Kunnianhimoinen, kohtisuora esikoisromaani sodasta, syyllisyydestä ja suomenvenäläisestä identiteetistä.
Pietarista Suomeen muuttanut Kostja kokee olevansa väärällä tavalla ulkomaalainen. Hän tuhlaa lahjojaan sairaalan vahtimestarina ja kurkistaa maailmaan pienen nostettavan luukun kautta. Suomalaiset naiset ovat kuin miehiä ja miehet kuin naisia. Rajan takana kaikki olisi selkeämpää. Jossain kaukana Venäjän ja Ukrainan rajalla tilanne kiristyy.
Joel Hohko kirjoittaa heti esikoisromaanissaan rajusti mutta eleettömästi, mestarin varmuudella. Omaa paikkaansa hakevan Kostjan matka maiden ja mielen rajojen yli laskostuu auki yhtä aikaa epäjohdonmukaisena ja välttämättömänä, kuin elämä.
Ensimmäisellä kerralla kun ylitin rajan, suomalaiset rajavartijat näyttivät haalareissaan pilkkijöiltä. Olen mennyt rajan yli kymmeniä kertoja, mutta nyt se tuntuu merkityksellisemmältä. Mielessä käyvät kaikki kouluni ja se miten äitini tuli turkkiin pukeutuneena joulujuhlaan ja sen jälkeen sitä kutsuttiin ryssähuoraksi. Finninaamainen ja neuvottoman näköinen varusmies tarkastaa passini ja sanoo pojanäänellään että tervetuloa kotiin.
Joel Hohko (s. 1985) on Suomen merivoimien sotilas. Volodjan pojat on hänen esikoisromaaninsa.
Venäjän sota Ukrainaa vastaan on kestänyt aivan liian pitkään.
Instagramista tuttu Joel Hohko on sijoittanut fiktiivisen esikoisteoksensa sotaan. Teoksen näkökulma on venäläissyntyisen nuoren miehen. Kostja on asunut Suomessa kolmetoistavuotiaasta, mutta kuitenkin hän lähtee sotaan, tähän järjettömään väärään julmaan sotaan, taistelemaan Venäjän puolesta ukrainalaisia vastaan.
Ihminen (erityisesti ihminen=mies=sotamies) on tyhmä paha ilkeä älyvapaa ja julma ja tämä kirja tarjoaa siihenkin omia, uusiakin, näkökulmia ja ajattelemisen aiheita.
Nyt tuli semmoinen kirja että on pakko nostaa hattua. Tai oikeastaan vetää kättä lippaan. Joel Hohkon Volodjan pojat kertoo suomenvenäläisestä Kostjasta, joka lähtee Ukrainan sotaan ja taistelee Venäjän armeijassa. Kirja on esikoisromaani, mitä on vaikea uskoa, niin vakuuttavaa tekstiä on Hohko saaanut aikaan. Lyhyessä iskevässä tyylissä on jotain samaa kuin Antti Tuurin sotakirjoissa. Näennäisen lakonisesta lauseista kasvaa uskottava maailma, jossa näkyy kirjoittajan varma ote. Tuuri olisi kuitenkin kirjoittanut paljon lyhyemmän kirjan. Kirjan alussa kulutetaan paljon aikaa, ennen kuin päähenkilö pääsee rintamalle. Tulee mieleen elokuva Kauriinmetsästäjä, johon joku muukin on kirjaa verrannut. Sekä Volodjan pojissa että Kauriinmetsästäjässä on pitkiä osuuksia, jossa ollaan muualla kuin sodassa. Volodjan pojat tosin etenee suoraviivaisemmin, kun taas Kauriinmetsästäjässä on vuorotteleva, ikään kuin laskevina blokkeina etenevä rakenne. Jotain samaa silti on. Kun katsojalle/lukijalle/kuuntelijalle annetaan aikaa, rakennetaan vahvaa tunnelmaa ja tarina saa tilaa hengittää ja maailma kehittyä. Joku voi pitää sitä löysyytenä, mutta en itse ottaisi Volodjan pojista mitään pois, kuten en Kauriinmetsästäjästäkään, vaikka molemmissa tarinaa kerrotaan niin pitkään että se saattaa tuntua tyhjäkäynniltä. Se on kuitenkin harkittua maailman rakentamista, jossa näennäisen arkiset tapahtumat sisältävät isoja merkityksiä. Kauriinmetsästäjässä on pitkä hääkohtaus alussa. Volodjan pojissa kerrotaan ensin pitkään Kostjan elämästä Suomessa, ja ilman sitä jaksoa päähenkilön matkaa olisi paljon vaikeampi ymmärtää. Molemmissa se tekee tarinasta vahvan. Tulee mieleen myös elokuva Full Metal Jacket, tai itse asiassa kirja johon se perustuu. Gustav Hasfordin The Short-Timers on myös raaka ja kyyninen sotakuvaus, ja samanlaista henkeä on Volodjan pojissa. Tässä sotakertomuksessa ei ole sankareita. Ei pitäisi liikaa verrata muihin teoksiin, sillä Volodjan pojat on jotain täysin omaperäistä. Ei pelkästään vaikuttava sotakirja vaan upeaa kirjallisuutta genrestä riippumatta.
Olen lukenut jonkun verran ns. sotakirjoja, lähinnä toista maailmansotaa käsitteleviä kauno- ja tietokirjoja. Niitä lukiessa sitä on pohtinut ajallista etäisyyttä sotaan - lyhyttä aikaa oman syntymän ja toisen maailmansodan päättymisen välillä. Joel Hohkon esikoisteos Volodjan pojat kuvaa lähihistoriaa, tarkkoja hetkiä, jotka itse muistaa selvästi. Missä olin kun tiettyjä koronarajoituksia asetettiin - kun presidentti lausui sanansa naamioiden riisumisesta? Olin mukana suuressa Ukrainan sodan vastaisessa mielenosoituksessa Senaatintorilla… Teos tempaisi minut mukaansa hurjalla voimalla. Kuuntelin ja luin, luin ja kuuntelin - Kostjan oloa rintamalla oli helpompi kuunnella kuin lukea, pakko tunnustaa. Vaikka teksti oli armotonta, kirjaa ei melkein voinut laskea käsistä. Sodan järjettömyys, sattumanvaraisuus ja idioottimainen sekavuus tulevat selväksi. Kukaan ei tunnu tietävän miksi asoita tehdään, mutta käskyt tulevat ylempää ja niitä on syytä totella. Kirja on väkivaltainen ja kova. Kostjan rinnalla lukija turtuu kammottaviin tapahtumiin. Päähenkilö ei todellakaan ole mikään sankari, mutta ainakin itse aloin toivoa hänelle vain hyvää, selviytymistä (ja erokirjeen ojentamista aikaisemmin). Järkyttävien tapahtumien lomaan mahtuu ihmeellistä pehmeyttä: kirjoittamista, teenjuontia ja leivoksia, kohteliaisuutta, rakkautta, perhe, ystävä. Hohko on kirjoittanut Kostjasta tarkasti havaitsevan ihmisen, erittäin taitavasti. Lyhyistä, havaintoon perustuvista lauseista kutoutuu todentuntuinen kuvaus ihmisestä ja sodasta.
Mielenkiintoinen avaus. Volodjan pojat kertoo Venäjän puolella taistelevasta Kostjasta, joka päätyy sinne vähän yllättäen. Kostjassa on samaa arkkityyppiä, kuin Aleksi Lysanderissa (Tuomas Kyrön Aleksi Suomesta), vaikka puoli on eri ja hahmo fiktiivinen. Ehkä maailmassa riittää vuosien läpi miehiä, jotka löytävät turvansa ja merkityksensä väkivallan keskeltä. Kostja itsessään on antisankari, ja kertojana välillä epämiellyttävä. Juuri se tekee hänestä inhimillisen. Kirjassa sanotaan, että mies joutuu elämässään muodostamaan kantansa kolmeen asiaan: vanhemmuus, seksuaalisuus ja väkivalta. Jos kirjassa sietää juurikin väkivallan kuvauksia, pääsee venäläisen sotilaan pään sisään miettimään sellaisia teemoja, kuten syyllisyys, identiteetti, syrjintä ja juurettomuus.
En lukenut edes kirjan kantta ennen lukemista, ehkä puolikkaan arvion jostain. Minulla ei ollut edes juonesta pienentä käsitystä ennen lukemista. Kirja pääsi yllättämään sekä kehittelyllään että laadullaan. Ahmin sen, ja jään odottamaan Hohkon seuraavaa kirjaa, etenkin jos hän merivoimien sotilaana onnistuu ammentamaan myös jostakin muusta aiheesta samanlaisella tuoreella ja rehellisellä otteella.
4,5 tähteä. Tämä kirja laittoi ajattelemaan. Se on kuvaus paitsi suomenvenäläisen nuoren miehen identiteettikriisistä ja lähtemisestä sotaan, myös ihmisyydestä ja maskuliinisuudesta 2020-luvulla ja korona-ajan vaikutuksista. Päähenkilön pohdinnat kuvastavat varmasti yhä useamman nuoren miehen turhautumista yhteiskuntaan ja omaan osaansa siinä.
Edettyään noin kolmasosan romaani muuttuu yhteiskuntakuvauksesta hyvin nopeasti armeijan ja sittemmin sodan kuvaamiseksi. Sodan kuvaus on raakaa ja silottelematonta, mitään hienoa tai jännittävää ei kuvauksessa löydy. Erityisen mielenkiintoisena pidin kuvausta Venäjän armeijan toiminnasta sisältäpäin: alkuun moni asia vaikuttaa suomalaisen silmään samanlaiselta kuin kotoisissa kuvioissa, jopa ammattimaiselta, mutta hienovaraisesti, vähä vähältä järjestelmän sisäinen luottamuksen ja koheesion puute, eettisen toimintakyvyn heikkous ja läpitunkeva korruptio tuodaan esille.
Vaikea keksiä toista yhtä monisyisempää tilannetta/kasvutarinaa, jossa päähenkilö voisi identifioitua moniin eri näkökulmiin. Kirja on erinomainen esimerkki harmaan monista eri sävyistä ja siitä miten mustat ja valkoiset ovat vastakkaisia eri ihmisille.
Tämä oli sekä hieno että hirveä. Huomasin, että turruin päähenkilön vanavedessä sodan kauheuksiin. Kerronta on minimalistista ja tässä todella riittää tapahtumia. Ehkä oli itselle hieman väkivaltaista kuunnella tätä äänikirjana, fyysinen kirja olisi ollut armollisempi valinta.