Melankolian kaksituhatvuotinen historia on täynnä muodonmuutoksia. Antiikissa melankolia oli erikoislaatuisten yksilöiden luonteenlaatu, joka kannusti rajarikokseen. Klassinen moderni tunnisti puolestaan melankoliassa kokemuksen todellisuuden mielettömyydestä ja samalla mahdollisuuden sen ylittämiseen.
Itsetoteutuksen, omien unelmien tavoittelun ja aktiivisuuden nimeen vannovan nykyajan voisi kuvitella karkottaneen melankolian tiehensä. Silti melankolian haamu kummittelee nykymasennukseen liitetyissä ylitsepääsemättömissä syyllisyyden, häpeän ja katumuksen tunteissa. Itseensä kääntynyt ja toimintakyvyttömyydestä kärsivä melankolikon hahmo ei siis ole kadonnut kollektiivisesta mielikuvituksesta.
Melankolian paluu on filosofiskirjallinen essee, jonka lähtökohtana on diagnoosi masennuksesta 2000-lukua leimaavana aikalaissairautena. Esseessään Jaakko Vuori lähilukee suomalaista autofiktiokirjallisuutta, josta tunnistaa masentuneisuuden erityisen muodon: uuden luovan keskiluokan melankolian, joka läpäisee kokemuksen elämästä kapitalistisessa yhteiskunnassa.
Melankolian paluu on toinen Tutkijaliiton Para-julkaisusarjassa julkaistu teos.
Älykäs tutkielma melankoliasta, masennuksesta ja 2000-luvun kotimaisen autofiktion uusintavasta tavasta toistaa aikalaissairautemme narratiivia ylhäältä annettuna. Kolmesta tekstistä koostuva essee/tekstivihko osoittaa kirjoittajansa syvällistä perehtyneisyyttä, ja niin melankolia kuin masennuskin saavat hyrisyttävän laadukkaan, kapitaliskriittisen analyysin.
DFW totesi, että tylsyys iskee kun ei malta omien nautintojensa jahtaamiselta keskittyä nykyhetkeen. Tämä kehitys ei tunnu ainakaan hidastuneen: vihkon psykopoliittiset pohdinnot tuntuvat tutuilta. “Sairaalloinen keskiluokkaisuus”, ylikorostunut normaalisuus, tuottaa ihan oikeaa kärsimystä. Taide tuntuu aika apoliittiselta. “Minuus” on kulttuurista valuuttaa jopa siinä määrin, että ihmiset saattavat ilmoittautua muunsukupuolisiksi ikään kuin investointina. (Tosin ehkä myös siksi, että se avaa mahdollisuuksia jotka patologisoitaisiin cis-yhteydessä toksisiksi... Pointti on että motivaatio saattaa – huom, saattaa! – olla kokemuksellisen lisäksi/asemesta myös käytännöllinen.) Kesti hetken virittäytyä taajuudelle, mutta sitten eteni oikein sulavasti. Vasemmiston melankoliasta olisin lukenut mielelläni enemmän: niin nautinnollista kuin melankolia onkin, tuntuu että se on vähän kivi vasemmiston pr-kengässä… Pitänee lukea ainakin toka ja kolmas osa joskus uudestaan, sen verran tiukkaa asiaa vihko täynnä.
Alkoi vahvasti, mutta viimeinen kappale jotenkin lässähti: luulin, että puhutaan masennuksesta, mutta yhtäkkiä puhuttiinkin kirjallisuudesta. Ehkä en sitten vain oikein ole esseeihminen, kun jään tällä tavalla kaipaamaan vahvempaa rakennetta.