Tuomas Timosen kolmas runokokoelma lähtee liikkeelle puhtaalta pöydältä. Siihen lisäillään sitten harkitusti ja harkitsemattomasti erilaisia asetelmiin soveltuvia elementtejä kuten sipuleja, virkamiehiä, näkymättömyyttä, lauluja tai puisia kukkia.
Joskus voi totta kai saada aivan väärän kuvan, sillä ”voihan olla ettei katsoessa aina saa koko kuvaa. Kun sanotaan ääneen sipuli, mieleen tulee kuva sipulista. Miten väärä kuva se onkaan! Kyse on pikemminkin puusta, tai kivestä, ehkä jostain pienestä eläimestä, korkeintaan muurahaisen kokoisesta.”
Kokoelman runot, asetelmat ja laulut alkavat tyhjältä pöydältä ja jotenkin kummasti sinne myös palaavat, ja jäljellä on jälleen valkoinen pöytäliina ja yksinäinen sipuli. Timosen runot yllättävät, sillä asetelmissa välähtelee samanaikaisesti vakavaa ja ilkikurista; proosarunoja, aforismeja muistuttavia henkäisyjä, lauluja, kirjeitä ja säkeitä – kaikenlaista katsottavaa ja katoavaa.
Tuomas Timonen is Finnish poet, play writer and director. He has degrees in house building and dramaturgy.
Timonen has published two poetry books and written several plays such as Minun poikani tarina (My sons story), Elämänmäki (Lifes hill) ja Suklaa, suklaa (Chocolate, chocolate).
In 2007 Timonen won the award called Tanssiva karhu (Dancing bear) which acknowledges the high level of domestic poetry.
It was about time I read something from Timonen. Loved it, oh so much. His way of saying a lot by saying only little is really appealing to me. (Well, that's what poetry basically is, eh. But *his way* of doing it.)