Maailman viimeinen eläin - Karhukaisista toivosta ja pienuuden voimasta

by Suvi Auvinen

Karhukainen on mikroskooppisen pieni eläin, joka selviytyy hämmästyttävissä olosuhteissa aina merenpohjasta tulivuoren kuumiin lähteisiin ja avaruuden tyhjiöön. Suvi Auvinen haltioitui karhukaisista ja lähti selvittämään, miten jokin niin pieni voi olla niin kestävä. Syntyi ahmittava teos, jonka mittakaava laajenee karhukaisten maailmasta valtavan suuriin kysymyksiin: ihmislajin ja muun luonnon vaikeaan suhteeseen, tiedonjanon ja vallanhalun hintaan sekä kriiseistä selviytymiseen.

Mestarillisesti rakennettu tietokirja kutsuu lukijan löytöretkelle karhukaisten jalanjäljille. Suloisen ja kiehtovan eläimen ympärille punoutuu monisyinen ja vaikuttava tarina, jossa kurotetaan pimeyksien halki kohti toivoa ja katsotaan viimein maailmanloppua silmiin.

Genres: Nonfiction, Nature, Audiobook

Audiobook

Published January 14, 2026

Reviews

[Marko Suomi · Rating 5 out of 5]

Aikamoista taituruutta vaatii että pystyy kietomaam samaan pakettiin tutkimusmatkakertomuksen, valtavat mittakaavaerot aikaan ja kokoon liittyen, suhtautumisen vääjäämättömään tuhoutumiseen, surun luonnon tilasta ja elossa olemisen merkityksen filosofisen pohdinnan. Tällainen kirja on kuitenkin kyseessä, oli upea matka ja jotenkin ajatuksia sekä tunteita nyrjäyttävä, ja opin todella paljon karhukaisista 😀

[Laura Walin · Rating 5 out of 5]

Maailman viimeinen eläin ei oikein istu mihinkään kirjallisuuslajiin, vaan nappaa elementtejä niin tieteen popularisoinnista, matkakirjallisuudesta kuin esseistäkin. Omalla lukulistallani teos sijoittuu loistamaan samaan nurkkaukseen Mia Kankimäen Naiset, joita ajattelen öisin ja Juha Kauppisen luonnon monimuotoisuus -kirjojen kanssa.

Suvi Auvinen haltioituu karhukaisista, monisoluisista, mikroskooppikokoisista eläimistä, jonka sadat lajit muodostavat oman, silmille näkymättömän pääjaksonsa. Karhukaiset (jotkut lajit) ovat ainutlaatuisia myös kyvyssään mennä inaktiiviseen tilaan, kryptobioosiin, epäsuotuisissa olosuhteissa.

Kirjassa seurataan Auvisen omaa tutkimusmatkaa aiheeseen, matkaa, joka alkaa koronasulun aikaan luetusta sanomalehtiartikkelista ja päätyy Japanin vuoripuroille vesinäytteitä ottamaan. Auvinen lähestyy aihetta häpeämättä maallikkona, ja juuri hänen avoimesti ilmaisemansa ihmetys ja innostus vie mukanaan ja saa aitoudellaan täysin puolelleen.

Matkan aikana teoksesta kasvaa painava puheenvuoro tämän ainoan planeettamme monimuotoisuudesta ja sen vaalimisesta. Auvinen perehtyy kirjan aikana aiheeseen yhä syvemmin ja syvemmin ja kirjoittaa kirkkaasti siitä, mitä olemme lajina maapallolle tekemässä. Tämä kirja on rakkaudentunnustus kaikelle ihmeelliselle ympärillämme ja sen myötä inspiroiva lukukokemus.

[Mikko Saari · Rating 4 out of 5]

Vuonna 2019 Israel lähetti Beresheet-luotaimen tutkimaan Kuuta. Luotain haaksirikkoutui ja törmäsi Kuuhun noin 3000 km/h nopeudella. Luotaimen mukana oli salamatkustajia: mukaan oli lupaa kysymättä laitettu karhukaisia. Onko Kuussa nyt elämää? Karhukaiset nimittäin ovat tunnettuja sitkeydestään: on hyvä mahdollisuus, että ne ovat selvinneet törmäyksestä ja ovat nyt Kuussa kryptobioosiksi kutsutussa lepotilassa.

Karhukaiset ovat mikroskooppisen pieniä eläimiä. Isoimmat karhukaiset näkee kyllä paljaalla silmällä, mutta ei niitä eläimeksi tunnistaisi, jos ei tietäisi. Karhukaiset eivät ole mikään yksi laji, vaan kokonainen pääjakso, samalla tasolla siis kuin vaikkapa selkäjänteiset, niveljalkaiset tai nilviäiset. Erilaisia karhukaislajeja on ainakin 1500, mutta koska ne ovat niin kovin pieniä, meillä ei oikeastaan ole kattavaa ymmärrystä lajien määrästä tai vaikkapa siitä, miten paljon karhukaisia missäkin on.

Uutinen herätti Suvi Auvisen mielenkiinnon ja niinpä tämä kirja kertoo paljon karhukaisista. Siitä, miten ne aikoinaan löydettiin, millaisia ne ovat, miten ja miksi ne selviytyvät niin äärimmäisistä olosuhteista ja miten niitä nykyään tutkitaan. Karhukaiset löysi saksalainen pappi Johann Goeze vuonna 1733, ja Goezenkin vaiheiden selvittämisessä oli oma vaivansa. Auvinen vierailee Krakovassa karhukaissymposiumissa ilahduttamassa tutkijoita uteliaisuudellaan ja Japanissa etsimässä mystisiä jetikarhukaisia kuumista lähteistä.

Tämä ei kuitenkaan ole pelkästään kirja karhukaisista, vaan laajenee tuntuvasti isommaksi. Kirja Yksi iso teema on pelko. Auvinen kertoo, ettei lapsena juuri pelännyt. Todellinen pelko tuli elämään vasta vuonna 2018 IPCC:n julkaistua raporttinsa, joka ”ennusti synkempää pimeyttä kuin olin koskaan ymmärtänyt pelätä. Jos minulla ei olisi ollut lasta raportin ilmestyessä, en olisi ehkä uskaltanut enää lasta hankkiakaan”. Maailmanlopun tunnelma lävistääkin kirjan ja värittää myös suhtautumista karhukaisiin: onko karhukainen sitkeydessään maailman viimeinen eläin, se mitä jäljelle jää, kun kaikki muu elämä kuolee?

Yhtenä sivujuonteena kirjan läpi kulkee Auvisen puolison sairastama masennus. Kumppanin sulkeutuminen masennuksen lasikuoren taakse avun saavuttamattomiin on raskasta. Auttaa ei voi, määräänsä enempää. Tämä osa tarinaa on onneksi selviytymistarina ja siihen kytkeytyy kirjan toivoa tuova osuus. Karhukaisissakin voi nähdä toivon rippeitä. Mielenkiintoinen ajatus on myös pienuus selviytymisen keinona. Ovatko karhukaiset pienentyneet aikojen saatossa vastauksena uhkiin, joista on selvinnyt paremmin pienikokoisena?

Maailman viimeinen eläin ei ole helppo kirja. Sen lukeminen otti aikansa, pelkoa ja maailmanlopun tunnelmia oli vaikea kohdata. Mistään hyvän mielen kirjasta ei missään nimessä ole kyse; ympäristökysymyksistä ahdistuva joutuu kohtaamaan kirjan sivuilla pelkonsa. Auvisen innostuneisuus karhukaisia kohtaan on kuitenkin tarttuvaa ja ilahduttavaa, ja kaiken tuomiopäivän julistuksen keskellä kulkeva toiveikkuuden juonne on arvokas.

[Iida · Rating 5 out of 5]

Nimensä mukaisesti kirja kertoo kyllä karhukaisista, mutta myös ihmisestä, maailmasta ja meidän kaikkien paikasta siinä. Auvinen kirjoittaa karhukaisista ja karhukaistutkimuksesta raikkaan lempeästi ja myötätuntoisesti. Vaikka kirjassa käsitellään karhukaisia, se kertoo mielestäni vielä enemmän siitä, miten suhtaudumme luontoon, ympäristöömme sekä muihin eliöihin. Etenkin niihin, joita emme näe. Onko karhukaisen elämällä meille merkitystä? Miten suhtaudumme pienen, silmillemme näkymättömän eliön kognitioon ja mahdolliseen kärsimykseen? Onko tiedolla itseisarvoa ja miten suhtaudumme siihen, millaisia vaikutuksia tutkimuksillamme on muihin eliöihin ja niiden selviämiseen?
Kirja sopii etenkin niille, joille luonnontieteellinen tutkimus on vierasta. Myös kaltaiselleni karhukais-noviisille kirja osui ja upposi.

[Jemysieni · Rating 4 out of 5]

Tässä yhdistyvät saumattomasti karhukaiset, ihmisten ja muiden elävien väliset valtasuhteet, maailmanlopun pohdinnat ja mielenterveyshaasteet. Tykkäsin tutkimusmatkailijamaisesta otteesta ja kiinnostuin aidosti karhukaisista.

[Ville Verkkapuro]

A highly ambitious, honorable effort. Narrative non-fiction at its best, ranging from the tiniest speck to the dawn of man and the view from Apollo 8. I admire these kinds of leaps very much, mixing boldly studies, personal life and many different subjects as so it is, it's all intertwined and tangled in a beautiful mess and the connections we find bring a cheerful joy. The harmony of the counterpoints, the journey and the fact that we all have our arches, live and die and have to do so in harmony in order to thrive. This reminded me of Iida Turpeinen and Benjamin Labatutin, but had the sound of Auvinen on every page. It's a sound of agitation for the sake of gentleness.
This is a great example of form following function: we need each other and we need to understand the complexities of it all. The scale of things is both depressing and soothing. Here's my theory: we are like cameras and have a preset for how many pixels we can experience. So; the grand canyon or the moon or the Hercules–Corona Borealis Great Wall are as impressive as specks of dust or a blackhead on your back. It's all the same, all the time.

[Veera · Rating 4 out of 5]

"Eläin näyttää nallekarkin, ryppyisen nahkasohvan ja pölynimuripussin risteytykseltä."

Viimeinen eläin kertoo Karhukaisista, ja niitä tutkivat selvästi lajilleen omistautuneet, intohimoiset tutkijat, jotka suhtautuvat karhukaisiin lähes pakkomielteisesti. Sama fanaattinen omistautuminen tuntuu heijastuvan myös kirjailijaan itseensä, Auvinen on äärimmäisen perehtynyt aiheeseensa ja kirjoittaa ilmastokriisistä ja maailmanlopusta ehdottomasti ja tinkimättömästi.

Kirjan nimi kertoo sen, että painotus on vahvasti maailmanlopussa, ilmastokriisissä ja lajikadossa. Se, mitä hyvää ilmaston eteen tehdään, ohitetaan nopeasti, kun taas väistämättömän tuhon kuvaamiseen käytetään paljon aikaa ja tilaa. Jos podet vahvaa ilmastoahdistusta, tai et vaan tykkää siitä lukea, en silloin suosittelisi lukemaan tätä kirjaa.

Itse pidin erityisesti kryptobioosia käsittelevistä luvuista, ne olivat todella kiinnostavia ja oivaltavia. Niissä kirja oli parhaimmillaan. Kirjan loppupuolella oma kiinnostukseni alkoi ilmeisesti vähän hiipua ja tuntui kuin teos olisi menettänyt hieman otettaan.

Viimeinen eläin on hyvin kunnianhimoinen ja ajatuksia herättävä romaani, mutta myös paikoin raskas.

[LottaHi · Rating 2 out of 5]

Teoksella on hyvät hetkensä, mutta kokonaisuus ei ollut minua varten. Raskaan paatoksellinen, ja kirjailijan subjektiivisuus korostui mielestäni liikaa.

En tiedä, kumpi meistä on oikeassa, mutta en millään pysty samaistumaan herkistymiseen mikroskoopin äärellä tai suuttumukseen, jos tutkittavat karhukaiset kuolevat. Faktat olivat ihan kiinnostavia, mutta kirjailijan tunteet ja siviilielämä vähemmän.

En varmasti ollut oikea lukija teokselle. En suosittele, vaikka epäilemättä tällekin on faninsa.

[Emmi K]

Ei oikein toiminut mulle tämä 😩

[Leo Stranius · Rating 4 out of 5]

Mahtava kirja maailman ehkä vahvimmasta ja kyvykkäimmästä eläimestä. Auvinen osaa hienosti kontekstoida yhteen ekologisen kriisin, evoluutiobiologian ja eläinten oikeudet osana yhden lajin kuvausta.

Valitettavan usein kuvittelemme, että ihminen on jotenkin ainutlaatuinen eläin maapallon historiassa. Lopulta olemme kuitenkin aika heikkoja.

Karhukainen taas on eläin, joka selviytyy merenpohjassa, tulivuorissa ja jopa avaruudessa. Karhukaiset voivat lisääntyä sekä suvullisesti että neitseellisesti. Karhukaisella on kyky pysäyttää aineenvaihdunta ja siirtyä kryptobioosiin sekä pystyvät olemaan tässä tilassa yli kymmenen vuotta. Siis tilassa, joka on monen ikuista elämää havittelevan ihmisen märkä uni.

Karhukaiset voivat selvitä myös 151 asteen kuumuudessa tai -272 asteen pakkasessa. Ne kestävät tuhansia kertoa paremmin säteilyä ja painetta kuin ihminen ja toisaalta ne selviävät myös tyhjiössä. Karhukaisia on elänyt maapallolla ainakin 500 miljoonaa vuotta.

Ihmisellä on aika paljon vielä kehittymisen varaa.

Auvinen kuvaa perusteellisesti Karhukaisista käytävää keskustelua. Omaan makuun kirjassa on hiukan liikaa oman henkilökohtaisen elämän tai puolison elämäntilanteen kuvausta sekä ylipäätään sellaista tyypillistä meta-tekstiä ja kuvausta siitä, miten eri tietoja on hankittu. Tämä on toki ominaista "kevennystä" ja henkilökohtaistamista nykytietokirjallisuudessa.

[Liisa · Rating 5 out of 5]

Biologiaa opiskellessa ei voi olla törmäämättä karhukaisiin - söpöihin, pieniin ja kestäviin eläimiin, joita voidaan käyttää esimerkkeinä monien ilmiöiden kuvaamisessa. Suvi Auvinen ei kuitenkaan ole opiskellut biologiaa, vaan hänen matkansa karhukaisten kanssa alkoi lehtiartikkelista, ja johti vuosien seikkailulle luonnontieteiden maailmaan. Maailman viimeisessä eläimessä hän käy läpi tätä matkaa, jakaa lukijalle oppimiaan konsepteja ja oman elämänsä vastoinkäymisiä, erityisesti puolison karhukaisten kryptobioosiin vertautuvaa masennusta. Oli kiehtovaa seurata, kuinka Auvisen innostus saa uusia kierroksia ja kuinka alan tutkijat jakavat omaa innostustaan eteenpäin. Odotin enemmänkin asiaa karhukaisten ulkopuolelta, mutta olin oikeastaan aika ilahtunut, että ne ovat todella tarinan keskiössä, ja vasta ihan lopussa karhukaisten herättämiä ajatuksia laajennetaan maailmantilanteeseen ja tulevaisuuteen - vaikka toki esim. ilmastonmuutos on esillä aiemminkin. Lisäksi, Auvisen aiemmat teokset lukeneena ja häntä vuosikausia somessa seuranneena, tuntui Maailman viimeinen eläin erityisen lähestyttävältä ja merkitykselliseltä.

“Pieneen keskittyminen oli avannut tajuntani maailman ennakoimattomalle kauneudelle ja pimeydelle.”

[Iina · Rating 5 out of 5]

Upea teos! Tämä kirja ei kerro vain karhukaisista, vaan tarkastelee myös ihmiskuntaa ja sen vahvuuksia ja tuhovoimaa, luonnon ja lajien monimuotoisuutta, mikroskooppisia elämänmuotoja, sivilisaatioiden historiaa, luonnonhistoriaa, kestävää elämäntapaa ja etiikkaa - nyt joitakin aiheita mainitakseni. Upea tietopaketti, josta ei ole kuitenkaan unohdettu inhimillisyyttä ja jotain syvemmän olevaisuuden pohdintaa (ei vain ihmisnäkökulmasta). Olen itse taustaltani lähinnä bakteereja tutkinut mikrobiologi ja en voi kuin hämmästellä, miten perusteellisesti Auvinen on muutaman vuoden tutkimusmatkallaan omaksunut kaiken sen tiedon mitä ja mistä kirjoittaa tässä teoksessa, kun itseltäni kaiken omaksuminen on vaatinut liki pari vuosikymmentä hikeä, kyyneleitä ja opiskelumotivaatiota. Ja millä rohkeudella hän on astunut tiedekamaralle ja osallistunut tiedekonferenssiin rohkeana, sydän auki ja uteliaana! Mieletön tietopaketti, joka myös koskettaa.

[Minttu Jaakkola · Rating 5 out of 5]

Tämä on upea kirja! En voi kuin hämmästellä, miten kirjailija on uinut sisään luonnontieteen maailmaan ja käsitteisiin ilman luonnontieteilijän koulutusta. Ehkä juuri se on taika, millä tiede ja tutkimus tulee osaksi kertomusta ja kirja onnistuu liikumaan henkilökohtaiselta tasolta luontevasti tietokirjatasoon ilman, että siirtymää huomaa. Kirja tuo kauniisti esiin sen, miten me ihmiset olemme yksi laji miljoonien muiden, yhtä merkityksellisten tai merkityksettömien lajien joukossa, sillä erotuksella, että olemme tuhoamassa kotiplaneettaa muilta lajeilta ja erityisesti itseltämme. Mittakaavan vaihtaminen tuo toivoa, sen tiedän itse ekologina ja Suvin kirja tuo hämmentävästi maailmanlopun puheiden keskellä toivon ja kauneuden.

[Venla Vaara · Rating 4 out of 5]

🔬 En arvannut etukäteen että karhukaiset toisivat niin suurta ymmärrystä ja lohtua entistä minää kohtaan. En myöskään olisi osannut etukäteen varautua siihen että joka kerta karhukaisten tieteellisen nimen (tardigrada) kuullessani lähtisi päässäni korvamatona soimaan Kirkan Daa-da daa-da (kiitää alla autostrada). 🎶

[Virva Lehto · Rating 4 out of 5]

Tämä oli kyllä outo ja erikoinen kirja. Olin lukenut tästä arvosteluja etukäteen. Ja tiesin osittain, mitä odottaa. Silti tää jotenkin hämmästytti, vähän ärsytti ja toisaalta miellytti. Kyllä, erikoinen kirja.

[Riina]

I liked the tardigrade facts but I’m not sure the rest worked for me.

[Ida Jormanainen]

Se oli kirja

[Veera Kemppainen · Rating 5 out of 5]

Tykkäsin j superisti uutta tietoa ja samastuttavia ajatuksia maailmantilasta ja toivottomuudesta sekä siitp selviämisestä

[Satu · Rating 3 out of 5]

Joskus ei vaan ole kirjan kohderyhmää, eikä sille ei mitään mahda. Karhukaissisältö oli nimittäin minusta varsin kevyttä ja eikä kirja tarjonnut minulle mitään uutta. Toisaalta pidin tästä matkakertomuksena ja pandemiamuistelmina. Lopulta löysin ikkunan toisenlaiseen näkökulmaan. Lakkasin pyörittelemästä päätäni ja ajattelin vain sitä, miten voi ihminen innostua niin paljon pienistä asioista tai itsestäänselvistä asioista. Ihailen kyllä kirjailijan sinnikkyyttä selvittää karhukaisten maailmaa ja biologian perusasioita.