjaa.
Tarkan yhteenvedon kirjoittaminen on hiukan vaikeaa. Kirja on varsin hajanainen ja rönsyilevä ja siinä on monia sivujuonia. Etenkin ihan alku vaikuttaa kuin vaikeaa ADHD:tä sairastavan tekemältä; teksti oli poukkoilevaa, henkilöitä ei esitelty, ja melkein samassa lauseessa oli sekä takautumaa että etuumaa. Kun Alice muuttaa isänsä perheeseen, kerronta muuttuu hetkeksi aika selkeäksi ja perinteisemmäksi, mutta myöhemmin rönsyt palaavat etenkin, kun Alicen romaanin katkelmia tulee tarinaan mukaan. Näissä romaanikatkelmissa ensimmäiset ovat niin huonosti kirjoitettuja, että ne olivat täysin epäuskottavia – Alice sentään oli ihan fiksulta vaikuttava lukiolainen – ei hän kirjoittaisi mitään niin sekavilla lauserakenteilla, joita englanniksi kutsuttaisiin termillä ”run-on sentence”. En oikein myöskään hahmottanut miksi saksalainen terroristi Ulrike Meinhof sai kirjassa siinä määrin huomiota kuin sai ja miksi ihmeessä kirjoittaja tuntui suhtautuvan häneen jopa ihailevaan sävyyn. Kirjan henkilöistä ”Prinssi” oli yksi ärsyttävimmistä ja typerimmistä hahmoista ikinä missään.
Olen itse suunnilleen samaan aikaan syntynyt kuin kirjan päähahmot, ja olen nuoruuttani elänyt samaan aikaan. Tästä huolimatta en kyennyt samaistumaan päähenkilöihin yhtään, ehkä siksi, kun oma elämänympäristöni oli täysin toisenlainen, pikkuruinen maalaispaikka, jossa ei kilometrien säteellä juuri muita nuoria ollut. Osittain ehkä tämän vuoksi kirjasta jäi jopa hiukan hämmentynyt tunnelma: mikä tämän kaiken pointti oikein oli? En oikein aina ymmärtänyt henkilöitä ja heidän toimiaan. Kiinnostava yksityiskohta kirjassa oli, että äitipuolen, Sirin, ura oli oikeastaan täsmälleen oman tätini ura kyseisenä aikana. Hiukan odotin ilmaantuuko hän kirjaan jossain sivuroolissa. En erityisemmin kirjaan ihastunut ja kirjapiirini pääosin taisi olla samaa mieltä. Ei ollenkaan parhaasta päästä Finlandia-palkittuja. Ei myöskään kirja, joka houkuttaisi ollenkaan lukemaan sarjan tulevia osia.
Read
February 23, 2026Mene mene mene, hänen mielessään pyörii, ikään kuin levottomasti, häntä ajaa eteenpäin jokin merkillinen, mitä se on… kaipuuta? Ja minne: ei paikkaan vaan olotilaan, sitä kirjoittaminen on, hänen oma kirjoittamisensa (joka sekin on äkkiä alkanut päästä käyntiin). Mene mene mene. Ikään kuin hänen pitäisi päästä jonnekin, lähemmäs, lähemmäs – mutta se ei ole sellaista tietynlaista kirjoittamista (jossa istutaan ja keksitään rakennetaan hienoja lauseita ja sitten karsitaan niitä, hiotaan ja korjaillaan kuin joku kynäniekka) vaan kuin metsä – astua sisälle metsään, syvemmälle, lähemmäs ja lähemmäs. Jotakin. Ikään kuin raivaisi tietään, pääsisi eteenpäin ryteikössä viikdakkoveitsen avulla, raivaisi siellä omaa polkuaan, polkua joka haarautuu toisiksi poluiksi, uusiksi poluiksi, poluiksi jotka ovatkin umpikujia mutta ensin ne on kuljettava – juuri niin; että kirjoittaminen lakkaa olemasta hienojen sanojen järjestämistä peräkkäin paperille (vaikka sitäkin se on: sanojen järjestämistä) vaan että se vie häntä eri paikkoihin paitsi mielessä myös konreettisesti päässä ja ruumiissa. Paikkoihin jotka pulpahtavat hänessä siellä täällä esiin: konkreettisia paikkoja, ei ideoita eikä ajatuksia. Ikään kuin hapuilisi ensin pitkään vaatekomerossa ja etsisi sen perällä olevan oven kahvaa. Hapuilee pitkin seiniä, hyllyjä, pimeässä tavaroiden keskellä, ja sitten: löytää kahvan, painaa sen alas, työntää oven auki ja astuu ulos – maisemaan, ja kuvailee sitä. Luo maailman, siitä se alkaa.
s. 131-132
Nuoruuden etuoikeuksia:
Piste.
Ja. Uusi virke.
Aina on uusia virkkeitä.
Mahdollisuuksia.
Mennä eteenpäin. Matkustaa taas kotiin.
s. 385
s. 131-132
Nuoruuden etuoikeuksia:
Piste.
Ja. Uusi virke.
Aina on uusia virkkeitä.
Mahdollisuuksia.
Mennä eteenpäin. Matkustaa taas kotiin.
s. 385
March 12, 2026
Monika Fagerholmin Eristystila/ Kapinoivia naisia voitti, sekä Finlandia-palkinnon, että Runeberg-palkinnon vuonna 2025. Onnentoivotuksia runsain mitoin molemmista kirjallisuuspalkinnoista.
Teoksen aika sijoittui vuosiin 1976-1977, jolloin päähenkilö, Alice, oli 18-19-vuotias. Alice halusi muutosta elämäänsä ja niinpä hän muutti äitinsä ja siskopuolensa Lilijan luota isänsä perheen luokse asumaan.
Alice ilmoittautui viimeiseksi vuodeksi iltalukioon opiskelemaan ja teki töitä siinä ohessa. Lisäksi hän oli päättänyt kirjoittaa kirjan. Luova perhe, sillä isä oli valokuvaaja ja muutkin perheenjäsenet olivat taiteellisia. Perhe liikkui hyvin paljon kulttuuripiireissä.
Kirjassa seurattiin Alicen elämää ja kirjan edistymistä, mutta myös muiden perheenjäsenten elämää. Draamaa löytyi joka lähtöön, varsinkin nuorimmasta pojasta, jota kutsuttiin Prinssiksi, ja joka koki lellikkiasemansa olevan uhattuna Alicen taholta.
Monika Fagerholm on syventynyt teoksessaan Eristystila / Kapinoivia naisia seuraamaan erään perheen tapahtumia tietyssä ajassa. Miten nukketalon kuviteltu hyvinvoiva perhe hajosi, kun tapahtui jotakin yllättävää. Sivujuonia oli useita, joista lähemmin voit lukea kirjan sivuilta.
Monika Fagerholmin Eristystila / Kapinoivia naisia nosti esille nuoruuden ja omien kykyjen mahdollisuudet.
Teoksen aika sijoittui vuosiin 1976-1977, jolloin päähenkilö, Alice, oli 18-19-vuotias. Alice halusi muutosta elämäänsä ja niinpä hän muutti äitinsä ja siskopuolensa Lilijan luota isänsä perheen luokse asumaan.
Alice ilmoittautui viimeiseksi vuodeksi iltalukioon opiskelemaan ja teki töitä siinä ohessa. Lisäksi hän oli päättänyt kirjoittaa kirjan. Luova perhe, sillä isä oli valokuvaaja ja muutkin perheenjäsenet olivat taiteellisia. Perhe liikkui hyvin paljon kulttuuripiireissä.
Kirjassa seurattiin Alicen elämää ja kirjan edistymistä, mutta myös muiden perheenjäsenten elämää. Draamaa löytyi joka lähtöön, varsinkin nuorimmasta pojasta, jota kutsuttiin Prinssiksi, ja joka koki lellikkiasemansa olevan uhattuna Alicen taholta.
Monika Fagerholm on syventynyt teoksessaan Eristystila / Kapinoivia naisia seuraamaan erään perheen tapahtumia tietyssä ajassa. Miten nukketalon kuviteltu hyvinvoiva perhe hajosi, kun tapahtui jotakin yllättävää. Sivujuonia oli useita, joista lähemmin voit lukea kirjan sivuilta.
Monika Fagerholmin Eristystila / Kapinoivia naisia nosti esille nuoruuden ja omien kykyjen mahdollisuudet.
November 10, 2025
Olen fani, joten älkää toki purematta nielkö, mutta: mikä kirja!!!
Jos kuvaisin tätä muutamalla sanalla: ilmavaa, sakeaa, riemukasta, painajaismaista, vetävää kirjallisuutta täynnä sellasta pientä ja tarkkaa ja myös sellasta suurta ja huojuttavaa. Hyvää kirjallisuutta, hyvää taidetta. Eristystila / Kapinoivia naisia sörkkii fagerholm-maisella tavalla tarinan ääriviivoja.
Monika Fagerholm onnistuu kerta toisensa perään louhimaan ihmisyydestä ristiriidat tavalla joka ei aliarvioi lukijaa. Tarina ja erityisesti sen hahmot toimii hyvänä alustana kaikelle sille xyz, mitä kirjailija tarjoaa lukijalle kuin hopeatarjottimella, mutta myös sillä tavalla että lukijana ainakin mä tunsin oivaltavani paljon ihan itse. Rivien välissä on paljon kaikkea jännää.
MF:lle tyypillisesti kerronta on luonnollista kuin ajatus — välillä niin paljon sanottavaa, että asiat jäävät kesken toisten tieltä, ja mä pidän siitä hirveesti. Arvostan myös taidolla kuratoitua kokoelmaa viittauksista historiaan, kirjallisuuteen ja popkulttuuriin.
Kiitos myös Hannimari Heino hienosta käännöstyöstä!
Ps. Melken nolottaa tuutata tän tason kehua, mutta pakko sanoa: MF on sydämeni suomalainen Nobel-suosikki
Jos kuvaisin tätä muutamalla sanalla: ilmavaa, sakeaa, riemukasta, painajaismaista, vetävää kirjallisuutta täynnä sellasta pientä ja tarkkaa ja myös sellasta suurta ja huojuttavaa. Hyvää kirjallisuutta, hyvää taidetta. Eristystila / Kapinoivia naisia sörkkii fagerholm-maisella tavalla tarinan ääriviivoja.
Monika Fagerholm onnistuu kerta toisensa perään louhimaan ihmisyydestä ristiriidat tavalla joka ei aliarvioi lukijaa. Tarina ja erityisesti sen hahmot toimii hyvänä alustana kaikelle sille xyz, mitä kirjailija tarjoaa lukijalle kuin hopeatarjottimella, mutta myös sillä tavalla että lukijana ainakin mä tunsin oivaltavani paljon ihan itse. Rivien välissä on paljon kaikkea jännää.
MF:lle tyypillisesti kerronta on luonnollista kuin ajatus — välillä niin paljon sanottavaa, että asiat jäävät kesken toisten tieltä, ja mä pidän siitä hirveesti. Arvostan myös taidolla kuratoitua kokoelmaa viittauksista historiaan, kirjallisuuteen ja popkulttuuriin.
Kiitos myös Hannimari Heino hienosta käännöstyöstä!
Ps. Melken nolottaa tuutata tän tason kehua, mutta pakko sanoa: MF on sydämeni suomalainen Nobel-suosikki
Displaying 1 - 30 of 48 reviews