Harhama

by Irmari Rantamala

Hardcover

First published January 1, 1909

Reviews

[Mela Kanootti]

"Minä olen lyönyt maailman rekordin: Minä olen lannannut jalkapuun omilla ulostuksillani..."

[ō̶͔ · Rating 3 out of 5]

Harhama nauttii kotimaisen kirjallisuuden kaanonissa jonkin sortin kulttimainetta. Pari kuukautta kirjan parissa viettäneenä en voi muuta kuin todeta, että kulttimaine on ansaittu: Harhama on kotimaisen kirjallisuushistorian omituisimpia ja raskassoutuisimpia tekeleitä. Tämä Algot Untolan kirjoittama, Irmari Rantamala heteronyymin alla julkaistu 1300-sivuinen suuravainromaani on alusta loppuun asti viritettyä kielellistä tyylittelyä – eikä oikeastaan paljoa muuta.

Romaanin ytimessä on Harhama niminen teflonpintainen hahmo, ja tämän teflonpintais-dramaattiset edesottamukset vuosisadan vaihteen Venäjällä ja Suomessa. Keskeinen punainen lanka on Harhaman suunnittelema suurteos, "maailman suurin runoaarre", jonka kirjoittamisen ympärille kirjan tapahtumat enemmän tai vähemmän nivoutuvat. Teoksen antagonisti on kukas muukaan kuin itse Perkele, joka pyrkii suistamaan Harhaman uskon polulta kirjoittamaan saatanallista runokronikkaansa. (Btw: Harhamalla menee noin 900 sivun verran aikaa pelkästään kirjoittamisen aloittamiseen...)

Lukukokemuksen valossa juoni on kuitenkin sivuseikka, sillä teoksen esteettinen ydin sijaitsee sen övereillä kierroksilla käyvässä kieliapparaattissa. Harhamaa läpäisevää, koomisen ja haudanvakavan välistä eroa hämärtävää tyyliä voisi kuvailla sanoilla "Dante kohtaa Kevätpörriäisen". Sururauhasten erittämistä maailman miljardituskista saatetaan saman virkkeen sisällä päätyä potemaan, miten tyhmiltä metsän oravat tuntuvat. Kirja sisältää myös monia muista tapahtumista irrallisia tasku-universumeita, kuten parisataasivuisen jakson, jossa Harhama lukee sanomalehdestä vaihtoehtohistoriaa suomalaisten ja viikkiläisten välisestä ragnarökistä. Kyseinen jakso on puuduttavuudessaan ehkä kotimaisen proosan final boss.

Henkilöhahmoja juoksutetaan lukijan eteen (ja takaisin unohduksiin) pynchonmaisella tahdituksella, eikä romaani noudata kerronnallisesti selkeää tila/aikakäsitystä. Harhaman proosa viipyilee tavalla, jollaista ammattimaisen kustannustoimittamisen takia ei usein näe. Harhama onkin kirja, jonka "viat" tekevät siitä lopulta kiinnostavan.

Kertoman mukaan Untola oli tajuttoman nopea kirjoittaja. 110 sivuisen Manasse Jäppisen hän kirjoitti kuulemma noin 19 tunnissa. Monet Harhaman jaksoista tuntuvatkin usein lukiessa kuumehoureessa ylöskirjatuilta näyiltä - etenkin kirjan lukemattomat unenomaiset, pistekolmikkoon nojaavat elliptiset jaksot, joissa kuvataan mm. pikkutuhmia aistihekumia ja Perkeleen temmeltämistä Harhaman alitajunnassa.

Bongasin monen muun tavoin teoksen ensimmäistä kertaa Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -proosahistoriasta. Harhamasta on jopa ilmestynyt ihan kiitettävä määrä akateemista tutkimusta, mikä osittain selittänee, miksi teoksesta on edes otettu uusintapainokset 70- ja 2020-luvuilla. Teoksen aikalaisvastaanotto oli penseä, ja ymmärtääkseni suurromaanin julkaissut pienkustantamo meni Harhaman julkaisun myötä nopeasti konkurssiin.

Untola suunnitteli Harhaman alun perin 6000 sivuiseksi mammuttiromaaniksi. Kirjailija kuitenkin murhattiin valkoisten toimesta sisällissodan jälkimainingeissa, minkä vuoksi teoksesta ehti ilmestyä alle puolet (Harhama + 1000 sivuinen jatko-osa Martva). Markku Eskelinen kuvaa proosahistoriassaan hyvin, että aukkoiseksi jäänyt Harhama on "oiva kohde vapaammalle lukemiselle ja hermeneutiikalle." Kirjassa onkin kiinnostava metafiktiivinen juonne, jota olisi kiinnostavaa tutkia tarkemmin esim. saksalaisen varhaisromantiikan valossa...

Eli joo... nyt teos on ohi... hartiat hyllyvät... orkesteri soittaa... hyvä-huutoja kuuluu tajunnan vihannoilta... runoaarre kuiskailee sulojansa vaimealla kohinalla... katoaa alku-usvissa leimuaviksi tulikehiksi... tomuverkoksi ihmismielen akkunaan... Martvaa tuskin luen...