What do you think?
Rate this book
Yli Kaiken Wilma Murto
421 pages, Hardcover
Published January 1, 2025
16 people are currently reading
31 people want to read
About the author
Hippo Taatila
15 booksMikko "Hippo" Taatila (s. 1981 Loimaa) on suomalainen kirjailija ja toimittaja, joka työskentelee Suomen koripallomaajoukkueen Susijengin tiedottajana.
Taatila aloitti kirjallisen uransa koripalloaiheisilla tietokirjoilla Seppo Kuuselasta ja Susijengistä. Hänen esikoisromaaninsa, omaelämäkerrallisvivahteinen Isipappablues julkaistiin vuonna 2014. Vuotta aikaisemmin hän oli suomentanut G. I. Gurdjieffin kirjan Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa. Hän on kirjoittanut myös tietokirjoja. Kesästä 2015 kesään 2016 Taatila kirjoitti Miika Särmäkarin Koripalloelämää-blogiin yhteensä 42 julkaisua häntä itseään kiinnostaneista koripalloaiheista. Perusteellisia blogijulkaisuja siteerattiin muun muassa YLE Urheilussa.
Helmikuussa 2017 julkaistiin YUP – Helppoa muisteltavaa, Taatilan kirjoittama historiikki rock-yhtye YUP:sta. Syyskuussa 2017 julkaistiin Taatilan kirjoittama henkilökuva koripalloilija Petteri Koposesta. Syksyllä 2019 Taatilalta julkaistiin kaksi kirjaa: kiitelty Teflon Bible, joka kertoo suomalaisen hiphopin syntyhistorian Teflon Brothers -yhtyeen sekä siihen kuuluvien artistien (Pyhimys, Heikki Kuula, Voli) näkökulmasta sekä Kokkolan HalpaHallin 50-vuotisjuhlateos Talo, jonka Esko rakensi. Vuoden 2020 aikana Taatila kirjoitti NBA-koripalloliigan kulttuuri-ilmiöistä ja historiasta kertovan artikkelisarjan Veikkauksen X-lehteen.
Taatilan kirja Tähtien sota -saagassa Chewbaccaa näyttelevästä Joonas Suotamosta ilmestyi helmikuussa 2021.
Koulutukseltaan Taatila on uskontotieteilijä ja filosofian tohtoriopiskelija. Hän on toiminut aiemmin toimittajana muun muassa Basso- ja Rumba-lehdissä sekä tiedottajana Sodankylän elokuvajuhlilla]. Koripalloilija Veli Taatila on Taatilan isoveli.
Taatila aloitti kirjallisen uransa koripalloaiheisilla tietokirjoilla Seppo Kuuselasta ja Susijengistä. Hänen esikoisromaaninsa, omaelämäkerrallisvivahteinen Isipappablues julkaistiin vuonna 2014. Vuotta aikaisemmin hän oli suomentanut G. I. Gurdjieffin kirjan Kohtaamisia merkittävien henkilöiden kanssa. Hän on kirjoittanut myös tietokirjoja. Kesästä 2015 kesään 2016 Taatila kirjoitti Miika Särmäkarin Koripalloelämää-blogiin yhteensä 42 julkaisua häntä itseään kiinnostaneista koripalloaiheista. Perusteellisia blogijulkaisuja siteerattiin muun muassa YLE Urheilussa.
Helmikuussa 2017 julkaistiin YUP – Helppoa muisteltavaa, Taatilan kirjoittama historiikki rock-yhtye YUP:sta. Syyskuussa 2017 julkaistiin Taatilan kirjoittama henkilökuva koripalloilija Petteri Koposesta. Syksyllä 2019 Taatilalta julkaistiin kaksi kirjaa: kiitelty Teflon Bible, joka kertoo suomalaisen hiphopin syntyhistorian Teflon Brothers -yhtyeen sekä siihen kuuluvien artistien (Pyhimys, Heikki Kuula, Voli) näkökulmasta sekä Kokkolan HalpaHallin 50-vuotisjuhlateos Talo, jonka Esko rakensi. Vuoden 2020 aikana Taatila kirjoitti NBA-koripalloliigan kulttuuri-ilmiöistä ja historiasta kertovan artikkelisarjan Veikkauksen X-lehteen.
Taatilan kirja Tähtien sota -saagassa Chewbaccaa näyttelevästä Joonas Suotamosta ilmestyi helmikuussa 2021.
Koulutukseltaan Taatila on uskontotieteilijä ja filosofian tohtoriopiskelija. Hän on toiminut aiemmin toimittajana muun muassa Basso- ja Rumba-lehdissä sekä tiedottajana Sodankylän elokuvajuhlilla]. Koripalloilija Veli Taatila on Taatilan isoveli.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 5 of 5 reviews
December 30, 2025
Pidin tästä! Ehkä jäin kaipaamaan viel syvällisempää ajatusmaailman avaamista urheilusta, urheilijan arjesta, kisoista jne ja yksityiselämästä, mutta ymmärrän täysin ettei tiettyjä asioita halua jakaa.
January 1, 2026
”Se on huippu-urheilijan elämää, hänen todellisuuttaan. Aika samaan aikaan matelee ja juoksee. Huippu-urheilija asettaa katseen tiiviisti horisonttiin samalla, kun keskittyy kävelemään metrin kerrallaan. Tiivistää tahdon ja valmiuden yhtene hetkeen ajassa.”
Yli kaiken on Hippo Taatilan (ja Wilma Murron) kirjoittama elämäkertateos, jossa kuvataan suomalaisen seiväshyppääjän, Wilma Murron, elämää nuoruudesta vuoteen 2025. Keskiöön nousevat Wilman uran huiput ja kriisit, hänen läheisimmät työsuhteensa, hänen mielenterveyskamppailunsa ja urheilijan arki.
Olen seurannut parin viime vuoden ajan yleisurheilua aikaisempaa tarkemmin. Wilma Murto jäi nopeasti mieleeni yhtenä vaikuttavimmista suomalaisista urheilijoista hetkeen. Häneen ”tutustuttuani” pidin myös silmällä uutisia hänen urastaan ja voinnistaan. Kun kuulin, että hän on julkaisemassa Taatilan kanssa teoksen, mietin, että tuo voisi olla hauska kirja lukea. Sain kirjan käsiini tänä jouluna ja se piti minulle seuraa junamatkalla ja joulureissulla perheen luokse. Viihdyin kirjan parissa alusta loppuun. Ainoa kritiikkini on se, että epäkronologinen järjestys (kirja alkaa EM-kultaa seuranneista vaiheista, hyppää sitten Wilman nuoruuteen, siirtyy sen jälkeen vuoden 2024 olympiakesään ja palaa sen jälkeen EM-kullan tavoitteluun ennen viimeistä, vuoden 2025 tapahtumia seuraavaa lukua) tuntui vähän turhalta kikkailulta. Ajassa hyppely teki seiväshypystä ja urheilusta tietämättömälle vähän hankalaksi pitää mielessä mikä kisa oli mikäkin, milloin Wilma saavutti kunkin etapin ja niin edespäin. Kirja olisi ollut mielestäni selkeämpi, jos se olisi edennyt kronologisesti tai jos ajassa hyppelyä olisi ollut hieman vähemmän. Mutta tämä on ainut kritiikkini, eikä se myöskään aiheuttanut minulle mitään suurta ongelmaa tai tehnyt kirjasta mitenkään mälsää luettavaa.
Taatilan ja Murron kirjassa nousi hyvin esille urheilijan arki, sekä se miten urheilijan elämä voi olla sekä monotonista toistoa että jatkuvia yllätyksiä. Tapetille nousi myös se, miten joskus onnistumiset ja mokat ovat täysin sattuman varassa ja kuinka pienetkin asiat voivat vaikuttaa siihen, että muutoin hyvin hyppäävä urheilija juuri kriittisessä kilpailuhetkessä ei saavuta huippuaan. Wilman arki on, heh, arkista – hän treenaa, näkee kavereita, vierailee perheensä luona, treenaa hieman lisää, lukee kirjoja, valokuvaa ja soittaa kitaraa – mutta hänen elämänsä on myös paikoittain hyvin epänormaalia. Hänen kaveripiiriinsä kuuluu Tasavallan presidentti, Stubb, johon hän tutustui, kun Stubb, luettuaan Wilman terveysongelmista, otti tähän yhteyttä ja tutustutti tämän fysioterapeutti Jukka Kangakseen. Hän on epäilemättä sukupolvensa merkittävin suomalaisurheilija, ja tuon tittelin ja tason mukana tulee vaikka minkälaista kummallista, upeaa kokemusta. Taatila kuvasi myös hyvin Murron kokemia paineita. Hän on suomalaisten urheilufanien sankari, mutta kun olet huipulla, ihmiset odottavat sinulta jatkuvaa menestystä ja paisuttelevat jokaisen vastoinkäymisen. Median lietsomat vaatimukset ja niiden vaikutukset Murron psyykkiseen terveyteen nousevat hyvin esille, mikä on mielestäni todella hyvä juttu – on hyvä, jos ihmiset tajuaisivat, että urheilijat eivät ole koneita, vaan ihmisiä, jotka eivät aina voi onnistua. Median tungettelevuus nousee esille inhottavalla tavalla – Wilma kuvaa esimerkiksi sitä, miltä tuntuu joutua vastailemaan kysymyksiin omasta yksityiselämästä jyllättävinä hetkinä ja millaista on elää tietäen, että valokuvaajia voi jatkuvasti olla jossakin lähistöllä.
Taatila ja Murto pyrkivät tässä kirjassa haastamaan perinteisen suomalaisen urheilijakuvan ja, minun mielestäni, he onnistuvat siinä ihan hyvin. Kirjassa kuvataan asioita, joista urheilumaailmassa on alettu vasta viime vuosikymmenellä todella, kunnolla puhua. Yksi tällainen teema on mielenterveys. Murto avaa omia vaikeuksiaan masennuksen kanssa ja hänen psykologinsa Ronkainen puhuu yleismaailmallisesti urheilijoiden kohtaamista psykologisista haasteista ja siitä, kuinka olennaista on, että urheilijan arjessa, treeneissä ja kilpailuissa otettaisiin huomioon fyysisten vaatimusten ohella myös urheilijan henkinen hyvinvointi. Urheilijan ei pidä olettaa puskevan eteenpäin vaikka kuinka mieltä särkisi tai polttavansa itsensä loppuun mitalia tavoitellessaan. Samasta aiheesta puhuu myös Murron fysioterapeutti, joka kuvailee tämän roolin täyttävän henkilön olevan urheilijalle parhaimmillaan myös juttukaveri ja luottohenkilö. Jukka Kangas korostaa ihmisen olevan psyykkis-fyysinen olento ja muistuttaa, kuinka kaikki liittyy kaikkeen: psyykkinen vaiva voi ilmetä fyysisenä, ja fyysisen vamman hoitoon vaaditaan myös henkistä tukea ja hoivaa.
Murto avautuu urheasti syömiseen ja ruokaan liittyvistä kokemuksistaan. Kenenkään ei ole pakko puhua julkisesti esimerkiksi häiriintyneestä ruokasuhteestaan, mutta on tärkeää, että ne, jotka niin haluavat, puhuvat siitä, etenkin jos he ovat Murron kaltaisessa asemassa. Se, että the Wilma Murto kertoo kamppailleensa syömisen kanssa ja löytäneensä keinoja elää itsensä ja kehonsa kanssa rauhassa, tuo varmasti monelle nuorelle naisurheilijalle toivoa, inspiraatiota ja huojennusta. Kirjassa puhuttiin paljon siitä, kuinka helposti urheilijat alkavat kärsiä syömishäiriöistä – heidän kehonsa heidän tärkein työkalunsa, he työskentelevät miljoonayleisöjen edessä vähissä vaatteissa ja heidän kehojaan pidetään usein koko kansan riistana, asiana, jota media kokee voivansa kommentoida vapaasti. Niin mies- kuin naisurheilijatkin kokevat tätä ryöpytystä, mutta naisilla tähän nivoutuu myös laajempi misogynistinen olettamus, että naisten kehot ovat yleisesti kommentoitavissa ja arvosteltavissa. Oli piinaavaa lukea millaisia otsikoita ja juttuja Murto joutui näkemään, lukemaan ja kuulemaan. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan tuollaista kehokommentointia, ei edes huippu-urheilijan. Murto totesi alaviitteessä (jotka olivat muuten kirjan parhaimpia juttuja – oli ihana kuulla Wilman omaa ääntä aina silloin tällöin!), että pahimmillaan häntä ahdisti jopa syödä toisten ihmisten edessä. Uskon, että moni syömisen, painon ja ruoan kanssa kamppaillut ihminen voi samaistua tuohon tunteeseen. Pidin siitä, että Taatila kuvasi Murron ja ravintoekspertti Jamie Wrightin yhteistyötä ja sitä, kuinka Wilmalla alkoi fyysisesti ja henkisesti luistaa paremmin, kun hän alkoi keskittyä jatkuvan paastoamisen tai painonpudotuksen tavoittelun sijasta omalle keholleen sopivaan ravintoon ja ruokailuun. Kirjassa korostetaan faktaa, joka monilta unohtuu: dieetit ja sen sellaiset eivät sovi kaikille, vaan jokainen keho on omanlaisensa ja vaatii omanlaisensa ruokavalion.
Murron yksityiselämä jätetään kirjassa paljolti rauhaan. Hänen perhettään, tiimiään ja ystäviään haastateltiin, mutta Taatila pysytteli lähinnä uraan ja urheiluun liittyvissä teemoissa. Toki, vanhemmat kuvailevat villiä, itsepäistä, liikunnallista ja innokasta lastaan ja pohtivat millaista oli nähdä oman tyttären kasvavan harrastelijasta EM-mestariksi. Sari Murron, Murron äidin, rooli valmennuksessa ja tyttären uran alussa pääsee hyvin esille, kuten myös se, millaista psykologista turvaa läheinen perhe ja kotimaatila antavat Murrolle (erityisen herttaista oli lukea kuinka kovasti Murto rakastaa sukunsa mettäsaunaa). Oli jännää lukea millaista omistautumista lapsi- ja teini-Wilmalta vaadittiin nuoruudessa: minun kaltaiselleni mukavuudenhaluiselle otukselle ei olisi ollut mitenkään mahdollista treenata niin paljon koulun ohella! En olisi myöskään koskaan uskaltanut muuttaa omilleni 16-vuotiaana vain päästäkseni urheilulukioon. Mutta ehkä tämä on yksi (yksi monesta) syy miksi Wilma Murto on seiväshyppääjämestari ja minä olen historioitsija. Murron läheisimmät työkaverit, manageri Tero Heiska ja entinen valmentaja Jarno Koivunen, ovat paljon äänessä ja antavat kaltaiselleni lukijalle, joka ei paljoa huippu-urheilusta ymmärrä, paljon olennaista ja tärkeää tietoa siitä mitä urheilijalta vaaditaan, mitä manageri ja valmentaja todella tekevät, ja millainen urheilija Wilma on pienestä pitäen Murron ja miten hän on vuosien saatossa muuttunut. He puhuvat myös avoimesti virheistä joita he ja Murto ovat tehneet yhteistyönsä aikana. Oli kiva, että kirjan kautta pääsi lukemaan niin Wilman perheen ja ystävien, kuin työkavereiden ajatuksia – he kaikki näkevät Murron, luonnollisesti, eri tavoilla.
Suosittelisin tätä kirjaa ilolla kaikille suomalaisesta yleisurheilusta kiinnostuneille. Tietenkin, ennen kaikkea suosittelisin tätä kirjaa Wilma Murron faneille. En ole mikään jättimäinen yleisurheilufanaatikko – seuraan arvokisoja jos saan siihen mahdollisuuden, siinä se – mutta pidin kirjasta silti kovasti. Taatilan teksti oli hauskaa ja mukaansatempaavaa, ja Murron omat välitekstit ja alaviitteet toivat kirjaan hänen omaa huumoriaan ja ääntään.
Mielenkiintoisia faktoja, jotka opin:
- Wilman EM-kulta oli Suomen ensimmäinen EM-kulta kahdeksaan vuoteen.
- Seiväshyppääjä voi tehdä viikossa 20–30 hyppyä ilman että kroppa hajoaa.
- Vuosien 1982–1998 välillä kansainvälisessä seiväshypyssä sattui kuusitoista kuolemaan johtanutta onnettomuutta. Eniten onnettomuuksia sattuu nuorten ja aloittelijoiden keskuudessa.
- Wilma on treenannut ja kilpaillut Elina Lampelan kanssa teinistä asti.
- Urheilijan tehdessä ennätyssuorituksen, tämän täytyy aina suostua dopingtestiin.
- Maan urheilijatiimillä on suurkisoissa aina matkassa pappi.
- Wilma hyppäsi nuorten maailmanennätyksen vuonna 2016 ollessaan 17-vuotias.
- Alexander Stubb, Wilman kuoma, on monen urheilijan kaveri: hän viestittelee ja soittelee urheilijoille, kutsuu heitä kylään ja pyrkii parhaansa mukaan tukemaan heitä heikkoina ja hyvinä hetkinä.
- Tero Heiska oli Murron sekä Tero Pitkämäen manageri. Pitkämäestä tuli Wilman valmentaja / neuvonantaja / apuri, huolimatta siitä, että he ovat eri lajin eksperttejä.
Yli kaiken on Hippo Taatilan (ja Wilma Murron) kirjoittama elämäkertateos, jossa kuvataan suomalaisen seiväshyppääjän, Wilma Murron, elämää nuoruudesta vuoteen 2025. Keskiöön nousevat Wilman uran huiput ja kriisit, hänen läheisimmät työsuhteensa, hänen mielenterveyskamppailunsa ja urheilijan arki.
Olen seurannut parin viime vuoden ajan yleisurheilua aikaisempaa tarkemmin. Wilma Murto jäi nopeasti mieleeni yhtenä vaikuttavimmista suomalaisista urheilijoista hetkeen. Häneen ”tutustuttuani” pidin myös silmällä uutisia hänen urastaan ja voinnistaan. Kun kuulin, että hän on julkaisemassa Taatilan kanssa teoksen, mietin, että tuo voisi olla hauska kirja lukea. Sain kirjan käsiini tänä jouluna ja se piti minulle seuraa junamatkalla ja joulureissulla perheen luokse. Viihdyin kirjan parissa alusta loppuun. Ainoa kritiikkini on se, että epäkronologinen järjestys (kirja alkaa EM-kultaa seuranneista vaiheista, hyppää sitten Wilman nuoruuteen, siirtyy sen jälkeen vuoden 2024 olympiakesään ja palaa sen jälkeen EM-kullan tavoitteluun ennen viimeistä, vuoden 2025 tapahtumia seuraavaa lukua) tuntui vähän turhalta kikkailulta. Ajassa hyppely teki seiväshypystä ja urheilusta tietämättömälle vähän hankalaksi pitää mielessä mikä kisa oli mikäkin, milloin Wilma saavutti kunkin etapin ja niin edespäin. Kirja olisi ollut mielestäni selkeämpi, jos se olisi edennyt kronologisesti tai jos ajassa hyppelyä olisi ollut hieman vähemmän. Mutta tämä on ainut kritiikkini, eikä se myöskään aiheuttanut minulle mitään suurta ongelmaa tai tehnyt kirjasta mitenkään mälsää luettavaa.
Taatilan ja Murron kirjassa nousi hyvin esille urheilijan arki, sekä se miten urheilijan elämä voi olla sekä monotonista toistoa että jatkuvia yllätyksiä. Tapetille nousi myös se, miten joskus onnistumiset ja mokat ovat täysin sattuman varassa ja kuinka pienetkin asiat voivat vaikuttaa siihen, että muutoin hyvin hyppäävä urheilija juuri kriittisessä kilpailuhetkessä ei saavuta huippuaan. Wilman arki on, heh, arkista – hän treenaa, näkee kavereita, vierailee perheensä luona, treenaa hieman lisää, lukee kirjoja, valokuvaa ja soittaa kitaraa – mutta hänen elämänsä on myös paikoittain hyvin epänormaalia. Hänen kaveripiiriinsä kuuluu Tasavallan presidentti, Stubb, johon hän tutustui, kun Stubb, luettuaan Wilman terveysongelmista, otti tähän yhteyttä ja tutustutti tämän fysioterapeutti Jukka Kangakseen. Hän on epäilemättä sukupolvensa merkittävin suomalaisurheilija, ja tuon tittelin ja tason mukana tulee vaikka minkälaista kummallista, upeaa kokemusta. Taatila kuvasi myös hyvin Murron kokemia paineita. Hän on suomalaisten urheilufanien sankari, mutta kun olet huipulla, ihmiset odottavat sinulta jatkuvaa menestystä ja paisuttelevat jokaisen vastoinkäymisen. Median lietsomat vaatimukset ja niiden vaikutukset Murron psyykkiseen terveyteen nousevat hyvin esille, mikä on mielestäni todella hyvä juttu – on hyvä, jos ihmiset tajuaisivat, että urheilijat eivät ole koneita, vaan ihmisiä, jotka eivät aina voi onnistua. Median tungettelevuus nousee esille inhottavalla tavalla – Wilma kuvaa esimerkiksi sitä, miltä tuntuu joutua vastailemaan kysymyksiin omasta yksityiselämästä jyllättävinä hetkinä ja millaista on elää tietäen, että valokuvaajia voi jatkuvasti olla jossakin lähistöllä.
Taatila ja Murto pyrkivät tässä kirjassa haastamaan perinteisen suomalaisen urheilijakuvan ja, minun mielestäni, he onnistuvat siinä ihan hyvin. Kirjassa kuvataan asioita, joista urheilumaailmassa on alettu vasta viime vuosikymmenellä todella, kunnolla puhua. Yksi tällainen teema on mielenterveys. Murto avaa omia vaikeuksiaan masennuksen kanssa ja hänen psykologinsa Ronkainen puhuu yleismaailmallisesti urheilijoiden kohtaamista psykologisista haasteista ja siitä, kuinka olennaista on, että urheilijan arjessa, treeneissä ja kilpailuissa otettaisiin huomioon fyysisten vaatimusten ohella myös urheilijan henkinen hyvinvointi. Urheilijan ei pidä olettaa puskevan eteenpäin vaikka kuinka mieltä särkisi tai polttavansa itsensä loppuun mitalia tavoitellessaan. Samasta aiheesta puhuu myös Murron fysioterapeutti, joka kuvailee tämän roolin täyttävän henkilön olevan urheilijalle parhaimmillaan myös juttukaveri ja luottohenkilö. Jukka Kangas korostaa ihmisen olevan psyykkis-fyysinen olento ja muistuttaa, kuinka kaikki liittyy kaikkeen: psyykkinen vaiva voi ilmetä fyysisenä, ja fyysisen vamman hoitoon vaaditaan myös henkistä tukea ja hoivaa.
Murto avautuu urheasti syömiseen ja ruokaan liittyvistä kokemuksistaan. Kenenkään ei ole pakko puhua julkisesti esimerkiksi häiriintyneestä ruokasuhteestaan, mutta on tärkeää, että ne, jotka niin haluavat, puhuvat siitä, etenkin jos he ovat Murron kaltaisessa asemassa. Se, että the Wilma Murto kertoo kamppailleensa syömisen kanssa ja löytäneensä keinoja elää itsensä ja kehonsa kanssa rauhassa, tuo varmasti monelle nuorelle naisurheilijalle toivoa, inspiraatiota ja huojennusta. Kirjassa puhuttiin paljon siitä, kuinka helposti urheilijat alkavat kärsiä syömishäiriöistä – heidän kehonsa heidän tärkein työkalunsa, he työskentelevät miljoonayleisöjen edessä vähissä vaatteissa ja heidän kehojaan pidetään usein koko kansan riistana, asiana, jota media kokee voivansa kommentoida vapaasti. Niin mies- kuin naisurheilijatkin kokevat tätä ryöpytystä, mutta naisilla tähän nivoutuu myös laajempi misogynistinen olettamus, että naisten kehot ovat yleisesti kommentoitavissa ja arvosteltavissa. Oli piinaavaa lukea millaisia otsikoita ja juttuja Murto joutui näkemään, lukemaan ja kuulemaan. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan tuollaista kehokommentointia, ei edes huippu-urheilijan. Murto totesi alaviitteessä (jotka olivat muuten kirjan parhaimpia juttuja – oli ihana kuulla Wilman omaa ääntä aina silloin tällöin!), että pahimmillaan häntä ahdisti jopa syödä toisten ihmisten edessä. Uskon, että moni syömisen, painon ja ruoan kanssa kamppaillut ihminen voi samaistua tuohon tunteeseen. Pidin siitä, että Taatila kuvasi Murron ja ravintoekspertti Jamie Wrightin yhteistyötä ja sitä, kuinka Wilmalla alkoi fyysisesti ja henkisesti luistaa paremmin, kun hän alkoi keskittyä jatkuvan paastoamisen tai painonpudotuksen tavoittelun sijasta omalle keholleen sopivaan ravintoon ja ruokailuun. Kirjassa korostetaan faktaa, joka monilta unohtuu: dieetit ja sen sellaiset eivät sovi kaikille, vaan jokainen keho on omanlaisensa ja vaatii omanlaisensa ruokavalion.
Murron yksityiselämä jätetään kirjassa paljolti rauhaan. Hänen perhettään, tiimiään ja ystäviään haastateltiin, mutta Taatila pysytteli lähinnä uraan ja urheiluun liittyvissä teemoissa. Toki, vanhemmat kuvailevat villiä, itsepäistä, liikunnallista ja innokasta lastaan ja pohtivat millaista oli nähdä oman tyttären kasvavan harrastelijasta EM-mestariksi. Sari Murron, Murron äidin, rooli valmennuksessa ja tyttären uran alussa pääsee hyvin esille, kuten myös se, millaista psykologista turvaa läheinen perhe ja kotimaatila antavat Murrolle (erityisen herttaista oli lukea kuinka kovasti Murto rakastaa sukunsa mettäsaunaa). Oli jännää lukea millaista omistautumista lapsi- ja teini-Wilmalta vaadittiin nuoruudessa: minun kaltaiselleni mukavuudenhaluiselle otukselle ei olisi ollut mitenkään mahdollista treenata niin paljon koulun ohella! En olisi myöskään koskaan uskaltanut muuttaa omilleni 16-vuotiaana vain päästäkseni urheilulukioon. Mutta ehkä tämä on yksi (yksi monesta) syy miksi Wilma Murto on seiväshyppääjämestari ja minä olen historioitsija. Murron läheisimmät työkaverit, manageri Tero Heiska ja entinen valmentaja Jarno Koivunen, ovat paljon äänessä ja antavat kaltaiselleni lukijalle, joka ei paljoa huippu-urheilusta ymmärrä, paljon olennaista ja tärkeää tietoa siitä mitä urheilijalta vaaditaan, mitä manageri ja valmentaja todella tekevät, ja millainen urheilija Wilma on pienestä pitäen Murron ja miten hän on vuosien saatossa muuttunut. He puhuvat myös avoimesti virheistä joita he ja Murto ovat tehneet yhteistyönsä aikana. Oli kiva, että kirjan kautta pääsi lukemaan niin Wilman perheen ja ystävien, kuin työkavereiden ajatuksia – he kaikki näkevät Murron, luonnollisesti, eri tavoilla.
Suosittelisin tätä kirjaa ilolla kaikille suomalaisesta yleisurheilusta kiinnostuneille. Tietenkin, ennen kaikkea suosittelisin tätä kirjaa Wilma Murron faneille. En ole mikään jättimäinen yleisurheilufanaatikko – seuraan arvokisoja jos saan siihen mahdollisuuden, siinä se – mutta pidin kirjasta silti kovasti. Taatilan teksti oli hauskaa ja mukaansatempaavaa, ja Murron omat välitekstit ja alaviitteet toivat kirjaan hänen omaa huumoriaan ja ääntään.
Mielenkiintoisia faktoja, jotka opin:
- Wilman EM-kulta oli Suomen ensimmäinen EM-kulta kahdeksaan vuoteen.
- Seiväshyppääjä voi tehdä viikossa 20–30 hyppyä ilman että kroppa hajoaa.
- Vuosien 1982–1998 välillä kansainvälisessä seiväshypyssä sattui kuusitoista kuolemaan johtanutta onnettomuutta. Eniten onnettomuuksia sattuu nuorten ja aloittelijoiden keskuudessa.
- Wilma on treenannut ja kilpaillut Elina Lampelan kanssa teinistä asti.
- Urheilijan tehdessä ennätyssuorituksen, tämän täytyy aina suostua dopingtestiin.
- Maan urheilijatiimillä on suurkisoissa aina matkassa pappi.
- Wilma hyppäsi nuorten maailmanennätyksen vuonna 2016 ollessaan 17-vuotias.
- Alexander Stubb, Wilman kuoma, on monen urheilijan kaveri: hän viestittelee ja soittelee urheilijoille, kutsuu heitä kylään ja pyrkii parhaansa mukaan tukemaan heitä heikkoina ja hyvinä hetkinä.
- Tero Heiska oli Murron sekä Tero Pitkämäen manageri. Pitkämäestä tuli Wilman valmentaja / neuvonantaja / apuri, huolimatta siitä, että he ovat eri lajin eksperttejä.
October 30, 2025
Tämä on ylipitkä fanikirja. Taatila on mennyt kaksi vuotta Murron kyljessä eikä tässä paljon uutta tule
siihen mitä Wilman uraa median kautta seuraamalla on tullut tietämään. Poikaystävistä media on toki kertonut paljon enemmän. Aivan tolkuttomasti turhia sivupolkuja. Ei auta vaikka fanilistan kärjessä komeilee presidentti Stubb.
Hyvää on aivan lapsuuden kasvuympäristön kuvaus, henkinen valmennus ja fysioterapian monitasoisuuden avaaminen.
Urheilijoista ei pitäisi tehdä kirjoja kesken uran. Sen tämä kirja vahvistaa painokkaasti.
siihen mitä Wilman uraa median kautta seuraamalla on tullut tietämään. Poikaystävistä media on toki kertonut paljon enemmän. Aivan tolkuttomasti turhia sivupolkuja. Ei auta vaikka fanilistan kärjessä komeilee presidentti Stubb.
Hyvää on aivan lapsuuden kasvuympäristön kuvaus, henkinen valmennus ja fysioterapian monitasoisuuden avaaminen.
Urheilijoista ei pitäisi tehdä kirjoja kesken uran. Sen tämä kirja vahvistaa painokkaasti.
January 5, 2026
parani vaan mitä pitemmälle pääsi!
December 11, 2025
"Mitä maatilan töihin tulee, oli Wilman moti - nuorisokieltä mukaillen - kateissa."
This entire review has been hidden because of spoilers.
Displaying 1 - 5 of 5 reviews