Traaginen romaani pakolaisuudesta: päähenkilönä suomalaisvirolainen kirjailija Aino Kallas.
Kun Neuvostoliitto miehittää Viron, Aino Kallas menettää kotimaansa, omaisuutensa ja perheenjäseniään sekä mahdollisuuden asua synnyinmaassaan Suomessa sen ulkopolitiikan takia. Hän on vaarassa joutua Siperiaan ja pakenee Ruotsiin, vanhana ja tyhjin käsin.
Etuoikeutetusta kosmopoliitista tulee pakolainen, joka tuntee itsensä muiden armoilla ja häkissä eläväksi toisen luokan kansalaiseksi. Aikaisemmin hän on saanut liikkua kepeästi välittämättä rajoista ja rakastaa useaa maata niin kuin useaa miestäkin.
Tätä sadoista kirjeistä ja muista dokumenteista rakennettua kertomusta ei ole aiemmin kuultu.
Monessa arvioinnissa on todettu jotain sen suuntaista, että paras taiteilijaelämäkerta koskaan. Ajattelin, että se on paljon sanottu, mutta kirjan luettuani (kuunneltuani, Mirjami Heikkisen erinomainen suoritus) olen samaa mieltä. Aino Kallaksen elämä ja ura peilautuu myöhäisten elämänvaiheiden kautta, runsasta lähdemateriaalia hyödyntäen, mutta väistäen kaikki taiteilijaelämänkertojen tylsyydet ja maneerit. Ei lähdetty lapsuudesta ja edetty "ja sitten tapahtui"-rakenteen avulla, vaan elettiin Virosta Ruotsiin paenneen, elämäänsä taaksepäin katsovan mutta edelleen kirjoittavan kirjailijan mukana. Skandalöösit suhteet, menetykset, hirveä sota-aika ja sen jälkeiset pöyristyttävät valtiolliset suhteet jotka vaikuttivat yksittäisten ihmisten elämään kammottavalla tavalla - kaikki alleviivaamattomasti, taiteellisesti tinkimättömästi, lukijan ymmärrykseen luottaen. Taiteilijan elämä aukesi mielessäni moniulotteisena, ja tuntui kuin olisi oikeasti päässyt hänen päänsä sisään, tunsin menetysten ja epätietoisuuden tuskan, rakkauden ilot, nostalgian, ja pakon luoda uutta. Ja olin jatkuvasti pöyristynyt siitä, miten Suomi ja Ruotsi kohtelivat ja joutuivat kohtelemaan Viron ja muun Baltian pakolaisia pitkään sodan jälkeen.
Harvinaisen viisas, esteettisesti perusteltu ja tasapainoinen, äärimmäisen kaunis ja kiinnostava kirja. Suorastaan pakottaa tarttumaan laajaan tuotantoon, jota häpeäkseni en ollenkaan tunne, toki osaan mainita Sudenmorsiamen mutta siihenpä se jää.
Jos et ole Aino Kallas asiantuntija kannattaa katsoa perusfaktat tästä moneen venyneestä naisesta, muuten kirjan nimiviidakko ei pysy hallinnassa. Kirja yllätti minut, en ole biofiktioiden ystävä, mutta tässä Ratinen onnistuu hienosti, ja ainakin minusta riittävän uskottavasti, kuvaamaan Kallaksen tuntoja Ruotsin pakolaisaikana. Kirjan fokus ja aikarajaus on onnistunut, takaumat tuovat riittävästi tietoa Kallaksen aikaisemmmasta elämästä.
Järkyttävintä kirjassa oli minulle saada kirjan perspektiivi Suomen sodanjälkeiseen aikaan valvontakomission aikana ja vielä sen jälkeiseen henkiseen kyyristelyyn. Virolaisten kauhea riepottelu isojen jaloissa tulee hyvin esiin. Valvontakomission johtaja Zdanov oli Viroa miehittämässä ja tultuaan Helsinkiin komissionsa johtoon asettui virolaisten kauhuksi ja pilkaksi asumaan entiseen Viron suurlähetystöön. Kyllä venäläiset osaavat.
Kallas ei uskalla tulla Suomeen pelätessään hänen, Viron kansalaisen, luovuttamista Neuvostoliittoon. Ei uskalla vaikka ei viihdy Ruotsissa lainkaan. Vasta kun Stalin kuolee hän saa riittävät vakuuttelut ja muuttaa loppuvuosikseen kotimaahansa. Mies kuolee, lapsia kuolee ja sairastelee, mutta Kallas kirjoittaa ja taistelee. Vähäeleisesti mutta osuvasti Ratinen kuvaa entisen varakkaan maailmannaisen kärsimyksiä niin puutteen kuin terveytensä kanssa.
Vaurauden, kauneuden ja loiston päivät hurmaajana ovat takana, mutta muistelmiensa kanssa Kallas muistelee ja kamppailee monenkirjavan elämänsä kanssa. En ymmärtänyt miksi Ratinen jättää sanomatta Eino Leinon nimen kiihkeän rakkausepisodin parina. Kaikkihan sen tietää, kai?
Minun makuun loppupuolen tuskailut vaikeuksien keskellä alkoivat olla vähän puuduttavia ja toisteisia. Hyvin Ratinen kuitenkin tuo esiin menestyskirjailijan jatkuvan kehumisen nälän. Mikään ylistys ei tunnu pitkään ruokkivan. Vaikka muutama pieni asiayhteyskömmähdys sattui silmään, Ratisen vankka taustatyö kantaa hienosti. Hieno kirja. Kiusallisen ajankohtainen myös Venäjä oppituntina.
Kulunut fraasi, mutta: jos on tänä vuonna "aikaa vain yhteen kirjaan", se voisi olla tämä. Yhtymäkohdat toisen maailmansodan vuosista nykypäivään ovat selkeät: venepakolaisuus - vaikka kyse on tanakasta laivasta - ja pakolaisen - vaikka suhteellisen hyväosaisen - asemasta niin sanotussa suvaitsevaisessa Ruotsissa. Tuhon kuvailu, sodan kommentointi on kuin Ukrainaan kohdistuvasta hyökkäyssodasta.
Sota on aina elämän menetys, mutta kuvitelkaapa, millainen se on ihmiselle, joka on viettänyt aidosti kosmopoliittia kaupunkielämää, tottunut rajattomaan vapauteen monessa mielessä. Tartto, Lontoo ja Helsinki olivat hänelle luontevia kotikaupunkeja ja sitten tosiaan Tukholma, josta ei kotia koskaan tullutkaan, vaan henkisestikin kylmä ja etäinen piilottelupaikka.
Sota kuitenkin koskee kaikkia, ja näin kirjailija-runoilija Aino Kallaksestakin tuli varaton pakolainen Ruotsiin missä eli muitakin kymmeniätuhansia, karkotusta pelkääviä virolaispakolaisia.
Kallaksen elämä oli hyvin dramaattinen ja onnettoman oloinen. Siihen kuului paitsi pakolaisuus ja vieraus Ruotsissa, suunnaton kaipuu kotimaahan Suomeen, köyhyys, onneton rakkaus, Ruotsista karkotuksen pelko, kirjailijapiirien ylenkatse sekä lastensa kuolemia.
Paluu kotimaahan Suomeen ei ollut mahdollinen edes heti sodan päättymisen jälkeen. Stalinin seuraajaksi arveltu Andrei Ždanov oli asetettu liittoutuneiden valvontakomission johtoon Helsingissä ja Suomella oli palautussopimus Neuvostoliiton kanssa ainakin inkeriläisistä. Paradoksaalisen ironisesti Kallas myöhemmin osallistui kunniapaikalla kirjailijajuhliin juuri hotelli Tornissa.
Venäläisten vahtivuoro Suomessa vaikutti myös kustantaja Otavaan. Kallaksen kirjoja ei oikein uskallettu tai haluttu julkaista tai hänen piti niitä kovin editoida. Kuitenkin oopperatekstistä tuli kiitosta Italiaa ja Britanniaa myöten ja lopulta ruhtinaallisesti apurahaakin.
Kallaksen näytelmä Mare ja hänen poikansa oli joka tapauksessa ensimmäinen suomenkielinen ooppera Suomessa sotavuosien jälkeen. Tästä Kallas sai tiedon Tukholmaan. Isänsä olikin innokas fennomaani Julius Krohn ja Kallaksenkin suomenmielisyys pulpahtaa voimakkaasti pintaan läpi teoksen. Helsingin olympialaisia hän katseli suurta ylpeyttä tuntien.
Kallaksen ansioksi on mainittava sekin, että hän perusti Suomeen kirjailijoiden sananvapausjärjestö PENin vuonna -28.
Stalinin kuolema vapautti henkistä- ja sisäpoliittista turvallisuusilmapiiriä. Vaikka Kallas sai hyvityksen, palkintoja ja huomiointeja kuten ihastelevan kritiikin kolmannelle Päiväkirjalleen nuorelta kriitikolta Jörn Donnerilta, hänen elämänsä oli loppuun asti tuskaisaa, etsivää ja hamuavaa.
Suvi Ratinen on koonnut kirjan Kallaksen kirjeistä ja muista dokumenteista, myös ennen julkaisemattomista arkistoasiakirjoista. Lopputulos on monipuolinen ja kohdetta kunnioittava sekä rehellinen, oletan. Toimittaja onkin saanut kuulla ihmettelyä oliko Kallaskin pakolainen, mutta kuten alussa todettu, sota koskee kaikkia sen alle jääviä.
Ratiselle soisi tästä avauksesta vähintään jonkun kirjallisuuspalkintoehdokkuuden, niin vahvasti hän saa Kallaksen elämään. Tekstissä kuuluvat dramaattinen ja tunteellinen äänensävy sekä ajoittainen tajunnanvirta. Ihastustani vain hieman hälventävät muutamat kirjoitusvirheet.
Kauniilla kielellä ja suurella asiantuntemuksella ja sydämellä kirjotettu romaani kirjailija Aino Kallaksen viimeisistä vuosista - ja takautumina vähän aikaisemmistakin. Siitä, miten historia riepottelee yksittäisiä ihmisiä, hajottaa perheitä, miten Aino Kallaksenkin lapset hajoavat ympäri maailmaa - tytär lapsineen pakolaiseksi Ruotsiin vanhempiensa kanssa, vävy ensin hyvään asemaan Viron Sosialistisessa Neuvostotasavallassa, sitten Siperiaan, poika Lontooseen... miten toinen tytär tulee ammutuksi kotipuutarhassaan, kun naapurissa valloittajat, miehittäjät, juhlivat... miten yksi lapsista elää vain kolme päivää... miten sattumanvaraista ihmisen elämä ja kuolema lopulta on. Kuka tiesi, että Suomesta luovutettiin Neuvostoliittoon miehitystä paenneita Viron kansalaisia? Että Ruotsistakin luovutettiin virolaisia sotilaita, vaikka ruotsalaisia ei siihen velvoittanut mikään rauhansopimus? Että entisen Viron kansalaisten, tavallisten siviilien, luovuttamisen Ruotsista esti lopulta tavallisten ruotsalaisten ihmisten kapina ja mielenosoitukset? Että todellakin kirjailija Aino Kallas, ensin Suomen, sitten Viron, sitten taas Suomen kansalainen, pakeni sekä Virosta että Suomesta ja eli pakolaisena Ruotsissa aina Stalinin kuolemaan saakka, oli Korean sodan puhjettua valmiina pakenemaan jo Ruotsistakin? En osaa sanoa, mitn tämän kirjan olisi voinut kirjoittaa paremmin. Se on kaunis kirja epävarmuudessa elämisestä, elämän yllättävistä käänteistä, pienestä ihmisestä suuressa ajassa - ja kaikesta siitä, mihin pakolaisen on sopeuduttava, ja mihin ympäristönkin olisi sopeuduttava. Kukaan ei ole pakolainen vapaaehtoisesti. Tärkeä, tarpeellinen kirja.
Aino Kallas kuuluu kiistatta suomalaisen kirjallisuushistorian merkkihenkilöihin – ja silti tunnustan häpeäkseni lukeneeni hänen teoksistaan ensimmäiseni vasta hiljattain. Sudenmorsian herätti kiinnostuksen itse kirjailijaa kohtaan. Kallas oli poikkeuksellinen nainen: rohkea ja ristiriitainen, oman aikansa rajojen rikkoja, joka ei katunut sitä, että oli rakastanut montaa miestä ja montaa maata
Pakolainen tekee kunniaa Kallakselle. Ratisen teoksen rakenne on ilmava ja kaunis. Tapa kuljettaa lukijaa on hienovarainen ja hallittu, teksti suorastaan huokuu tyyliä. Lauseet ovat upeita – sellaisia, joita jää lukemaan uudelleen ihan vain kielen vuoksi. Kertomus on kaihoisa, muistoista ja todentuntuisesta kärsimyksestä rakentuva. Kuva Kallaksesta on samaan aikaan tarkka ja häilyvä, etäinen ja intiimi. Tässä mielessä kirja on todella onnistunut ja vaikuttava kokonaisuus.
Mutta.
Odotan elämänkertaromaanilta kokonaisuutta. Tässä näkökulma on tietoisesti rajattu pakolaisuuteen – harkittu ja perusteltu valinta, jo kirjan nimessä luvattu. Silti jäin kaipaamaan enemmän. Olisin halunnut lukea laajemmin Kallaksen elämästä: varhaisemmista vuosista, ihmissuhteista, draamasta, erotiikasta, ennen kaikkea kirjoittamisesta. Tallinnasta, jota rakastan. Olisi ollut niin paljon kiehtovaa kerrottavaa.
Ymmärrän täysin, että tämän teoksen tarkoitus on nostaa esiin juuri tämä vaiettu, rajattu osa hänen elämäänsä. Silti kaipaus jäi – ja se harmitti yllättävän paljon.
Älä kuuntele tätä kirjaa. Lue mieluummin. Taajaan tapahtuvat ajan, paikan, tilanteen, maan ja vuosikymmenen vaihdokset - kun vaihteleva nykyhetki katkeaa muisteloon - saattavat sekoittaa hajamielisen kuuntelijan. Aika paljon piti myös googlailla, jotta pääsi kirjaan sisään. Sekin auttaa, jos muistat, miten Viro ensin itsenäistyi, myöhemmin valloitettiin venäläisten, sitten saksalaisten toimesta. Ja sitten päätyi osaksi Neuvostoliittoa.
Kirjan kertoja on Aino Kallas itse, jota kirjailija kutsuu "hän". Tyyliin "hän katsoo ulos ikkunasta" ja "viime päivinä hän on ajatellut, että..". Hän, hän, hän, hänet, häntä.. Ja kaikki muut henkilöt, joihin saatetaan viitata myös sanalla hän... En pitänyt tästä ratkaisusta.
Kirja ei ole huono ollenkaan. Kerronta on kuitenkin sirpalemaista. Jos ei tiedä Aino Kallaksesta mitään, hänen päänsisäinen tajunnanvirtansa ei riitä tyydyttämään uteliaan lukijan tiedonhalua. Mikä tietysti on myös hyvä asia.
Suvi Ratisen teos pohjautuu Aino Kallaksen toisen maailmansodan aikaisiin ja jälkeisiin vuosiin, jolloin hän eli Ruotsissa pakolaisena, yhtenä monista virolaispakolaisista. Teos on koskettava kuvaus pakolaisuudesta ja kodittomuudesta, ja se pohjautuu laajan lähdemateriaalin tarkkaan luentaan sekä kirjailijan kykyyn kuvitella ja astua toisen ihmisen tilanteeseen ja tilaan. Suomen vaaran vuodet Ruotsista käsin tarkasteltuna tarjoaa uudenlaisen näkökulman sodanjälkeiseen aikaan.
Sytyin tähän kirjaan vasta pitkälti puolivälin jälkeen. Jäi tunne, että kirja nojasi vähän liikaakin siihen, että Kallaksen elämänvaiheet ja tuotanto olisivat lukijalle tuttuja. No, eivät olleet ja vasta muutamien ohessa tehtyjen googlailujen jälkeen pääsin oikeaan lukumoodiin, kirjakin parani tarkentuvan kontekstin avulla kummasti.