Esikoiskirjailijan groteski ja oivaltava romaani lihasta, lisääntymisestä ja kuolemasta.
Jo lapsena Ester harjoittelee vanhempiensa lihakaupan ulkopuolella: hän työntää vauvanuken mekkonsa alle, vaappuu ja ponnistaa, kunnes nukke kolahtaa hämmentyneiden asiakkaiden eteen asvaltille. Myöhemmin Esterin elämään astuu Keinosiementäjä, mutta lasta ei vain kuulu.
Siis ihanaa että kirjoitetaan tällaisia naishahmoja! Ylipäänsä ihana, että kirjoitetaan ällöttäviä tarinoita. Se on vaihteeksi tosi virkistävää, että lukemisesta jää rasvainen olo.
Tätä kirjaa on suositeltu mulle ihan poikkeuksellisen paljon, ja nyt kun luin niin en yhtään ihmettele, tämä on jotain ihan ainutlaatuista. Luin ahmien(niinpä) melkein putkeen, kirja vei heti mukaansa jonnekin, en tiedä minne. Olemme lihaa mutta olemmeko myös jotain muuta? Huh, mestariteos!
Taas yksi syksyn uutuuskirja, esikoiskirja ja ah niin erilainen, ah niin hyvä. Ahmin tämän.
Teos oli hyvin erikoinen (tarina oli!), erikoisen hyvin kirjoitettu ja vaikka itse en kirjoita (osaa kirjoittaa) tiivistä päälausevetoista tarinaa, tässä teos oli kuin Juha Seppälä parhaimmillaan, päälausevetoinen selittelemätön tekstinkuljetus, liukkaasti etenevä etenkin kun luvut olivat lyhyitä. Tiiviin teoksen sivut liikkuivat kuin itsestään. Pidin rakenteesta. Ympyrämäisyys toimi hyvin ja päähenkilöstäkin pidin. Kronologisesti (takaumineen) tarina avaa Esterin elämän, jo ennen syntymää tutustumme Esteriin, lihakauppiaiden lapseen. Ester rakastaa lihaa, oudolla tavalla tuntee lihan läheisekseen, omanlaisekseen. Ester opiskelee teurastajaksi, rakastaa työtään ja keinosiementäjämiestään. Ester haluaaa lisääntyä ja he, Ester teurastaja ja aviomies Kenisiementäjä yrittävät, yrittävät ja yrittävät ja lisääntymisyrityksiä seurataan, vahdataan ja ainoa mitä he haluavat on lapsi, lisääntyminen, mutta vain kasvain tulee, vie lapsen paikan, aviomiehen paikan.
Ester oli huikea tyyppi kasvaimineen, lihanhimoineen (jep, olen kasvissyöjä, mutta tämä kirja tihkui lihaa, kaikenlaista lihaa, ihmisen eläimen - sian)
Ester, teurastaja - teos olisi hyvin voinut alkaa kuin satu "Olipa kerran", sillä niin sadunomainen kertomus tämä oli, huikea, groteski ja hulvaton. Nauroin monta kertaa, samaistuin monta kertaa, ällötyin monta kertaa ja teksti - lyhyet täsmälliset partaveitsenterävät lauseet, kuten jo sanottu, ihastuttivat. En ole lukenut mitään tallaista pitkään aikaan.
Tämä kirja on hiottu, melkein liian hiottu (kuten monet esikoisteokset kirjoittajakouluista?) mutta onneksi kirjoittaja on taitava, vielä antanut tekstille ilmaa, jättänyt tukehduttamisen ylihiomiseen, (tai taiten kirjoitttanut päälauseensa, jättänyt lukijalle tilan hengittää), ähkyn, jokaisen sanan tiukan määreen. Kiitos siis kirjoittajalle ja onnittelu HS:N esikoiskirjapalkintoehdokkuudesta (juuri huomasin!)
Ester, teurastaja kertoo nimensä mukaisesti teurastajana työskentelevästä Esteristä, jolle elämän suuntaviivat ovat selvät: töihin, naimisiin ja perhe-elämää viettämään lihapatojen äärelle.
Ensimmäisenä kirjasta nousi esille Niskavaaran luoma kertojaääni, joka vei mukanaan heti ensisivuilta lähtien! Kerronassa yhdistyvät Esterin topakka energisyys, kaurismäkeläisen lakoninen huumori sekä kudosnesteitä tihkuva lihallisuus.
Kirjan vauhdilla käynnistyvä kerronta asettuu hieman rauhallisempiin uomiin, kun Esterin elämä ei sujukaan aivan suunnitellusti. Niskavaara hallitsee sävynvaihdot taiten ja kirjoittaa surusta ja kaipauksesta aivan mielettömän kauniin sanankääntein.
Esterin kotikaupungissa ja sen asukkaissa on jotain todella tunnistettavan maalaissuomalaista. Tiivis yhteisö ja vakiintuneet perinteet voivat tarjota turvan tuntua, mutta entä jos ei itse pystykään mukautumaan ympäristön odotuksiin? Tuttu ja turvallinen yhteisö voikin yhtäkkiä tuntua ahtaalta ja painostavalta.
Aivan loppua kohti tarina kehittyy vielä uusiin ja entistä mielikuvituksellisempiin sfääreihin – enkä ikävä kyllä enää pysynyt oikein matkassa mukana. Lukukokemus oli siitä huolimatta mieleenpainuva jo kirjan upean ensimmäisen puoliskon vuoksi.
ihanan limainen ja ronski naishahmo, joka säilyttää oudon kiusallisuutensa aikuisuuteen! (nähty olo) kaiken kaikkiaan lopulta tosi aito ja herkkä tarina pikkukaupungista, jossa oma elämä ja (naisen)ruumis saa merkityksen vaan tuotantolaitteeseen verrattuna. tietysti upea ällöttävän lihallisen ja hengellisen kohtaaminen, vikuroiva kieli jnejne rakastan että Keinosiementäjällä (tai kellään muullakaan...) ei oo nimeä #feminism joo nautin
Ester, teurastaja oli kyl kaiken saamansa hypen arvonen! Ahmin tän about yhtä kyltymättömällä nälällä ku Ester lenkkiä ja lihapullia xD
Ennakkoon aattelin, et kirjassa kuvataan lihaa ja teurastamista ällöttävästi ja häiritsevästi, mut ennakkoluulo osottautu vääräks. Niskavaara kuvaa kehollisuutta, lihallisuutta ja ihmisten ja sikojen samankaltaista eläimellisyyttä oivaltavasti. Groteskia joo, mut ei ällöä! Eli suosittelen lukemaan, vaikka lihansyönti tai lihantuotanto tuntuis luotaantyöntäviltä teemoilta, lopulta teemana onkin keho ja sielu.
Tää oli jotenkin niin groteski lukukokemus ettei voinut muuta kuin jatkaa lukemista, vaikka välillä ällötti… kaiken lihaisan pinnan alla sellainen syvä kauneus jota vain kirjallisuus tarjoaa! Kiitos!
Ester on teurastaja, pitkä ja komea nainen, jolla on paksut hiukset ja synnyttäjän lantio. Esterillä on mies, keinosiementäjä ja diplomiseminologi, joka ei ensiluokkaisesta spermastaan huolimatta onnistu saamaan naistaan raskaaksi. Mies astuttaa satoja sikoja, yhdelle emakolle toistakymmentä pahnuetta, joita Ester teurastaa samaan tahtiin, niin että sikojen sielut livahtavat ilmastointikanavista taivaisiin.
Ai että, tämä on verevä tarina, jossa lihan syyt tuntuvat kourissa ja pelkästään jo rautainen veren tuoksu saa aneemikot virkoamaan. Parhaimmillaan Niskavaara on konkretian kuvauksissa ja kirjan alkupuolella, mutta mitä syvemmälle abstraktioissa upotaan, sitä raskaammaksi meno muuttuu. Jotenkin en jaksa ruumiin nesteitä ja tiedostavia kasvaimia. Silti tämä on erinomaisen omantyylinen ja ronski tapaus!
Ester, teurastaja olikin kirjavuoden lopun iloinen yllätys! Täysin omalakinen teoksensa, jossa nimensä mukaisesti seurattiin Esterin elämänkaarta syntymästä aina loppuvaiheisiin asti. Eräänlainen Esterin elämäkerta siis.
Ester syntyy lihakauppiaspariskunnan ainokaiseksi tehdaskaupunkiin, osoittaa halua ja lahjakkuutta teurastuksen taidossa ja päätyy tehtaaseen tätä ammattiaan harjoittamaan. Puolisoksi löytyy hyväluontoinen Keinosiementäjä, ja alkaa toivotun lapsen harras odotus. Esterin perheen lisäksi lukija pääsee tutustumaan joihinkin muihinkin kaupungin merkkihenkilöihin.
Herkullisinta kirjassa ei ole itse tarina vaan se, miten kirjailija sen kertoo. Niskavaara työstää esittelytekstin mukaan lihan, ruumiin ja mätänemisen estetiikasta väitöskirjaa, ja tämä oppineisuus muotoutuu lukijan eduksi Esterin oivaltavassa sanakäytössä. Teos on häpeämättömän ruumiillinen kaikessa läsnäolossaan, ainutlaatuinen lukukokemus.
oletin arvostelujen perusteella et tää ois ottanu vielä jotain lisäkierroksia, joka ois ehkä ollu ihan toivottuakin, mut tää oli silti tosi hyvä ja yhtenäinen tarina!
Suorastaan ahmin tämän. Pitää siis palata ja oikein makustella tekstiä jossain vaiheessa - ja ilomielin. En yhtään ihmettele, että tämä on niittänyt suosiota!
Kehollinen, ruumiillinen, lihallinen. Hämmentävä ja rasvainen kirja, kaunis kaikessa ällöttävyydessään. Ester on upea, erilainen NAIShenkilöhahmo! Luin ahmien.
Lihaisa, rasvainen ja ruumiillinen, mutta ei mitenkään iljettävä kuten jossain on sanottu. Aluksi en ollut niin vakuuttunut, mutta kun lopussa lähdettiin outouden tielle, vaikutuin. Nips naps, teemat, motiivit, muoto ja muut siinä kaikki yhdessä, tuossa noin.
Kaikessa ällöttävyydessään ”Ester, teurastaja” on todella hieno ja vahva esikoinen! Päälauseiden varaan kudottu teksti viiltää kuin teurastajan veitsi. Naiivius nauratti, kaiken lihallisuus kiehtoi ja oksetti samaan aikaan. Varsin maltilliseen sivumäärään mahtuu käsittämättömän paljon syntymää ja kuolemaa, luonnollisuutta ja luonnottomuutta.
Kasvissyöjänä ja tässä lihan epäeettisyyteen heränneessä ajassa elävänä tuntui hankalalta ja hävyttömältä lukea tällaista potkan, jauhelihan, jahtimakkaran, lihahyytelön ja kyljysten näennäistä ylistyslaulua. Lihan ylistys ulottuu myös naistyypilliseen ruumiiseen, joka sekin toimintoineen pelkistyy (tai korottuu?) pelkäksi lihaksi.
Hienointa Niskavaaran teoksessa on mielestäni se, miten teos kritisoi kuuluvalla äänellä lihatuotantoa sekä ihmisen ja eläimen alistamiseen perustuvaa suhdetta, vaikka romaanissa lihakeskeinen elämäntapa esitetään positiivisessa tai vähintäänkin neutraalissa valossa. Onnistumiseksi luen ehdottomasti myös kyvyn kuvata lapsettomuutta kipeänkauniisti kaiken groteskiuden keskellä: Keinosiementäjä onnistuu siementämään tiskiin päätyvät emakot (paitsi ne vialliset tietenkin), mutta keskenmenojen musertama Ester kipuilee syli tyhjänä.
Tää oli jollain oudolla tavalla tosi kaunis. Ei ollut vika kerta kun tän luen. Päähenkilössä on sitä lapsekkuuta jota rakastan. En oo koskaan lukenu kirjaa joka olis kirjotettu näin, samaan aikaan tosi aito ja tosi vaikka ihan speissi.
⭐️⭐️⭐️⭐️✨️ Ai että! Tämä tuli tarpeeseen eli aukaisi vaihteeksi lukujumin, tuli hotkittua muutamassa päivässä.
Tässä oli moni asia kohdillaan. Rytmitys piti mukanaan ja ei päästänyt otteestaan. Kieli oli ihanan suoraa ja osasi maalailla sopivassa suhteessa eikä lähtenyt suotta hienostelemaan. Rasvaisuuden ja lihaisuuden ällöhkö läsnäolo kolahti juuri oikealla tavalla!
Ahmin alun, kituutin lopun. En oikein tiedä, mitä tältä odotin, mutta yleinen hype sai odottamaan kuitenkin jotain enemmän. Kirjasta ei ainakaan lihakuvauksia puuttunut. 2.5/5
Olipa kyllä outo ja inha pieni opus. En oikein muista miksi tähän tartuin, mutta tulipahan kahlattua läpi. Yhdistelmänä se on outo, kepeä lukea, mutta tapahtumat ovat monelta osin inhoja, tarkoituksella toki. Nyt kun luki muiden arvosteluja, niin Kafka tästä itsellekin tuli mieleen.
Diggaan tästä, miten nykykirjallisuuteen on valunut ällöyden, ruumiin estetiikka. Niskavaara tietää mitä tekee. Tää nousi omaksi suosikiksi Han Kangin Vegetaristin rinnalle
Yähh tää oli vaikee! Siis arvostella. To-del-la upeeta kieltä, kiinnostavaa kuvaa ja hahmoja, mut samalla ällötti niin paljon etten varsinaisesti voi sanoo nauttineeni. Ehkä se oli osa tän hienoutta, omaperäsyyttä, vaikeutta ja kamaluutta. Yleensä luen aamupalan kanssa, tätä ei voinu:D