What do you think?
Rate this book
Harhama
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 3 of 3 reviews
February 13, 2026
Harhama nauttii kotimaisen kirjallisuuden kaanonissa jonkin sortin kulttimainetta. Pari kuukautta kirjan parissa viettäneenä en voi muuta kuin todeta, että kulttimaine on ansaittu: Harhama on kotimaisen kirjallisuushistorian omituisimpia ja raskassoutuisimpia tekeleitä. Tämä Algot Untolan kirjoittama, Irmari Rantamala heteronyymin alla julkaistu 1300-sivuinen suuravainromaani on alusta loppuun asti viritettyä kielellistä tyylittelyä – eikä oikeastaan paljoa muuta.
Romaanin ytimessä on Harhama niminen teflonpintainen hahmo, ja tämän teflonpintais-dramaattiset edesottamukset vuosisadan vaihteen Venäjällä ja Suomessa. Keskeinen punainen lanka on Harhaman suunnittelema suurteos, "maailman suurin runoaarre", jonka kirjoittamisen ympärille kirjan tapahtumat enemmän tai vähemmän nivoutuvat. Teoksen antagonisti on kukas muukaan kuin itse Perkele, joka pyrkii suistamaan Harhaman uskon polulta kirjoittamaan saatanallista runokronikkaansa. (Btw: Harhamalla menee noin 900 sivun verran aikaa pelkästään kirjoittamisen aloittamiseen...)
Lukukokemuksen valossa juoni on kuitenkin sivuseikka, sillä teoksen esteettinen ydin sijaitsee sen övereillä kierroksilla käyvässä kieliapparaattissa. Harhamaa läpäisevää, koomisen ja haudanvakavan välistä eroa hämärtävää tyyliä voisi kuvailla sanoilla "Dante kohtaa Kevätpörriäisen". Sururauhasten erittämistä maailman miljardituskista saatetaan saman virkkeen sisällä päätyä potemaan, miten tyhmiltä metsän oravat tuntuvat. Kirja sisältää myös monia muista tapahtumista irrallisia tasku-universumeita, kuten parisataasivuisen jakson, jossa Harhama lukee sanomalehdestä vaihtoehtohistoriaa suomalaisten ja viikkiläisten välisestä ragnarökistä. Kyseinen jakso on puuduttavuudessaan ehkä kotimaisen proosan final boss.
Henkilöhahmoja juoksutetaan lukijan eteen (ja takaisin unohduksiin) pynchonmaisella tahdituksella, eikä romaani noudata kerronnallisesti selkeää tila/aikakäsitystä. Harhaman proosa viipyilee tavalla, jollaista ammattimaisen kustannustoimittamisen takia ei usein näe. Harhama onkin kirja, jonka "viat" tekevät siitä lopulta kiinnostavan.
Kertoman mukaan Untola oli tajuttoman nopea kirjoittaja. 110 sivuisen Manasse Jäppisen hän kirjoitti kuulemma noin 19 tunnissa. Monet Harhaman jaksoista tuntuvatkin usein lukiessa kuumehoureessa ylöskirjatuilta näyiltä - etenkin kirjan lukemattomat unenomaiset, pistekolmikkoon nojaavat elliptiset jaksot, joissa kuvataan mm. pikkutuhmia aistihekumia ja Perkeleen temmeltämistä Harhaman alitajunnassa.
Bongasin monen muun tavoin teoksen ensimmäistä kertaa Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -proosahistoriasta. Harhamasta on jopa ilmestynyt ihan kiitettävä määrä akateemista tutkimusta, mikä osittain selittänee, miksi teoksesta on edes otettu uusintapainokset 70- ja 2020-luvuilla. Teoksen aikalaisvastaanotto oli penseä, ja ymmärtääkseni suurromaanin julkaissut pienkustantamo meni Harhaman julkaisun myötä nopeasti konkurssiin.
Untola suunnitteli Harhaman alun perin 6000 sivuiseksi mammuttiromaaniksi. Kirjailija kuitenkin murhattiin valkoisten toimesta sisällissodan jälkimainingeissa, minkä vuoksi teoksesta ehti ilmestyä alle puolet (Harhama + 1000 sivuinen jatko-osa Martva). Markku Eskelinen kuvaa proosahistoriassaan hyvin, että aukkoiseksi jäänyt Harhama on "oiva kohde vapaammalle lukemiselle ja hermeneutiikalle." Kirjassa onkin kiinnostava metafiktiivinen juonne, jota olisi kiinnostavaa tutkia tarkemmin esim. saksalaisen varhaisromantiikan valossa...
Eli joo... nyt teos on ohi... hartiat hyllyvät... orkesteri soittaa... hyvä-huutoja kuuluu tajunnan vihannoilta... runoaarre kuiskailee sulojansa vaimealla kohinalla... katoaa alku-usvissa leimuaviksi tulikehiksi... tomuverkoksi ihmismielen akkunaan... Martvaa tuskin luen...
Romaanin ytimessä on Harhama niminen teflonpintainen hahmo, ja tämän teflonpintais-dramaattiset edesottamukset vuosisadan vaihteen Venäjällä ja Suomessa. Keskeinen punainen lanka on Harhaman suunnittelema suurteos, "maailman suurin runoaarre", jonka kirjoittamisen ympärille kirjan tapahtumat enemmän tai vähemmän nivoutuvat. Teoksen antagonisti on kukas muukaan kuin itse Perkele, joka pyrkii suistamaan Harhaman uskon polulta kirjoittamaan saatanallista runokronikkaansa. (Btw: Harhamalla menee noin 900 sivun verran aikaa pelkästään kirjoittamisen aloittamiseen...)
Lukukokemuksen valossa juoni on kuitenkin sivuseikka, sillä teoksen esteettinen ydin sijaitsee sen övereillä kierroksilla käyvässä kieliapparaattissa. Harhamaa läpäisevää, koomisen ja haudanvakavan välistä eroa hämärtävää tyyliä voisi kuvailla sanoilla "Dante kohtaa Kevätpörriäisen". Sururauhasten erittämistä maailman miljardituskista saatetaan saman virkkeen sisällä päätyä potemaan, miten tyhmiltä metsän oravat tuntuvat. Kirja sisältää myös monia muista tapahtumista irrallisia tasku-universumeita, kuten parisataasivuisen jakson, jossa Harhama lukee sanomalehdestä vaihtoehtohistoriaa suomalaisten ja viikkiläisten välisestä ragnarökistä. Kyseinen jakso on puuduttavuudessaan ehkä kotimaisen proosan final boss.
Henkilöhahmoja juoksutetaan lukijan eteen (ja takaisin unohduksiin) pynchonmaisella tahdituksella, eikä romaani noudata kerronnallisesti selkeää tila/aikakäsitystä. Harhaman proosa viipyilee tavalla, jollaista ammattimaisen kustannustoimittamisen takia ei usein näe. Harhama onkin kirja, jonka "viat" tekevät siitä lopulta kiinnostavan.
Kertoman mukaan Untola oli tajuttoman nopea kirjoittaja. 110 sivuisen Manasse Jäppisen hän kirjoitti kuulemma noin 19 tunnissa. Monet Harhaman jaksoista tuntuvatkin usein lukiessa kuumehoureessa ylöskirjatuilta näyiltä - etenkin kirjan lukemattomat unenomaiset, pistekolmikkoon nojaavat elliptiset jaksot, joissa kuvataan mm. pikkutuhmia aistihekumia ja Perkeleen temmeltämistä Harhaman alitajunnassa.
Bongasin monen muun tavoin teoksen ensimmäistä kertaa Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla -proosahistoriasta. Harhamasta on jopa ilmestynyt ihan kiitettävä määrä akateemista tutkimusta, mikä osittain selittänee, miksi teoksesta on edes otettu uusintapainokset 70- ja 2020-luvuilla. Teoksen aikalaisvastaanotto oli penseä, ja ymmärtääkseni suurromaanin julkaissut pienkustantamo meni Harhaman julkaisun myötä nopeasti konkurssiin.
Untola suunnitteli Harhaman alun perin 6000 sivuiseksi mammuttiromaaniksi. Kirjailija kuitenkin murhattiin valkoisten toimesta sisällissodan jälkimainingeissa, minkä vuoksi teoksesta ehti ilmestyä alle puolet (Harhama + 1000 sivuinen jatko-osa Martva). Markku Eskelinen kuvaa proosahistoriassaan hyvin, että aukkoiseksi jäänyt Harhama on "oiva kohde vapaammalle lukemiselle ja hermeneutiikalle." Kirjassa onkin kiinnostava metafiktiivinen juonne, jota olisi kiinnostavaa tutkia tarkemmin esim. saksalaisen varhaisromantiikan valossa...
Eli joo... nyt teos on ohi... hartiat hyllyvät... orkesteri soittaa... hyvä-huutoja kuuluu tajunnan vihannoilta... runoaarre kuiskailee sulojansa vaimealla kohinalla... katoaa alku-usvissa leimuaviksi tulikehiksi... tomuverkoksi ihmismielen akkunaan... Martvaa tuskin luen...
February 13, 2026
"Minä olen lyönyt maailman rekordin: Minä olen lannannut jalkapuun omilla ulostuksillani..."
April 30, 2026
Harhama - Osa I
Lähestyin teosta mielenkiinnolla, sillä jonkin analyysin perusteella kyseessä on henkinen matka henkilölle, joka suhtautuu elämänkatsomuuksiin esteettisesti. Lisäksi teosta on pidetty haastavana ja moniäänisenä, joten tietty tällaiset varhaiset suomalaiskirjallisuuden oudot linnut on tsekattava. Ja kyllähän Harhaman ensimmäinen osa löi luulot pois.
Teoksessa seurataan Venäjällä asustelevaa, suomalaista Harhamaa, jolta on elämänkatsomuksellinen pallo ihan hukassa. Aluksi hän luulee tulevaisuutensa olevan turvattu, kun kerta on menossa naimisiin Magda-neidon kanssa, ja rahaakin on niin maan perusteellisesti. Harmi vaan, että osakkeet menevät nurin ja Harhama päätyy lähes pennittömäksi; eikä Magdan kanssa ole mitään oikeasti yhteistä, joten Harhama päätyy köyhänä avioon ja lemppaa vaimonsa heti häiden jälkeen. Jonkinlaisena auktoriteettihahmona Harhamalle toimii eräs munkki Pietari, mutta tämän kauniista korulauseista huolimatta päähenkilömme ei kykene löytämään uskoa Jumalaan. Hän haluaisi löytää snellmannilaisesta siveellisyydestä yhteiskuntien pohjan, mutta tämäkin usko horjuu, kun hänen pyydetään katsomaan ympärilleen, kuinka siveellistä menoa yhteiskunnassa tosiasiassa on: Hiiden mylly jauhaa työläisten hiestä ja verestä rikkaiden riettauksia, Kullan temppelissä palvotaan kellertävää epäjumalaa ja päätetään kansakuntien kohtaloista ja Hornan temppelin teollisuushelvetissä murskataan työtä tekevien sielut ja ruumiit. Näkemästään kurjuudesta inspiroituneena sosialismin ja vallankumouksen puheet ja teot alkavat vakuuttaa, mutta valitettavasti Harhama on myös aikamoinen elitisti ja "paljon lukenut", joten nämä vallankumousaikeet jäävät vähän puolitiehen, etenkin kun hän tulee miettineeksi lähemmin isänmaan ja kansan hengen käsitteitä. Venäjältä päädytään Suomen korpeen, jossa hän haluaisi aloittaa uuden vallankumouksen, mutta tulee siinä samassa huomanneeksi, että Suomea repivät ns. tarvalaisten ja viikkiläisten klaanien kinastelu . Samanaikaisesti Harhama ihastuu vapaamieliseen näyttelijättäreen rouva Esempioon, joka asettaa yksilöllisen moraalin ja kunnian yhteiskunnan ja uskonnon vaateiden ylle; mutta koska he kuuluvat selkeästi vähemmistöön, aletaan heitä karsastaa.
Kirjan ensimmäistä osaa varjostaa vahva uskonnollinen kehys, sillä teos alkaa melko pyörryttävän kosmisella kuvauksella Jumalan kaikkivoipaisuudesta. Sitten kuvaan astuu Perkele, joka kätyreidensä jatkuvan perseennuolemisen saattelemana pyrkii houkuttelemaan Harhaman pois Jumalan tieltä kirjoittamaan kirjan, joka ilmeisesti onkin sitten niin kovaa paskaa, että Jumalasta ei jää sen myötä jäljelle niin mitään. Kirja siis yrittää vakuuttaa lukijaansa Harhaman intellektuaalisuudesta ja erinomaisuudesta, kun itse pääpiru jahtailee häntä erinäisiä valepukuja käyttäen ja asettaa tälle ties mitä lankeamisansoja. Perkele tietää Harhaman heikon kohdan: suuruuden rakastamisen. Tämän myötä Harhama alkaa rakastaa esim. maailmansurua ja työläisten tuskaa mutta myös individualistista, nietzscheläistä moraalin yläpuolelle asettumista, joita vasten Jumala näyttäytyy lähinnä julmana tyrannina. Tässä mielessä alkuolettamani kirjaa kohtaan piti paikkansa, sillä Harhama todellakin pomppii edes takaisin elämänkatsomuksellisesti fiilistellessään esteettisesti eri vaihtoehtoja.
Hahmona hän on kuitenkin kaikkea muuta kuin intellektuelli tai erinomainen. Harhama on hyvin ohut heebo, jonka persoonallisuutta ei korosteta hienovaraisesti tai demonstroivin teoin vaan pikemminkin kertojan ja muiden hahmojen kommentein. Hänen älykkyyttään ja kykyjään korostetaan tavan takaa, mutta hän itse ei osoita olevansa alkuunkaan kehujen arvoinen. Oikeastaan häneltä puuttuu aivosolujen lisäksi kurinalaisuus, sillä ei tarvita kuin typerryttävän mitäänsanomaton toteamus kuten "elämä on purppurapukuinen kolera" tai "elämä on rakkautta, joka polttaa ihmisen poroksi" ja jo on Harhama taas aivan kassalla. Hän ei ole erityinen lahjakkuus, hän on vain lapsellisen altis vaikutuksille. Kirja sen sijaan pyrkii halvoin keinoin vakuuttamaan lukijaansa siitä, että kyseessä on syvällinen ja terävä filosofi, mutta eihän hän rupea edes kirjoittamaan kirjaansa tässä ensimmäisessä osassa, kun ei aloitekyvyttömyyttään saa mitään aikaiseksi.
Kirjan kerronta ei yleisestikään kauheasti pelasta päähahmoaan. Harhama kun on kaikessa överissä, ähkyisessä yliromanttisuudessaan kuin pirullinen suomalainen versio Bunyanin Pilgrim's Progressista tai Clark Ashton Smithin juustoisimmista kauhutarinoista: hirveää vuodatusta ilman mitään jarruja saatikka mahdollisuutta vetää välillä henkeä. Rantamala osaa kyllä kirjoittaa välillä ihan hienojakin kielikuvia, mutta kun niitä vuodatetaan kolmipisteiden saattelemana sivukaupalla, ei ole toivoakaan, että niiden toivottu vaikutus toteutuisi.
Sallikaatte kun demonstroin:
Kaikki vaikenivat. Elämän ilojen keskelle oli matanut niiden ilojen ja koko elämän tulos, sen oksennus: nykyhetki. Se hävitti ilot, purki itseänsä uusiksi ihmisiksi, uusiksi tunteiksi, joukoksi, kuohuksi, vihaksi ja kaikeksi, mistä oli syntyvä joku uusi, tuntematon, umpimähkäinen, tai järjellinen... Harhama tajusin sen. Hän näki nyt kaikenhäviön ilmestyvän elämänkäärmeenä, joka, pysyäksensä iankaikkisena, ravitsi itseänsä omalla itsellänsä, söi lapamatonsa ja syntyi siitä ruuasta aina uutena ja purki ruuaksensa loppumatonta lapamatoansa: elämää. Hän nojasi kyynäspäänsä akkunalautaan, mietti elämän syvää kysymystä ja hänelle näytti sen nyt kirkastuvan. Hän nousi, käveli mieli raskaana huoneessansa, kiemurteli tuskan kourissa, riippui kuoleman luukynnessä epätoivoisena, vapisi, pelkäsi, hikosi ja hapuili pelastusta ja huokasi katkerana:
—Ah! Elämä on kaikenhäviö.
Ja tämä oli vielä kesymmästä päästä. Näiden groteskien lisäksi kertojalla on joku ihme tissifetissi, kun kaiken maailman esineet ja asiat muutetaan kielikuvissa kömpelösti rinnoiksi ja nisiksi ja nypyköiden päissä kimalteleviksi veripisaroiksi. (Tämä on toki selitettävissä sillä geneerisellä ennustuksella, "varo naista, jolla on rinnassa luomi", johon Harhama taikauskoisesti uskoo.) Erityismaininta on myös annettava Rantamalan käyttämille interjektioille, jotka ovat silkkaa agapioracingteamiä:
—Voo-i! ulisi kuolevien kamala hätähuuto ja kaiku ulvoi vastausta:—Voo-i, voi, voo-i!
Vhi-uu-uu! — vihelsi myrsky ja Perkele poistui sen ulvontana.
—Hih! ... Hei! hihkaisi joukko ja ilko-alaston nainen alkoi tanssia rivoa tanssia...
Hviu-uu! Pau! — raivosivat myrsky ja pakkanen, ja hämähäkin verkko hulmusi niiden muassa.
Kirja on siis suoraan sanottuna aika kauheasti kirjoitettu, eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö Rantamala olisi kirjoittanut tätä järkyttävän nopeasti. Kriitikot ovat nostaneet esiin teoksen intertekstuaalista puolta ja sen moniäänisyyttä, mutta mielestäni olisi älyllisesti laiskaa teeskennellä, että Rantamala tekisi tässä jotain nerokasta Milton-, Dante- ja Goethe-parodiaa, että tämä överiys olisi pelkästään kieli poskessa tehtyä ja että kirjan sisältö olisi osoitus 41-vuotiaan esikoiskirjailijan kokemuksesta ja näkemyksestä: teos käsittelee samoja teemoja kuin yllämainitut mestarit, käyttää jylhää kieltä ja puhuu kattavasti yhteiskunnasta, mutta tämä käsittely on pintapuolista ja mielikuvituksetonta, kielenkäyttö on pidäkkeetöntä metaforamässäilyä ja yhteiskunnalliset aspektit ovat ohuen ohuita viittauksia perus ongelmakohtiin.
Tästä huolimatta on sanottava, että kaikessa tässä tönkössä ja överissä kyheröinnissä on sitä jotain. Kirjassa voi piillä paljonkin ironiaa ja överiyydessä tarkoituksenmukaista parodiaa ja huumoria; ei mitenkään erityisen nerokkaalla tavalla mutta kuitenkin mieleenpainuvan mauttomasti. Teos erottuu kirkkaasti aikalaisistaan, eikä jälkeenpäinkään ole tietääkseni vastaavanlaista kirjoiteltu - mitä nyt pulp-piireissä on varmaan jotain samankaltaista pidäkkeetöntä turbomässäilyä. Kuten sanottu, Clark Ashton Smith tästä tulee ei-kosmisella tavalla mieleen, miksei myös Robert E. Howard, eikä teoksella ole mitään tekemistä Rantamalan myöhemmän kirjan Tulitikkuja lainaamassa kanssa tyylillisesti tai sisällönkään puolesta. Vaikka Harhaman ensimmäinen osa ei siis ollutkaan miellyttävä lukukokemus, jäi se kuitenkin tietyiltä aspekteiltaan mieleen ja hupaisia anekdootteja riittää kerrottavaksi kavereille.
Pelko ja kiehtomus kintereilläni käännyn kohti toista osaa.
Lähestyin teosta mielenkiinnolla, sillä jonkin analyysin perusteella kyseessä on henkinen matka henkilölle, joka suhtautuu elämänkatsomuuksiin esteettisesti. Lisäksi teosta on pidetty haastavana ja moniäänisenä, joten tietty tällaiset varhaiset suomalaiskirjallisuuden oudot linnut on tsekattava. Ja kyllähän Harhaman ensimmäinen osa löi luulot pois.
Teoksessa seurataan Venäjällä asustelevaa, suomalaista Harhamaa, jolta on elämänkatsomuksellinen pallo ihan hukassa. Aluksi hän luulee tulevaisuutensa olevan turvattu, kun kerta on menossa naimisiin Magda-neidon kanssa, ja rahaakin on niin maan perusteellisesti. Harmi vaan, että osakkeet menevät nurin ja Harhama päätyy lähes pennittömäksi; eikä Magdan kanssa ole mitään oikeasti yhteistä, joten Harhama päätyy köyhänä avioon ja lemppaa vaimonsa heti häiden jälkeen. Jonkinlaisena auktoriteettihahmona Harhamalle toimii eräs munkki Pietari, mutta tämän kauniista korulauseista huolimatta päähenkilömme ei kykene löytämään uskoa Jumalaan. Hän haluaisi löytää snellmannilaisesta siveellisyydestä yhteiskuntien pohjan, mutta tämäkin usko horjuu, kun hänen pyydetään katsomaan ympärilleen, kuinka siveellistä menoa yhteiskunnassa tosiasiassa on: Hiiden mylly jauhaa työläisten hiestä ja verestä rikkaiden riettauksia, Kullan temppelissä palvotaan kellertävää epäjumalaa ja päätetään kansakuntien kohtaloista ja Hornan temppelin teollisuushelvetissä murskataan työtä tekevien sielut ja ruumiit. Näkemästään kurjuudesta inspiroituneena sosialismin ja vallankumouksen puheet ja teot alkavat vakuuttaa, mutta valitettavasti Harhama on myös aikamoinen elitisti ja "paljon lukenut", joten nämä vallankumousaikeet jäävät vähän puolitiehen, etenkin kun hän tulee miettineeksi lähemmin isänmaan ja kansan hengen käsitteitä. Venäjältä päädytään Suomen korpeen, jossa hän haluaisi aloittaa uuden vallankumouksen, mutta tulee siinä samassa huomanneeksi, että Suomea repivät ns. tarvalaisten ja viikkiläisten klaanien kinastelu . Samanaikaisesti Harhama ihastuu vapaamieliseen näyttelijättäreen rouva Esempioon, joka asettaa yksilöllisen moraalin ja kunnian yhteiskunnan ja uskonnon vaateiden ylle; mutta koska he kuuluvat selkeästi vähemmistöön, aletaan heitä karsastaa.
Kirjan ensimmäistä osaa varjostaa vahva uskonnollinen kehys, sillä teos alkaa melko pyörryttävän kosmisella kuvauksella Jumalan kaikkivoipaisuudesta. Sitten kuvaan astuu Perkele, joka kätyreidensä jatkuvan perseennuolemisen saattelemana pyrkii houkuttelemaan Harhaman pois Jumalan tieltä kirjoittamaan kirjan, joka ilmeisesti onkin sitten niin kovaa paskaa, että Jumalasta ei jää sen myötä jäljelle niin mitään. Kirja siis yrittää vakuuttaa lukijaansa Harhaman intellektuaalisuudesta ja erinomaisuudesta, kun itse pääpiru jahtailee häntä erinäisiä valepukuja käyttäen ja asettaa tälle ties mitä lankeamisansoja. Perkele tietää Harhaman heikon kohdan: suuruuden rakastamisen. Tämän myötä Harhama alkaa rakastaa esim. maailmansurua ja työläisten tuskaa mutta myös individualistista, nietzscheläistä moraalin yläpuolelle asettumista, joita vasten Jumala näyttäytyy lähinnä julmana tyrannina. Tässä mielessä alkuolettamani kirjaa kohtaan piti paikkansa, sillä Harhama todellakin pomppii edes takaisin elämänkatsomuksellisesti fiilistellessään esteettisesti eri vaihtoehtoja.
Hahmona hän on kuitenkin kaikkea muuta kuin intellektuelli tai erinomainen. Harhama on hyvin ohut heebo, jonka persoonallisuutta ei korosteta hienovaraisesti tai demonstroivin teoin vaan pikemminkin kertojan ja muiden hahmojen kommentein. Hänen älykkyyttään ja kykyjään korostetaan tavan takaa, mutta hän itse ei osoita olevansa alkuunkaan kehujen arvoinen. Oikeastaan häneltä puuttuu aivosolujen lisäksi kurinalaisuus, sillä ei tarvita kuin typerryttävän mitäänsanomaton toteamus kuten "elämä on purppurapukuinen kolera" tai "elämä on rakkautta, joka polttaa ihmisen poroksi" ja jo on Harhama taas aivan kassalla. Hän ei ole erityinen lahjakkuus, hän on vain lapsellisen altis vaikutuksille. Kirja sen sijaan pyrkii halvoin keinoin vakuuttamaan lukijaansa siitä, että kyseessä on syvällinen ja terävä filosofi, mutta eihän hän rupea edes kirjoittamaan kirjaansa tässä ensimmäisessä osassa, kun ei aloitekyvyttömyyttään saa mitään aikaiseksi.
Kirjan kerronta ei yleisestikään kauheasti pelasta päähahmoaan. Harhama kun on kaikessa överissä, ähkyisessä yliromanttisuudessaan kuin pirullinen suomalainen versio Bunyanin Pilgrim's Progressista tai Clark Ashton Smithin juustoisimmista kauhutarinoista: hirveää vuodatusta ilman mitään jarruja saatikka mahdollisuutta vetää välillä henkeä. Rantamala osaa kyllä kirjoittaa välillä ihan hienojakin kielikuvia, mutta kun niitä vuodatetaan kolmipisteiden saattelemana sivukaupalla, ei ole toivoakaan, että niiden toivottu vaikutus toteutuisi.
Sallikaatte kun demonstroin:
Kaikki vaikenivat. Elämän ilojen keskelle oli matanut niiden ilojen ja koko elämän tulos, sen oksennus: nykyhetki. Se hävitti ilot, purki itseänsä uusiksi ihmisiksi, uusiksi tunteiksi, joukoksi, kuohuksi, vihaksi ja kaikeksi, mistä oli syntyvä joku uusi, tuntematon, umpimähkäinen, tai järjellinen... Harhama tajusin sen. Hän näki nyt kaikenhäviön ilmestyvän elämänkäärmeenä, joka, pysyäksensä iankaikkisena, ravitsi itseänsä omalla itsellänsä, söi lapamatonsa ja syntyi siitä ruuasta aina uutena ja purki ruuaksensa loppumatonta lapamatoansa: elämää. Hän nojasi kyynäspäänsä akkunalautaan, mietti elämän syvää kysymystä ja hänelle näytti sen nyt kirkastuvan. Hän nousi, käveli mieli raskaana huoneessansa, kiemurteli tuskan kourissa, riippui kuoleman luukynnessä epätoivoisena, vapisi, pelkäsi, hikosi ja hapuili pelastusta ja huokasi katkerana:
—Ah! Elämä on kaikenhäviö.
Ja tämä oli vielä kesymmästä päästä. Näiden groteskien lisäksi kertojalla on joku ihme tissifetissi, kun kaiken maailman esineet ja asiat muutetaan kielikuvissa kömpelösti rinnoiksi ja nisiksi ja nypyköiden päissä kimalteleviksi veripisaroiksi. (Tämä on toki selitettävissä sillä geneerisellä ennustuksella, "varo naista, jolla on rinnassa luomi", johon Harhama taikauskoisesti uskoo.) Erityismaininta on myös annettava Rantamalan käyttämille interjektioille, jotka ovat silkkaa agapioracingteamiä:
—Voo-i! ulisi kuolevien kamala hätähuuto ja kaiku ulvoi vastausta:—Voo-i, voi, voo-i!
Vhi-uu-uu! — vihelsi myrsky ja Perkele poistui sen ulvontana.
—Hih! ... Hei! hihkaisi joukko ja ilko-alaston nainen alkoi tanssia rivoa tanssia...
Hviu-uu! Pau! — raivosivat myrsky ja pakkanen, ja hämähäkin verkko hulmusi niiden muassa.
Kirja on siis suoraan sanottuna aika kauheasti kirjoitettu, eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö Rantamala olisi kirjoittanut tätä järkyttävän nopeasti. Kriitikot ovat nostaneet esiin teoksen intertekstuaalista puolta ja sen moniäänisyyttä, mutta mielestäni olisi älyllisesti laiskaa teeskennellä, että Rantamala tekisi tässä jotain nerokasta Milton-, Dante- ja Goethe-parodiaa, että tämä överiys olisi pelkästään kieli poskessa tehtyä ja että kirjan sisältö olisi osoitus 41-vuotiaan esikoiskirjailijan kokemuksesta ja näkemyksestä: teos käsittelee samoja teemoja kuin yllämainitut mestarit, käyttää jylhää kieltä ja puhuu kattavasti yhteiskunnasta, mutta tämä käsittely on pintapuolista ja mielikuvituksetonta, kielenkäyttö on pidäkkeetöntä metaforamässäilyä ja yhteiskunnalliset aspektit ovat ohuen ohuita viittauksia perus ongelmakohtiin.
Tästä huolimatta on sanottava, että kaikessa tässä tönkössä ja överissä kyheröinnissä on sitä jotain. Kirjassa voi piillä paljonkin ironiaa ja överiyydessä tarkoituksenmukaista parodiaa ja huumoria; ei mitenkään erityisen nerokkaalla tavalla mutta kuitenkin mieleenpainuvan mauttomasti. Teos erottuu kirkkaasti aikalaisistaan, eikä jälkeenpäinkään ole tietääkseni vastaavanlaista kirjoiteltu - mitä nyt pulp-piireissä on varmaan jotain samankaltaista pidäkkeetöntä turbomässäilyä. Kuten sanottu, Clark Ashton Smith tästä tulee ei-kosmisella tavalla mieleen, miksei myös Robert E. Howard, eikä teoksella ole mitään tekemistä Rantamalan myöhemmän kirjan Tulitikkuja lainaamassa kanssa tyylillisesti tai sisällönkään puolesta. Vaikka Harhaman ensimmäinen osa ei siis ollutkaan miellyttävä lukukokemus, jäi se kuitenkin tietyiltä aspekteiltaan mieleen ja hupaisia anekdootteja riittää kerrottavaksi kavereille.
Pelko ja kiehtomus kintereilläni käännyn kohti toista osaa.
This entire review has been hidden because of spoilers.
Displaying 1 - 3 of 3 reviews