Mika Myllylän Elämä

by Mika Wickström

Hiihtäjälegenda Mika Myllylän elämä kehdosta hautaan.

Kuka oli Mika Kristian Myllylä, joka syntyi Haapajärvellä 1969, eli lapsuutensa Ruotsissa ja kuoli ennen aikojaan 41-vuotiaana kolmen lapsen isänä?

Hiihtäjäsuuruus Mika Myllylä muistetaan moninkertaisena maailmanmestarina ja Naganon olympiakisojen kultamitalistina. Rakastetun karpaasin kansainvälinen ura päättyi Lahden 2001 MM-kisoihin, joissa tapahtunut joukkokäry järkytti hiihtomaailmaa.
Myllylä palasi laduille kilpailukiellon kärsittyään ja voitti useita Suomen mestaruuksia, mutta julkinen vyörytys jatkui.

Mika Wickströmin kirjoittama elämäkerta pohjautuu tähän asti vaiti pysyneen lähipiirin ainutlaatuisiin haastatteluihin.

428 pages, Hardcover

Published August 14, 2025

Reviews

[Iida-Maija · Rating 3 out of 5]

No niin, nyt on molemmat syksyn Mika Myllylä -elämänkerrat kulutettu. Kirjoissa on melko samanlainen sisältö (tietysti), mutta tämä käsittelee jonkin verran yksityiskohtaisemmin itse hiihtouran eri kilpailuja ym., kun taas Langennut legenda - Mika Myllylä painotti ehkä enemmän Myllylän elämän vaikeita kohtia jo ennen vuoden 2001 doping-käryä. Myös haastateltavien joukko on kirjoissa jokseenkin eri, mistä johtuen jotkut tapahtumat näyttäytyvät kirjoissa melko eri tavalla. Esimerkiksi Myllylän entinen vaimo ei ole tässä kirjassa mukana, mutta Langenneessa legendassa kyllä.

En itse oikein tiedä näiden kahden kirjan syntyhistoriaa, joten on jäänyt itselleni hieman epäselväksi, miksi yhtäkkiä Myllylän elämää käsitellään kahden, kuitenkin melko samansisältöisen kirjan voimin.

Kokonaisuudessa sekä tämä että Langennut legenda herättivät itsessäni enemmän kysymyksiä kuin vastauksia: Mikä on huippu-urheilun arvo suhteessa ihmisen elämän arvoon (omasta mielestäni ei tietenkään mikään)? Kuinka paljon ja miten ihmistä voi auttaa, jos hän ei halua ottaa apua vastaan? Oikeuttaako oletus siitä, että kaikki muutkin käyttävät dopingia, käyttämään sitä hyvällä omallatunnolla? Eikö tunnu oudolta voittaa huijaamalla uudestaan ja uudestaan? Mikä on median rooli kaikessa tässä ja voiko median ote muuttua inhimillisemmäksi? Mikä vastuu on kaikilla meillä urheilun seuraajilla?

Olen itse niin nuori, etten ahkerasta hiihdon seuraamisesta huolimatta muista vielä yhtään Myllylän kisaa. Ehkä siksi katson tätä jotenkin eri kulmasta kuin ihmiset, joille Myllylä oli vuosikymmenen ajan kaikkialta tuttu ja kaikkien rakastama urheilija. Varsinkin tässä kirjassa tuntui, että esimerkiksi dopingin käytön käsittely oli kummallista - urheilukisoja käsiteltiin ternimaitolasin tarkkuudella, mutta dopingin käytöstä ei kerrottu juuri mitään ennen Lahden kisoja, vaikka tiedetään Myllylän päättäneen epon käytön aloittamisesta jo vuonna 1993. Pohdin, voiko urheilijan saavutuksia ja kilpailu-uraa käsitellä rehellisesti ilman doping-asian käsittelyä, jos kaikki urheilijan suurimmat saavutukset perustuvat dopingin käyttöön.

Tuntuu, että suomalaisilla toistuu usein samanlainen kaava virheisiin langenneiden ihmisten kanssa: ensin rakastetaan, virheen sattuessa vihataan ja sätitään ja kuoleman jälkeen taas arvostetaan, rakennetaan patsaita ja nostetaan esikuva-asemaan. Näin kävi myös Myllylälle. Myllylän kohtalo on uskomattoman traaginen, mutta varsinkin tämä kirja sortuu välillä jonkinlaiseen yliymmärtävyyteen ja muiden syyttelyyn. Mielestäni on hieman jopa infantilisoivaa ajatella, että Myllylä olisi vain lipunut elämän aalloilla alusta loppuun ilman minkäänlaista mahdollisuutta vaikuttaa siihen. Mika käytti kiellettyjä aineita ja valehteli - tai ainakin kierteli tietoa - niiden käytöstä vuosikausia. Se on tietoinen valinta, vaikka ympäristön vaikutus toki on suuri.

Kukaan ei ansaitse Myllylän kohtaloa. Myllylä oli kirjojen perusteella hyvä ystävä, ihana isä ja erinomainen aviomies - kun siihen pystyi. Ajattelen itse häntä ristiriitaisin tuntein, ja se ristiriita tuntuu tavallaan muodostavan myös median mustavalkoisuuden. Myllylä on joko Suomen historian parhaita hiihtäjiä, 90-luvun rakastetuin urheilija, upea ihminen, tai vaihtoehtoisesti huijari, pettymys, alkoholisti ja Suomen kansan suuri häpeä. Luulen, että meitä kaikkia palvelisi parhaiten se, että opittaisiin ajattelemaan, että ihminen voi olla monta asiaa yhtäaikaa. Kukaan meistä ei ole mustavalkoinen - kaikista vähiten Mika Myllylä.

Ai niin, vielä kirjoista. Langennut legenda oli itselleni parempi lukukokemus, sillä se käsitteli enemmän niitä kaikkia haasteita, jotka Myllylää vaivasivat jo lapsesta asti. Tämä taas toiminee paremmin erityisesti hiihdosta kiinnostuneille, sillä erilaista tarkempaa hiihtosisältöä on enemmän.

[ForenSeek · Rating 4 out of 5]

Täsmälleen mitä otsikko lupaa: Mika Myllylän ongelmainen, traagisen lopun saanut elämä yksissä kansissa. Kirjoittaja käy läpi Myllylän harjoittelua ja arvokisoja, mutta fokus on ennen kaikkea herkässä, itselleen täysin armottomassa ihmisessä, joka tavallaan kirjoitti oman kohtalonsa jo siinä vaiheessa, kun laittoi kaiken yhden arvan varaan jättämällä koulut ja työt kesken ja keskittymällä vain ja ainoastaan hiihtoon. Kuten useilla ammattiurheilijoilla, tämä johti Myllylänkin kohdalla siihen että kun ammattiura päättyi, elämä alkoi lipsua täysin käsistä, ja mies sekaantui lopulta viinan lisäksi myös huumeisiin Kokkolassa asuessaan. Vaikka Myllylä oli kaikesta päätellen sympaattinen ja lämmin ihminen, välillä kirjan yliymmärtäväinen asenne alkaa jo pänniäkin: Suomessa huippu-urheilijat saavat myös paljon anteeksi, ja Myllylälle muun muassa tarjottiin aktiiviuran päätyttyä sellaisiakin työtehtäviä, joihin olisi takuulla löytynyt pätevämpiäkin tekijöitä. Kirjailija myös lainaa loppupuolella Dante Alighierin ”Jumalaista näytelmää” puhuessaan Myllylän kohtalosta, ja Lahden 2001 katastrofiinkin viitataan ”Lahden tapahtumina”, eikä siis dopingista kärähtämisenä. Tällainen patetia annettakoon kuitenkin anteeksi: kirja on hyvä, hienosti tutkittu ja kirjoitettu, ja se tempaisi jopa minunkaltaiseni hiihdosta piittaamattoman ihmisen mukaansa ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Levätköön ahdinkoonsa eksynyt Myllylä viimeinkin rauhassa.

[Mika Javanainen · Rating 3 out of 5]

Ihan hyvää historiikkia, mutta aika vähän mitään uutta. Suotreenejä ja kisoja käytiin läpi ja jonkin verran myös julkisuutta ja perhe-elämää.

Myllylä myönsi käyttäneensä epoa ja vaimokin muistelee, että käyttö alkoi vuonna 1993(?). Ehkä sen ajan tapahtumia olisi voinut käsitellä tämän tiedon valossa. Nyt kirja oli puoleen väliin sankaritarina, jonka jälkeen, oikeutetusti tai ei, uhritarina.