Sisäministeriön virkamies ja saksalainen lähetystötyöntekijä murhataan tylysti Helsingin Kaivopuistossa heinäkuussa 1939, ja lista kaksoisagenteista päätyy vääriin käsiin. Paria kuukautta myöhemmin ase laukeaa elokuvan kuvauksissa ja on surmata brittinäyttelijän.
Tilanteen tulenarkuuden vuoksi tapausta palkataan tutkimaan pieni etsivätoimisto Harha. Sen perustaneet entiset poliisit Raita Harmonen ja Arpia Haahti luovivat sodan uhkaa tihkuvan ja vakoojia kuhisevan Helsingin varjoissa. Kuka yrittää listiä Helsingin kulttuurielämän brittejä - ja miksi?
Punainen leski aloittaa historiallisen Helsingin kaduille vievän dekkarisarjan.
Olipas vetävä ja vauhdikas vakoilujännäri! Aluksi kirjailijan lakoniseen tyyliin piti totutella, mutta kun tarina alkoi vetää, tyyliinkin sopeutui. Oikeastaan aloin nähdä kirjoitustyylin kuin elokuvakäsikirjoituksena, mikä sopii kirjaan mainiosti, sillä juoni pyörii elokuvatuotannon ympärillä.
Lähdin kuuntelemaan kirjaa kylmiltään, eli en tiennyt mitään kirjailijasta tai hänen aiemmasta tuotannostaan. Jossain vaiheessa aloin miettiä, että onpas tässä paljon erilaisia poliiseja ja etsiviä ja onpas etsivillä runsaat menneisyydet. Sitten huomasin, että samat hahmot ovat seikkailleet jo kolmessa muussa dekkarissa. Hahmot oli onnistuttu kirjoittamaan niin, että niissä pysyi perässä jopa äänikirjana.
Kirja on täynnä paikallishistoriaa, värikkäitä hahmoja ja hurjia käänteitä. Plussaa siitä, että [SPOILER] lesbot pysyivät elossa, vaikka tilaisuuksia hengen menetykseen olisi ollut.[/SPOILER]
Mielenkiintoista lukea kirjaa, jonka tapahtumista suurin osa sijoittuu omaan kotikaupunkiin 1930-luvun lopulle. Kun kirjalilija on myös toimittaja ja on peryhtynyt Helsingin paikallishistoriaan, kulttuuriin ja julkiseen taiteeseen, ovat Arpia Haahti -sarjan tai tämän uuden Harha-sarjan yksityiskohdat mielenkiintoisia. Suosittelen kirjoja lämpimästi Helsingin historiasta ja dekkareista kiinnostuneille lukjioille.
Oikein mainio agenttitarina 30-luvun Helsingissä. Välillä jopa pieniä Babylon Berlin fiiliksiä. Kaupunki on elävä ja henkilöt pääosin verta ja lihaa. Päähenkilön trauman käsittely lienee nykyään kirjoituskurssien vakio osio, joka tässäkin ärsyttää, mutta on onneksi suht pienessä roolissa. Myös pääjuonen käänteet ovat joissain kohdissa hieman liian fantastisia makuuni, mutta tyylikkäästi kerronta siitä huolimatta toimii