Voi ei, tämä on varmasti jotain liian hienoa ja (teko)taiteellista. Onhan tämä kirja liian paksu kenenkään käsiin pideltäväksi mukavasti, varmaan tuhansia sivuja. Luultavasti jätän kesken, ajattelin, Ja sitten hämmästyin, kun se lähtikin kulkemaan ihan alusta lähtien. Eihän tämä ollutkaan mitään abstraktia tähtikuviota. Tuttua ja vierasta – sitähän on (lähi)tulevaisuus. Mutta kertoja valehtelee. Ei kukaan voi olla noin tietoinen 1980-luvusta jollei ole itse elänyt sitä.
Kirjailija heittelee piikkejä tietämättään, sohaisee minun maailmaani. Kuka haluaisi kirjastonhoitajalta näyttävän kirjailijan? Hmm. Ja mikähän ulkonäössäni on vikana? Ja Oodin tuolit saavat moitteita värityksestään – satun tietämään henkilön, joka vastaa oikeasti niistä mööpeleistä. Minä voin leikkiä ajatuksella, että kirjailija on kirjoittanut juuri minulle. Oikein odotan, mistä sivalletaan seuraavaksi.
Knuuti leikittelee myös nimillä. Siihen olen vähän pettynyt. Olen törmännyt sellaiseen paljon aloittelevien, ei niin lahjakkaiden kirjailijoiden teoksissa. Tehdään oikein pitkiä nimihirviöitä, jotta irvailtaisiin nykymaailman nimitrendeille: Minnamari-Katariina Hiekkanen-Sönkkönen. Knuuti ei sentään tähän sorru. Päähenkilön sukunimi on Pettymys. Kirjailijakollega on Parahulta. Mutta ei nimi miestä pahenna? Sitten on tietenkin Timo Virtanen, presidentti, joka on vaihtanut nimekseen Suomen yleisimmän nimiyhdistelmän. Itse tunnen myös Timo Virtasen, joka vaihtoi sukunimeään ollakseen juuri jotain muuta kuin Suomen yleisin nimiyhdistelmä.
Mutta tunnistan sen miehen, joka ei halua prosessoida sitä asiaa, että perheeseen on tulossa lapsi. Kirjailija Pettymys työntää sitä mielestään tietoisesti koko ajan pois. Tämä on tässä kertomuksessa aidointa.