Pojan kuolema

by Veikko Huovinen

”Millainen Pekka oli luonteeltaan. Siinäpä vasta arvoitus. Tunsin hänet ja en tuntenut. Hän oli varsin erikoislaatuinen pojaksi ja nuoreksi mieheksi. Hyvin kirjava punos, pahimmillaan kuin riimuverkon imake. Herttaisuus, lukeneisuus, haavemielisyys, humaanisuus ja avuttomuus käytännön asioissa taistelivat groteskiuden, itsepäisyyden, satiirisen nokkeluuden, laiskuuden, ylimielisyyden ja kriittisen älyn kanssa. Pikkusielu hän ei ollut.”

Lokakuun 16. päivä vuonna 2005 Pekka Kalevi Huovinen, 41, meni Pieneen-Kiimasjärveen. Hänet löydettiin ja haudattiin keväällä 2006.

Lahjakas poika oli jo sitä ennen ajautunut syrjään. Opinnot olivat jääneet kesken jo vuosia sitten, ja Pekka oli päätynyt erakoksi Hailuotoon mökkiin, jonka huolehtivat mutta voimattomat vanhemmat olivat mielessään ristineet Yksinäisyyden taloksi. Hoitojaksot ja lääkkeet eivät nekään olleet purreet voimat vievään masennukseen.

Pojan kuolema on Veikko Huovisen koruton mutta lämmin teos. Se on isän viimeinen viesti, kirja pojan kuolemasta mutta myös hänen elämästään ja siitä mitä jäljelle jää. Kirjailija toivoo, että siitä on apua muille vastaavassa tilanteessa oleville omaisille.

Genres: Nonfiction, Adult, Biography, Finnish Literature

115 pages, Hardcover

First published January 1, 2007

About the author

Veikko Huovinen was a Finnish novelist known for his realism, pacifism, sharp intellect, and peculiar humor. He wrote 37 books.

Reviews

[Eeva · Rating 5 out of 5]

Huovisen Pojan kuolema yksi koskettavimmista kirjoista, joita olen lukenut. Kirja jäi mieleen pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen.
Teksti oli korutonta, mutta koskettavaa ja kirja oli hyvin kirjoitettu.
Hyvä kuvaus siitä, millaista on, kun läheinen voi henkisesti huonosti ja kuinka voimattomia läheiset tilanteessa ovat.

[Lassi Aalto · Rating 4 out of 5]

Koskettava kirja

[Martti · Rating 4 out of 5]

Veikko Huovinen kirjoittaa koskettavasti oman poikansa, 41-vuotiaan Pekan, kuolemasta. Isän suru paistaa läpi koko kirjan.

Jokaisella on oma tapansa surra, ja kirjailijalle on luontevaa surra kirjoittamalla. Näin on Veikko Huovinen tehnyt. Kirja on kirjoitettu surun hyökyaallossa, kun se on ehditty julkaisemaankin vain hieman yli vuosi pojan kuolemasta. Oletan, että tämä on ollut Huovisen vaikein kirja: teksti on karheaa ja siitä puuttuu tavanomainen taitavan kielenkäyttäjän viimeistelty sujuvuus. Tekstistä huokuu myös itsesyytöksiä: olisiko isä voinut vaikuttaa jotenkin etukäteen niin, että poika ei olisi ajautunut itsemurhaan.

Pojan kuolema oli myös Huovisen kirjallisen tuotannon loppupiste ja viimeinen kirja. Kirjan kannen teksti kuvaa näitä lopun ajan tunnelmia:
"Kirjailija ei anna tämän kirjan tiimoilta haastatteluja ja pyytää, ettei häneen otettaisi yhteyttä."

[Marko Lehto · Rating 3 out of 5]

Veikko Huovisen yritys tuoda poikansa ääni maailmaan, jossa se ei ollut päässyt muutoin kuulluksi. Näen isän kirjoittamassa poikansa elämänkertaa, jonka kappaleiden määrä juuri ja juuri riittää kirjaksi. Tämän kirjoittamisella on varmasti ollut Veikolle itselleen puhdistava vaikutus. Kaikki se isän tuska ja huoli, jota muutoin ei ääneen sanottu, on kirjoitettu tähän lyhyeen tarinaan.

Isän halu nähdä jälkikasvunsa hyvät puolet paistaa kuin valo valkean silkkipaperin lävitse. Pekan runojen tuominen kirjan yhteyteen on varmasti ollut terapeuttista, vaikka samalla mietin, halusiko Veikko nähdä pojassaan sittenkin kirjailijan ja runosielun, mitä hän ei kuitenkaan ehkä ollut, vaan hän ehkä kirjoitti, koska sillä tavoin koki kelpaavansa isälleen. Runothan ovat yhteiskunnallisia aivan kuin isä oli kehoittanut kirjoittamaan.

Kirja kuvaa hyvin hoitoa, sellaisena kuin se tuolloin oli ja jollaista se edelleen on. Lääkkeistä ja hoitomuodoista huolimatta toivottoman selvää on, että sellaisen ihmisen auttaminen joka itse on päättänyt, ettei apua tarvitse, tehtävä on mahdoton. Loppujen lopuksi ja valitettavasti, jos lukisi useita potilaskertomiksia peräkkäin, tämä ei nousisi sieltä millään tavalla erilaisena, kyseessä olisi vain tapaus Huovinen. Vaistoan sen myös Veikon omasta tavasta kirjoittaa hoidoista ja hoitokokouksista.

Lyhyesti. Vanhempien taistelu lapsensa mielenterveyden järkkymistä vastaan. Tarina, joka kannatti kertoa Yksinäisyyden Talosta.

[Morthen · Rating 4 out of 5]

Koskettava kirja, joka jäi Veikko Huovisen viimeiseksi.

Rosoinen, rehellinen, pohdiskeleva, surullinen. Isän tarina, hänen seuratessaan poikansa hiljalleen kuihtuvaa elämää, sairaalahoitoineen, pakkohoitoineen, erakoitumisineen, ja päättyen lopulta viimeiseen uimaretkeen.

- - -

”…Hän pysytteli sovinnollisena, koska hän luonnollisesti käsitti sen olevan paras keino…”

”…Hän vaipui torjuvaan vaiteliaisuuteen. Hän pysytteli sovinnollisena, ei halunnut uskoa »niille» sisintään.
Hänen päamäaransä kai oli päastä mahdollisimman pian täältä pois ja mennä mökkiinsä Hailuotoon, jossa hän tiesi häntä odottavan yksinäisyyden ja ankean turhautuneisuuden, mutta myös rakastamansa meren luonnon. Hän söi mitä tarjottiin, nautti lääkkeet ja käsitti näin hetkeksi päasevansa kierteestä…”

”…Perämeren armoton talvi riudutti hänet.
Jälkeen jääneissä papereissa on runo »Toivomuksia»:
-
Jumalat, antakaa minun olla
onnellinen,
jos niin on suotu.
Mutta antakaa minun olla
ihan miten minusta tuntuu,
sillä olen ihminen,
syvästi tunteva.
Milloin on ikinä kevät,
olen osa sitä.
Keväässä haluan elää.”


- - -

[Lauri Kamppari · Rating 5 out of 5]

Sydäntä särkevää. Huumorin, positiivisuuden ja luonnorakastaja kirjailijan reflektio suurimman henkilökohtaisen tragedian edessä on toivotonta kuultavaa ja ihmismieltä avaavaa. Kuinka osaa tuon sukupolven isä käsitellä suurta surua ja toivottomuutta? Miten ihminen ajautuu syrjäytymiseen? Miksi masennus voittaa mielen niin kokonaisvaltaisesti?

Yksi ainoita kirjoja, jonka olen lukenut yhdeltä istumalta.

[Viivi · Rating 5 out of 5]

Lukiessani jo mietin miten tällaista tekstiä voisi (tai pitäisikö edes) arvioida ja arvostella. Kun tässä on kyse kuitenkin aivan muusta kuin tekstin tasosta tai tyylistä. Mielessä pyörivät sanat karu, koruton, kauniskin…. Ja yllättäen, sieltä kirjan sivultahan ne sopivat sanat sitten löytyivät: "Kolkkoudessaan karun kaunis."

[Anu Korpinen]

En halua tähdittää. Huovisen henkilökohtainen ja surullinen kertomus vanhenevasta isästä joka kadottaa yhteyden poikaansa. Perhe yrittää kaikkensa, mutta silti poika katoaa heiltä ja maailmalta, lipuu yhä kauemmas kunnes väistämätön tapahtuu.

[Janne · Rating 5 out of 5]

Yksi koskettavimmista kirjoista, joita olen koskaan lukenut. Rehellinen, inhimillinen ja hyvin kirjoitettu. Itku tuli.

[Mika Auramo · Rating 4 out of 5]

Veikko Huovisen viimeisen kirjan aiheena on oman pojan itsemurha ja siihen johtaneet syyt. Kirjailija tekee surutyötä, ja itsesyytökset kulkevat vahvasti mukana koko teoksen ajan: mitä hän teki väärin, että näin kävi.

Pekan lapsuus ja nuoruus sivuutetaan melko nopeasti, ja muistelmissa keskitytään pitkälti pojan aikuisuuteen ja siihen, missä kohtaa hänen kehityksensä sai kohtalokkaan suunnan.

Pekkaa verrataan moneen otteeseen vanhempiin sisaruksiin, joille kuuluisan kirjailijaisän suosio ei ollut painolasti, mutta Pekkaa kiusattiin sen takia koulussa. Myös luonne oli erilainen, ja äkkipikainen ja lahjakas kuopus viihtyi omissa oloissaan, ja myöhemmin vanhemman ylihuolehtivat aikuisen pojan eri arkielämän osa-alueista.

Lahjakas nuorukainen lähti opiskelemaan matematiikkaa, vaikka isä salaa toivoi hänen hyödyntävän kirjallista lahjakkuuttaan. Vaikeuksien ja alkoholinkäytön jälkeen Pekka valmistui Oulun yliopistosta, mutta elämästä hän ei oikein saanut kiinni, ja vanhempien kustantama opiskelijaboksi vaihtui isän Hailuodon saarella olleeseen eristyksissä olevaan mökkiin.

Vuodet vierivät, ja jo kolmekymppinen erakkopoikamies juopottelee yksikseen mökissään, ostaa alkoholia isältä saamillaan taskurahoilla, lukee runsaasti kaunokirjallisuutta ja kynäilee hieman itsekseen. Psyykelääkkeet vaihtuvat Alproxista Rispardaliin ja viinanjuonti kiihtyy: siitä seuraa muutama mielisairaalajakso.

Masentunut ja vanhempiensa holhotiksi ajautunut Pekka tuntuu vieraantuneen muista ihmisistä, eivätkä vanhemmat enää oikein saa häneen kontaktia. Sisarustensa lapsille hän on muissa maailmoissa elävä Pekka-setä, joka jouluisin on aina läsnä, mutta silti omissa oloissaan.

Kirja päättyy hautajaisiin, kun Pekan (41 v.)ruumis löytyy Kiimasjärvestä vasta jäiden lähdettyä.

[Janne Typpi · Rating 3 out of 5]

Kansilehden tieto, että Veikko Huovinen ei anna tämän kirjan tiimoilta haastatteluja ja toivoo, ettei häneen oteta yhteyttä, kertoo oikeastaan olennaisen. Kyseessä on äärettömän henkilökohtainen kirjoitus. Se on pelkistetty ja yksinkertainen tarina kirjailijan hukuttautuneesta pojasta, eikä siitä ulkopuolinen voi olla mitään erityistä mieltä. Mielipiteen esittäminen tuntuu ikävältä.

[Pia · Rating 4 out of 5]

"Kirjailija ei anna tämän kirjan tiimoilta haastatteluja ja pyytää, ettei häneen otettaisi yhteyttä."

Pieni kirjahelmi. Veikko Huovisen poika Pekka teki itsemurhan. Surutyönä isä kirjoitti tämän pienoisromaanin, joka on kuin pitkä muistokirjoitus. Kirja on ilmestynyt vuosi Pekan kuoleman jälkeen, jolloin haava on vielä auki ja itsesyytökset kovat. Mutta samalla tekstissä on huovismaista rauhaa ja osuvaa havainnointia sekä Pekan omia kirjoituksia.

Vanhempien ihon alle pääsee myös lukija, seuraamaan Pekan ja isän tarinaa siitä, mitä heikkenevä mielenterveys tekee ihmiselle ja läheisilleen. Matkaa tehdään myös kauniissa Hailuodon maisemissa.

[Matti · Rating 4 out of 5]

Erinomaisen alakuloinen kirja. Lukeminen ei ole mikään nautinto, mutta silti kannattaa. Kai meissä kaikissa on hetkittäin jotakin Pekasta, tai tätä sivusta seuraavasta lähimmäisestä, joka ei kykene auttamaan.

Eli siis Huovinen on kirjoittanut tässä oman poikansa tarinan, joka alkoi tavallisesti ja päättyi järveen.

[MARgOT]

Tätä kirjaa ei voi tähdittää.