Traaginen romaani pakolaisuudesta: päähenkilönä suomalaisvirolainen kirjailija Aino Kallas.
Kun Neuvostoliitto miehittää Viron, Aino Kallas menettää kotimaansa, omaisuutensa ja perheenjäseniään sekä mahdollisuuden asua synnyinmaassaan Suomessa sen ulkopolitiikan takia. Hän on vaarassa joutua Siperiaan ja pakenee Ruotsiin, vanhana ja tyhjin käsin.
Etuoikeutetusta kosmopoliitista tulee pakolainen, joka tuntee itsensä muiden armoilla ja häkissä eläväksi toisen luokan kansalaiseksi. Aikaisemmin hän on saanut liikkua kepeästi välittämättä rajoista ja rakastaa useaa maata niin kuin useaa miestäkin.
Tätä sadoista kirjeistä ja muista dokumenteista rakennettua kertomusta ei ole aiemmin kuultu.
Kulunut fraasi, mutta: jos on tänä vuonna "aikaa vain yhteen kirjaan", se voisi olla tämä. Yhtymäkohdat toisen maailmansodan vuosista nykypäivään ovat selkeät: venepakolaisuus - vaikka kyse on tanakasta laivasta - ja pakolaisen - vaikka suhteellisen hyväosaisen - asemasta niin sanotussa suvaitsevaisessa Ruotsissa. Tuhon kuvailu, sodan kommentointi on kuin Ukrainaan kohdistuvasta hyökkäyssodasta.
Sota on aina elämän menetys, mutta kuvitelkaapa, millainen se on ihmiselle, joka on viettänyt aidosti kosmopoliittia kaupunkielämää, tottunut rajattomaan vapauteen monessa mielessä. Tartto, Lontoo ja Helsinki olivat hänelle luontevia kotikaupunkeja ja sitten tosiaan Tukholma, josta ei kotia koskaan tullutkaan, vaan henkisestikin kylmä ja etäinen piilottelupaikka.
Sota kuitenkin koskee kaikkia, ja näin kirjailija-runoilija Aino Kallaksestakin tuli varaton pakolainen Ruotsiin missä eli muitakin kymmeniätuhansia, karkotusta pelkääviä virolaispakolaisia.
Kallaksen elämä oli hyvin dramaattinen ja onnettoman oloinen. Siihen kuului paitsi pakolaisuus ja vieraus Ruotsissa, suunnaton kaipuu kotimaahan Suomeen, köyhyys, onneton rakkaus, Ruotsista karkotuksen pelko, kirjailijapiirien ylenkatse sekä lastensa kuolemia.
Paluu kotimaahan Suomeen ei ollut mahdollinen edes heti sodan päättymisen jälkeen. Stalinin seuraajaksi arveltu Andrei Ždanov oli asetettu liittoutuneiden valvontakomission johtoon Helsingissä ja Suomella oli palautussopimus Neuvostoliiton kanssa ainakin inkeriläisistä. Paradoksaalisen ironisesti Kallas myöhemmin osallistui kunniapaikalla kirjailijajuhliin juuri hotelli Tornissa.
Venäläisten vahtivuoro Suomessa vaikutti myös kustantaja Otavaan. Kallaksen kirjoja ei oikein uskallettu tai haluttu julkaista tai hänen piti niitä kovin editoida. Kuitenkin oopperatekstistä tuli kiitosta Italiaa ja Britanniaa myöten ja lopulta ruhtinaallisesti apurahaakin.
Kallaksen näytelmä Mare ja hänen poikansa oli joka tapauksessa ensimmäinen suomenkielinen ooppera Suomessa sotavuosien jälkeen. Tästä Kallas sai tiedon Tukholmaan. Isänsä olikin innokas fennomaani Julius Krohn ja Kallaksenkin suomenmielisyys pulpahtaa voimakkaasti pintaan läpi teoksen. Helsingin olympialaisia hän katseli suurta ylpeyttä tuntien.
Kallaksen ansioksi on mainittava sekin, että hän perusti Suomeen kirjailijoiden sananvapausjärjestö PENin vuonna -28.
Stalinin kuolema vapautti henkistä- ja sisäpoliittista turvallisuusilmapiiriä. Vaikka Kallas sai hyvityksen, palkintoja ja huomiointeja kuten ihastelevan kritiikin kolmannelle Päiväkirjalleen nuorelta kriitikolta Jörn Donnerilta, hänen elämänsä oli loppuun asti tuskaisaa, etsivää ja hamuavaa.
Suvi Ratinen on koonnut kirjan Kallaksen kirjeistä ja muista dokumenteista, myös ennen julkaisemattomista arkistoasiakirjoista. Lopputulos on monipuolinen ja kohdetta kunnioittava sekä rehellinen, oletan. Toimittaja onkin saanut kuulla ihmettelyä oliko Kallaskin pakolainen, mutta kuten alussa todettu, sota koskee kaikkia sen alle jääviä.
Ratiselle soisi tästä avauksesta vähintään jonkun kirjallisuuspalkintoehdokkuuden, niin vahvasti hän saa Kallaksen elämään. Tekstissä kuuluvat dramaattinen ja tunteellinen äänensävy sekä ajoittainen tajunnanvirta. Ihastustani vain hieman hälventävät muutamat kirjoitusvirheet.
Kauniilla kielellä ja suurella asiantuntemuksella ja sydämellä kirjotettu romaani kirjailija Aino Kallaksen viimeisistä vuosista - ja takautumina vähän aikaisemmistakin. Siitä, miten historia riepottelee yksittäisiä ihmisiä, hajottaa perheitä, miten Aino Kallaksenkin lapset hajoavat ympäri maailmaa - tytär lapsineen pakolaiseksi Ruotsiin vanhempiensa kanssa, vävy ensin hyvään asemaan Viron Sosialistisessa Neuvostotasavallassa, sitten Siperiaan, poika Lontooseen... miten toinen tytär tulee ammutuksi kotipuutarhassaan, kun naapurissa valloittajat, miehittäjät, juhlivat... miten yksi lapsista elää vain kolme päivää... miten sattumanvaraista ihmisen elämä ja kuolema lopulta on. Kuka tiesi, että Suomesta luovutettiin Neuvostoliittoon miehitystä paenneita Viron kansalaisia? Että Ruotsistakin luovutettiin virolaisia sotilaita, vaikka ruotsalaisia ei siihen velvoittanut mikään rauhansopimus? Että entisen Viron kansalaisten, tavallisten siviilien, luovuttamisen Ruotsista esti lopulta tavallisten ruotsalaisten ihmisten kapina ja mielenosoitukset? Että todellakin kirjailija Aino Kallas, ensin Suomen, sitten Viron, sitten taas Suomen kansalainen, pakeni sekä Virosta että Suomesta ja eli pakolaisena Ruotsissa aina Stalinin kuolemaan saakka, oli Korean sodan puhjettua valmiina pakenemaan jo Ruotsistakin? En osaa sanoa, mitn tämän kirjan olisi voinut kirjoittaa paremmin. Se on kaunis kirja epävarmuudessa elämisestä, elämän yllättävistä käänteistä, pienestä ihmisestä suuressa ajassa - ja kaikesta siitä, mihin pakolaisen on sopeuduttava, ja mihin ympäristönkin olisi sopeuduttava. Kukaan ei ole pakolainen vapaaehtoisesti. Tärkeä, tarpeellinen kirja.
Suvi Ratisen teos pohjautuu Aino Kallaksen toisen maailmansodan aikaisiin ja jälkeisiin vuosiin, jolloin hän eli Ruotsissa pakolaisena, yhtenä monista virolaispakolaisista. Teos on koskettava kuvaus pakolaisuudesta ja kodittomuudesta, ja se pohjautuu laajan lähdemateriaalin tarkkaan luentaan sekä kirjailijan kykyyn kuvitella ja astua toisen ihmisen tilanteeseen ja tilaan. Suomen vaaran vuodet Ruotsista käsin tarkasteltuna tarjoaa uudenlaisen näkökulman sodanjälkeiseen aikaan.
Sytyin tähän kirjaan vasta pitkälti puolivälin jälkeen. Jäi tunne, että kirja nojasi vähän liikaakin siihen, että Kallaksen elämänvaiheet ja tuotanto olisivat lukijalle tuttuja. No, eivät olleet ja vasta muutamien ohessa tehtyjen googlailujen jälkeen pääsin oikeaan lukumoodiin, kirjakin parani tarkentuvan kontekstin avulla kummasti.