Tämä on oikeastaan metsäbiologian tietokirja puettuna tarinan muotoon ja kerrottuna Huovisen tunnelmallisella tyylillä. Toimii niille, jotka ovat kiinnostuneita metsän elämästä; isommista eläimistä kaiken kokoisiin toukkiin ja nävertäjiin, metsämaitikoista ja -lauhoista puun ravinnekiertoon ja lahottajasieniin. Erityisen mukavaa luettavaa luonnonhelmassa, kun lukutaukojen välillä voi käydä kävelyllä luonnossa ja tunnistaa kirjan mainitsemia asioita - kirjassa on myös kaunis piirroskuvitus.
Kun Puukansan tarinaa lukee, ei voi välttyä huomaamasta, että kirjoittaja Veikko Huovinen tuntee suomalaiset metsät. Hänhän olikin koulutukseltaan metsänhoitaja.
Kirjassa kerrottua metsän kasvun kuvausta arvostettiin niin, että teos oli aikanaan jopa Finlandia-palkinnon ehdokkaana. Huovinen kuvaa osuvasti metsän äänettömyydessä tapahtuvaa henkiinjäämistaistelua: - Ihminen ei tiedä tai muista, että kasvien maailmassa sorretaan, kuristetaan, tukahdutetaan ja tapetaan, eikä heikolle löydy puolustajaa tai sortajalle oikeamielistä torjujaa. Ja koko tämä pitkällinen taistelu käydään kammottavassa hiljaisuudessa, tuskanhuudon tai katkeruuden kirahduksen rikkomatta erämaan suurta rauhaa.
Huovinen kirjoittaa kunnioittavaan sävyyn metsäluonnosta, sen kasveista ja eläimistä. Omaksi lukukokemukseksi kuitenkin jäi, että kirja on romaaniksi jotenkin puuduttava, sitä vaivaa liiallinen oppikirjamaisuus. Oppikirjaksi se on kuitenkin liian suppea, ja romaaniksi kirjasta puuttuu kantava juoni. Pelkkä metsän kasvun faktojen kertaaminen on juoneksi kovin heiveröinen. Plussaa ovat kirjan kauniit mustavalkoiset piirroskuvat.
Minulle ei valjennut, mitä lukijakuntaa ajatellen kirja on kirjoitettu? Ehkä Huovinen kirjoittikin teoksen itselleen yhteenvetona hyvin tuntemastaan metsäluonnosta.
Tämä kirja oli omituinen väliinputoaja. Kirja tempaa heti alusta mukaansa Huovismaisen taitavalla kerronnalla miehestä, joka sytyttää vahingossa metsäpalon. Sitten seurataan metsän vaiheita sen selviytymisestä uudistumiseen ja hiljalleen selviää, että itse metsä onkin päähenkilö. Tämä on hyvä idea sinällään.
Mutta sitten mukaan tulee paljon biologista solutason tietoa puista ja metsän eliöistä ja tuntuu että kohdeyleisö vaihtuu kesken kaiken. Tarina tyssää. Tieto oli kyllä monesti mielenkiintoista, muttei vienyt kertomusta oikein mihinkään.
Tuntuu ettei osattu päättää, tehdäkö tietokirja vai kertomus ja yritetty tehdä jotain siltä väliltä. Biologian oppitunnit kuitenkin häiritsivät tarinaa ja tarina häiritsi oppitunteja, joten ei oltu oikein onnistuttu yhdistämään näitä kahta maailmaa. Seppo Polameren kuvitukset olivat hienoja.
Hetkittäin tarina lähti lentoon ja monet ilmaukset metsästä olivat hykerryttävän hienoja. Huovisen asiantuntemus oli ihailtavaa, tässä se ei vain päässyt oikeuksiinsa.
Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat: 1984: 2/8 1984-2022: 2/262
3,5/5. Alkaa tavattoman väkevästi. Henkitoreissaan olevan miehen nuotio riistäytyy käsistä kunnon metsäpaloksi. Mies kuukahtaa kuolleena suohon. Ja sitten seurataan toistasataa vuotta paloalueen elämää. Jännite pysyy niin kauan kuin puukansa saa olla äänessä – eikä mennä ihan molekyylitasolle asti. Mutta sitten lopussa onkin puhe enemmän ihmisistä kuin siitä puukansasta.