Näätä on hankkinut ikivanhan television. Se ei toimi, mutta iltaisin Koira, Kissa ja Näätä kuvittelevat siihen ohjelmia, ikuisesti jatkuvia saippuaoopperoita.
Ulkona kevät on kuitenkin kauneimmillaan – on tehtävä... matka. Näätä pyytää Kissaa ja Koiraa saattajikseen. Hän neuvoo heitä, vannottaa ja lohduttaa: he eivät koskaan jää yksin. He ovat maailmassa vailla omistajaa, mutta heidät on leimattu ystävän rakkaudella. Ystävän, josta jää vain kaunis, mykkä muisto. Mutta kun katsoo pimeää ruutua, se alkaa elää.
Tämä sylinlämmin kirja tarjoaa rohkeutta surra ja alkaa aina alusta, sanoja hiljaisuudelle ikään katsomatta. Se on rakastetun sarjan salainen päätösosa.
Tomi Kontio (s. 1966 Helsingissä) on ikäpolvensa arvostetuimpia ja kiitetyimpiä runoilijoita. Kontion runoja on käännetty muun muassa englanniksi, espanjaksi, ranskaksi, ruotsiksi, saksaksi, italiaksi, unkariksi ja viroksi. Hän on ollut Runeberg-palkintoehdokkaana novellikokoelmallaan Säädyttömät (Tammi, 1994) ja romaanillaan Uumen (Tammi, 1995).
Kontio on julkaissut myös lastenkirjoja. Yhdessä kuvittaja Elina Warstan kanssa tehty Isäni on hipsteri (2022) oli ehdolla arvostetun Arvid Lydecken -palkinnon saajaksi. Kontion ja Warstan Koira nimeltään kissa oli puolestaan ehdolla Pohjoismaiden neuvoston vuoden 2016 lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon saajaksi. Saman kirjasarjan kolmas osa Koira nimeltään kissa tapaa kissan (2019) oli Finlandia Junior -palkintoehdokas. Kontion ensimmäinen lastenkirja Keväällä isä sai siivet (Tammi) voitti Finlandia Junior -palkinnon vuonna 2000. Kontio on kirjoittanut myös kolumneja ja laulujen sanoituksia.
Elämänviisauksia pursuava runollinen teos, joka jättää lukijansa toiveikkaaksi elämän suhteen. Harva kokopitkä romaanikaan antaa näin paljon ajateltavaa siihen, miten lähestyä jokapäiväistä elämää ja varsinkin sen vääjäämättömiä suruja. Menetykseen suhtautuminen, ja sen kanssa eläminen esitetään, jopa opetetaan, lukijalle paremmin kuin olen koskaan lukenut. Todella iso lukusuositus, ansaittu Finlandia-voitto.
Joitain kirkkaan kauniita huomioita surusta, rakkaudesta ja kaipuun kanssa elämisestä. Mutta rakenteeltaan poukkoileva ja sekava, mitä ihmettelin, koska juoni oli hyvin selkeäpiirteinen.
Makuuni turhan kohotteinen ja koukeroinen. Oli myös monella tapaa kaunis ja koskettava, ja pidän Warstan kuvituksista kovin, mutten tälle päätösosalle nyt kuitenkaan syttynyt.