Perttu Könönen on tinkimättömänä syyttäjänä tottunut oikeussalin psykologiseen sotaan, jossa parhaiten valmistautunut voittaa.
Könösen syytettyinä ovat olleet Suomen alamaailman nimimiehet ”Immu” Ilménistä ja ”Nacci” Tranbergistä Keijo Vilhuseen sekä muun muassa paljon huomiota herättäneet katujengitapaukset.
Syyttäjän työ on yksinäistä. Erityisen yksinäistä se on järjestäytyneen rikollisuuden erikoissyyttäjällä, jos ympärillä oikeudenpalvelijat lipsuvat mielistelemään rikollisia.
Muistelmiensa ensimmäisessä osassa erikoissyyttäjä Perttu Könönen kertoo, minkälaista on vääntää Suomen tunnetuimpien rikollisten kanssa. Sarjan toinen osa ilmestyy keväällä 2026.
Perttu Könönen (s. 1974) on toiminut syyttäjänä Kouvolassa ja Helsingissä melkein koko 2000-luvun. Hän on häärinyt pääasiassa erikoissyyttäjänä väsymättömästi (ja välillä väsyen) järjestäytyneen rikollisuuden, huumausainerikollisuuden ja muun vakavan rikollisuuden kimpussa vuodesta 2008 lähtien.
Janne Huuskonen (s. 1975) on toimittaja ja kirjailija. Hän on käsitellyt järjestäytynyttä rikollisuutta teoksessa Kultainen vasikka (2019, Mikko Gustafssonin kanssa), huumeriippuvuuksia Koukussa-teoksessa (2022, Miro Hildenin kanssa) ja gangstaräpin yhteiskunnallisia ulottuvuuksia teoksessa Pistooli Guccin laukussa (2023, Janne Ranisen kanssa).
3,5 tähteä tälle. Olipa mielenkiintoinen katsaus syyttäjän työhön, joka on ihan kamalan vierasta itselleni. Kun nuoruudesta muistan päähenkilön, koko kirjan ajan lähinnä pohdin sitä, miten tuollaisesta työstä voi selvitä hengissä! Kun suurimman osan valveillaoloajasta työskentelee pahuuden keskellä, ei voi olla jättämättä jälkiä ihmiseen. Jonkin verran meni ohi keissit ja lain kiemurat, kun näitä pohdin. Aion kyllä lukea tuon II osankin. Pienen hetken päästä kylläkin.
Könönen kuvaa rikosprosesseja, joissa hän itse on toiminut syyttäjänä. Kirjan arvoa heikentää se, että Känönen luo itsestään kuvaa jonkinlaisena ylisyyttäjänä, joka tietää muita paremmin, miten rikoksia tulee tuomioistuimessa käsitellä ja minkälaisia tuomioita niistä tulee antaa. Erityisen ikävää on hänen tuomioistuinlaitoksessa työskenteleviä kohtaan osoittamansa ilkeämiellinen ja halpamaisuuksiin yltyvä syyttely, jossa hänen syytöstensä kohteeksi joutuvien henkilöllisyys on verhottu niin kevyesti, että tuomioistuinlaitoksessa työskentelevät ja heidän kollegansa voivat tunnistaa itsensä Könösen syytöksistä.
Epäselväksi jää, mikä on kirjan varsinainen motiivi.
Vaikeasti arvioitava kirja. Tuntui, että miulla kesti sata vuotta saada tämä luettua, enkä oikein tiedä miksi: Könönen kirjoittaa kuitenkin napakan rennosti eikä yhtään virkamiesmäisesti - eikä varsinkaan säästele mielipiteitään kollegoitaan kohtaan. Tylsistymisen vaaraa ei pitäisi olla, mutta...
Toisaalta kyse voi olla vain siitä, että minua ei taidakaan kiinnostaa järjestäytynyt rikollisuus eikä varsinkaan huumehommat, joissa hän on syyttäjänhommiaan paljon tehnyt. Ja sehän ei kirjan vika mitenkään ole.
Jotenkin uhrien sijasta rikollisia suosiva suomalainen oikeusjärjestelmä sai tämän kirjan ansiosta vahvistuksen. Käräjäoikeuksista löytyy siis käsittämättömän huonoja tuomareita, mutta vielä ihmeellisempää on, että niitä löytyy jopa hovioikeuksistakin. Onneksi on olemassa kuitenkin hyviä syyttäjiä.
A) rikos ei kannata ja B) suomalainen oikeuskäytäntö on naurettava. Paljousalennukset pitäisi poistaa ja antaa sitä kakkua urakalla niin ne ensikertalaisetkin istuisivat riittävästi.