Näyttelijän omakohtainen esikoisteos sydämen pysähtymisestä lavalla.
Ennen illan esitystä Eeva tuntee kummallista väsymystä. Hänen astuessaan teatterin lavalle olo on kuitenkin rauhallinen. Kunnes iskee täydellinen voimattomuus. Näkökenttä sumentuu, ja veri tuntuu karkaavan käsistä ja jaloista. Eeva kaatuu korkkarit jalassa näyttämölle. Näytelmä keskeytyy, sydän lakkaa lyömästä.
Sairaalassa, jossa roolivaatteet saksitaan päältä, käy ilmi, kuinka pienestä kaikki lopulta on kiinni. Niin elämässä kuin kuolemassa.
Kohtituleva, elämänmakuinen esikoisromaani saa pohtimaan olemisen arvaamattomuutta ja oikullisuutta.
Näyttelijä kuolee lavalle kesken aivan tavallisen näytöksen - mitä sitten? Nyt ei olla dekkarissa, eikä selvitetä syyllistä, vaan seurataan tuota näyttelijää pikaisella käynnillään rajan toisella puolen ja erityisesti paluuta takaisin elävien joukkoon. Näyttelijästä tulee kirjailija, kun hän haluaa kirjoittamisen avulla selvittää, mitä tapahtui, ja miten tästä eteenpäin.
Eeva Soivio on näyttelijä ja perheenäiti, joka saa hengenvaarallisen rytmihäiriön lavalla ja pelastuu vain paikallaolijoiden pikaisten toimien ansiosta. Hänet viedään sairaalaan, ja siitä alkavat selvittelyt - miksi nuoren, terveen naisen sydän pysähtyi ja mitä seuraavaksi pitää tehdä. Tarkasti, inhimillisesti ja kiinnostavasti pääsemme seuraamaan sairaalan arkea ja rutiineja ja vielä tärkeämpänä kirjoittajan mielenliikkeitä. Mitä tapahtuu, kun oma arki ja suunniteltu elämänkulku pysähtyvät äkkiarvaamatta, ja miten kuoleman varjosta päästään takaisin perhe-elämään ja luottamukseen siitä, että elämä kantaa.
Soivio on aiemmin käsitellyt taiteessaan pikkuveljensä Juhan katoamista Ruotsinlaivalta 17-vuotiaana novellin ja monologinäytelmän keinoin. Tapahtuneesta on kirjoitettu myös hieno romaani (Inka Nousiainen, Mustarastas, WSOY 2019). Nuorelle tytölle veljen katoamisen on täytynyt olla koko elämää määrittelevä kokemus, ja sen syvyys näkyy myös tässä kirjassa. Teksti on hienovireistä, erittelevää, selkeää ja rehellistä. Se ei ole synkkää, elämänlangassa ollaan kiinni vahvasti ja koko ajan, ei vähiten lasten takia. Parisuhde näyttäytyy todellisena, tärkeänä mutta ei ongelmattomana. Pienin vedoin käy selville, miten eri todellisuutta elää se, jonka juuri kuoli hetkeksi, ja hänen vierellään kulkeva kumppani, jolle tapahtuneen merkitys aukeaa vähitellen eikä ehkä koskaan kokonaan.
Ammattilaisen näkökulmasta on jälleen kerran tärkeää ja kipeää nähdä, miltä kohtaamisten joukko sairaalan olosuhteissa potilaasta tuntuu; lääkärien kiire ja katoaminen oman jargoninsa pauloihin. Mutta Soivio ei ole kirjoittanut riviäkään arvostellakseen ammattilaisia, sairaaloita tai ketään - hän on kiitollinen, ymmärtäväinen, kaikesta päätellen helppo potilas. Äänikirjaversion Soivio lukee itse, ja hänen äänensä ja tekstinsä jäävät mieleen elämään vahvoina kuvina.
Jos kirjoittaa kirjan tällaisesta omasta kokemuksesta, se tulee kirjoittaa näin - lukija tunsi olevansa etuoikeutettu päästessään jakamaan näitä ajatuksia ja moni niistä oli myös tunnistettava, vaikkei olekaan kokenut juuri samaa. Hieno kirja!
Näyttelijä Eeva Soivion omaelämäkerrallinen kertomus alkaa pysäyttävästä hetkestä: sydän pysähtyy kesken esityksen näyttämöllä. Ihan yhtäkkiä.
Soivio kirjoittaa (ja äänikirjassa myös lukee) hyvin. Kirja on lämmin, inhimillinen ja monin kohdin koskettava. Läheltä piti -kokemus tuo väistämättä mukanaan oivalluksia elämän hauraudesta, sattumasta ja kiitollisuudesta. Erityisesti jäin miettimään johdatuksen teemaa: työryhmä oli juuri edellisenä päivänä käynyt ensiapukurssin ja tiesi heti, mistä lähin defibrillaattori löytyy.
Silti kokonaisuus tuntuu hieman ohuelta. Ajatus on vahva, mutta kirjana tämä jää vähän pieneksi – tarina olisi ehkä toiminut paremmin vaikkapa aikakauslehtijuttuna.
Lisäksi jäin pohtimaan kerronnan tapaa puhua “kuolemisesta”. Vaikka tapahtuma oli dramaattinen, itse miellän kuoleman lopulliseksi – tässä kyse oli sydämenpysähdyksestä ja paluusta takaisin. Dramatiikka on ymmärrettävää, mutta ilmaisu jäi silti vähän mietityttämään.
Uskomattominta tässä tarinassa oli se, että teatteriporukka oli ollut edellispäivänä sydänelvytyskoulutuksessa. Itse olen ollut kahdesti, mutta kun niistä kuluu aikaa, niin epävarma olo tulee miten esimerkiksi deffaa osaisi käyttää. Soivio kuvaa hyvin maallikkoa hoitokoneiston ”asiakkaana”. Myös erityisesti tunneliikkeet suhteessa lapsiin tulevat mainiosti esiin kaikessa tuskallisuudessaaan, ja mahdottomuudessaankin. Poikkeuksellisesti kuuntelin tämän koska ajattelin että Soivion omaa ääntä on uskottavaa kuunnella. Näin olikin. Mutta minun makuuni kertomusta olisi kyllä ollut varaa tiivistää.
Epäilemättä mies olisi kertonut tämän toisin korostuksin. Hienoa että Soivio on sanoittanut uniikin kokemuksensa rehellisesti ja luultavasti vähän terapeuttisestikin.
Tämä kirja sanoitti hienosti puun takaa tulleen vakavan diagnoosin tunteiden vuoristorataa. Uskon, että jokaisella vakavasti sairastuneella on ollut aivan samoja kokemuksia. Tämä kävi siis oikein hyvästä vertaistuesta. Itse tilanne mistä kaikki lähti liikkeelle oli aivan uskomaton eikä voi tajuta koko asiaa, draaman kaari suoraan teatterin näyttämöllä on sellainen ettei kukaan olisi voinut keksiä tämmöistä mihinkään näytelmään. Ja siellä se nyt ex tempore näyteltiin.
Sen lisäksi että tämä on tositarina, (kiinnostava ja koskettava sellainen), se oli myös loistavasti kirjoitettu. Pidin rytmistä, kirjoittajan äänestä joka kantoi läpi kirjan. Tuntuu jokseenkin brutaalilta asettaa edes arvosteltavaksi näin henkilökohtaista ja kaunista tarinaa. Suosittelen luettavaksi.