Millaista on työskennellä organisaatiossa, jossa kaikki on ehdottoman salaista ja panoksena on Suomen turvallisuus? Suojelupoliisissa lähes 20 vuotta työskennellyt, arkistoharjoittelijasta esikuntapäälliköksi edennyt Saana Nilsson kertoo itseään säästelemättä maan arvoituksellisimman työpaikan arjesta, kuvaa tiedustelutyön erikoispiirteitä ja avaa näkemyksiään ajankohtaisista turvallisuusuhkista.
Raikas muistelmateos paljastaa, miltä tuntuu työskennellä koko kansaa järkyttäneiden uutistapahtumien kulisseissa tai lähteä työmatkoille, joista ei saa hiiskua edes läheisille – tai tajuta, että on esitelmöinyt presidentinlinnassa nenäliinan riekale otsassaan. Se on myös koskettava kasvutarina miehisellä alalla tietään raivanneesta nuoresta naisesta, joka joutuu uuvuttuaan kokoamaan itsensä uudelleen.
Kiinnostava kirja työstä suojelupoliisissa. Tuli vaikutelma, että työ on todella ollut valtavan iso ja merkittävä osa kirjoittajan elämää. Tämä oli tilinpäätös pitkälle virkauralle. Paljon tunnetta mukana.
Mielenkiintoista Supo-arkea ja asiantuntijatyötä. Hyvin, mutta mässäilemättä Saana Nilsson kuvaa mitä on olla naisena miesvaltaisessa asiantuntijayhteisössä töissä. Hyvin kirjoitettu ja etenevä kirja. Tykkäsin tosi paljon!
Mielenkiintoinen työlleen intohimoisesti omistautuneen tilinteko tilanteessa, kun työn ja työntekijän on aika erota. Rehellistä, aitoa pohdintaa, johon on myös helppo samaistua. Kirjoitettu ensisijaisesti kirjoittajalle itselleen, toissijaisesti kirjoittajan työkavereille ja läheisille. Ainakin sellaisen vaikutelman sain. Vaikka arvostankin kirjoittajan rohkeutta, itseäni jäi vaivaamaan, millä tolalla Suomen tiedustelu ja siten päätöksenteko loppujen lopuksi on. Analyysit ja ennusteet vaikuttavat aika heppoisilta, jos Supo yllättyi Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan helmikuussa 2022. HS:n mukaan Suomen Yhdysvaltain suurlähettiläs tiesi hyökkäyksestä elokuussa 2021, joten USA on tiennyt siitä varmuudella paljon sitäkin aikaisemmin, joten varautumiselle ainakin oli hyvin aikaa. Kirjan mukaan USA:n tiedustelupalvelu oli vieläpä erikseen kertonut Supolle ennakkoon Venäjän aikeista. Kirja vahvisti myös sen, minkä keväällä 2022 saattoi aistia pääministerin olemuksesta: hillitön pelko ajoi Suomen Natoon. Ei voi kehua, että olisi pidetty pää kylmänä, vaikka sellaista tuolloin vakuuteltiinkin. Oli Natosta mitä mieltä tahansa, niin liittymispäätöksessä pelko ainakin on huono ajuri. Kirjoittajakin hienosti toteaa, että pelko ei edes helpottanut Naton jäsenyyden myötä, päinvastoin.
”Työurani ensimmäisinä vuosina Suomen Kuvalehti julkaisee artikkelin otsikolla Mätä Supo. … Jutussa Supon entinen työntekijä kertoo kokeneensa kiusaamista ja joutuneensa syrjinnän ja mustamaalauksen kohteeksi. Jutussa viitataan myös harjoittelijaan, joka on pantu vahtimaan pettynyttä työntekijää ja hänen työskentelyään. Tuo harjoittelija olen minä.”
Vuoden 23. kirjani on Suposta esikuntapäällikön tehtävistä eronneen Saana Nilssonin muisteluteos Suojeluenkeli. Sanon muisteluteos, koska ei tämä varsinainen muistelmateos ole, eikä elämäkertakaan. Ennemminkin juuri muisteluita Suposta sekä tietty kirjoittajan oman (työ)rooliin ja vähän oman elämänkin pohdintaa.
Saana aloitti korkeakouluopiskelijaharjoittelija Supossa 2009 ja irtisanoutui Suposta vuonna 2025 esikuntapäällikön työstään. Melkoinen uranousu siis.
Luonnollisesti herkullisimpia osia teoksessa ovat ne muistelut siitä varsinaisesta työstä. Luonnollisesti myöskin niistä ei voi kovin paljon kertoa salassapitovelvoitteen vuoksi.
Varsin avoimesti Nilsson tuo myös esille omaa osaamistaan, epävarmuuttaan ja lopulta täydellistä romahdusta työuupumuksen seurauksena. Vaikka Nilssonilla on esihenkilönsä lupa ja hyväksyntä kirjaansa, varmasti kaikkia entisiä työtovereita kirja ei miellytä. Nilsson tuo kyllä aika avoimesti esiin omaa persoonaansa. Välillä tämä erittäin avoin kirjoittelu omista vahvuuksista ja heikkouksista on todella hienoa ja ehkä muitakin rohkaisevaa, välillä taas minusta hieman vaivaannuttavaa.
Hauskoja listojakin on mukana muutama. Esimerkiksi sarjat ja elokuvat, jotka Nilssonin mielestä kuvaavat todellisimmin tiedustelupalvelun työtä (Le Bureau, Slow Horses, The Night Manager, Pysäyttäkää Nyqvist, Argo, Kuriiri sekä Pappi, lukkari, talonpoika vakooja).
Nilsson myös kertoo, että Supo on ollut hänen ainoa varsinainen työpaikkansa. Se tulee lukijalle hauskasti esiin mm. silloin, kun Nilsson listaa Supon kummia ja mahtavia liikelahjoja eli kyniä, mukeja, sateenvarjoja, muistitikkuja jne. Nuohan siis ovat olleet vuosia, osa vuosikymmeniä, tyypillisiä ja tylsiä liikelahjoja… Hauska kuriositeetti: Supon liikelahja, muistitikku Supon logolla, löytyi joskus kaupungin kadulta ja aiheutti pientä kuohuntaa. Sen jälkeen muistitikkuja ei enää tehty Supon logolla.
Myös joitain alan perustermejä selvennetään (esim. agentti, kohdehenkilö, tietolähde, tiedustelu, vakoilu yms.). Nilsson tuo myös aiheellisesti esiin huolen siitä, mitä negatiivista voi seurata siitä, että viranomaisiin ei enää luoteta. Ja siitä, kun mielipidettä pidetään samanarvoisena kuin asiantuntijatietoa.
Kiva kurkistus tiedustelupalvelun (sillä sitä Supo nykyään on) maailmaan. Harmillisesti tietysti niitä jännittäviä juttuja ei voinut enempää kertoa. Välillä teoksessa oli vähän ehkä toistoa siitä kirjoittajan omasta osaamisesta ja asenteesta. Lopun nimettömät kirjeet entisille työtovereille olisi voinut jättää tästä pois. Ja lopun kiitokset kaikille työkavereille, perheenjäsenille, kustantajalle jne. oli vähän turhan ällöä.
Arvioksi 3,4/5. Saana Nilsson: Suojeluenkeli. Supolaisen tarina uhkista, uskollisuudesta ja itsensä unohtamisesta. 2026. Sivuja 247 (luin e-kirjana, e-kirjassa 144?), joten vuoden kokonaissivumäärä on nyt 5 789 sivua.
Kirja oli mielenkiintoinen läpileikkaus Supoon, sen toimintaan ja naisen kasvuun sekä henkilökohtaisessa elämässä että urapolulla.
Erityisesti kosketti Saanan kuvaukset omasta riittämättömyydestä ja epävarmuuden tunteesta. Uskaltautuako someen keskeneräisenä ja epätäydellisenä ja asettaa itsensä haaavoittuvaksi muiden edessä? Miten oppia rakastamaan itseään? Miten antaa itselleen lupa olla sellainen kuin on?
Saana pohti kirjassaan myös johtajuutta. Pidin hänen ajatuksestaan, että johtaja kulkee vierellä, antaa tavoitteet ja näyttää suunnan. Sen jälkeen on päästettävä irti ja luotettava työkavereihin. Lopputulos ei välttämättä ole se, johon olisi itse päätynyt, mutta luottamus motivoi yrittämään parhaansa.
Uupuneen mielenmaisemaan samaistuin Saanan kuvauksesta: haave pienestä onnettomuudesta, joka olisi juuri sopivan lievä - pakottaisi rauhaan sairaalahoitoon, mutta ei mitään pysyviä vaurioita. Romahduksen jälkeen on opeteltava itsemyötätuntoa. Opetella lepäämään, lähteä töistä ajoissa kotiin, tehdä rakkaita asioita, lisätä elämään iloa, riemua ja innostavaa tekemistä. Harjoitella rajojen asettamista.
Kirja oli kertomus urasta, tunteista, siitä miten julkinen organisaatio muuntuu yrityksen kaltaiseksi ja viestinnän vähätellystä roolista työelämässä. Ja ennen kaikkea siitä, miten merkityksellinen työ ja tietynlainen persoonallisuus ajaa ihmisen niin rikki, että menee rikki myös suhde työhön, jossa henkilö on hyvä ja josta nauttii. Parasta antia oli naisnäkökulma miehisellä alalla, millaisin keinoin on pakko raivata tietä itselleen ja muille. Kaiken kaikkiaan kirja oli melko hajanainen, punainen lanka osioiden välillä aika ohut. Ja kun päästiin uupumiseen järjettömän työtaakan alla, en voinut olla ajattelematta, miten tyhmää on olla hakematta apua, kun sitä ilmiselvästi tarvitsee. Ehkä se oli ainoa ratkaisu, johon kirjoittaja pystyi siinä hetkessä. Mutta tilanteen ei olisi tarvinnut mennä noin äärimmäisyyksiin ja työura olisi oikea-aikaisella avulla voinut jatkua eheänä.
This entire review has been hidden because of spoilers.
Kirja ei oikein tiedä, mitä sen pitäisi olla. Se yrittää samaan aikaan olla kirja tiedustelutyöstä, suojelupoliisista, itsensä löytämisestä, tunteittensa käsittelystä ja siitä, millainen on olla naisena asiantuntijatöissä hyvin miehisellä työpaikalla. Pohjimmiltaan kirja on tarina naisesta, joka on ollut raskaissa mutta merkityksellisissä töissä, ja haluaa tuon työuran jälkeen kertoa niitä tarinoita työuraltaan, jota ei aiemmin ole voinut. Suojelupoliisi on varsinaisesti pelkkä sivutekijä tarinassa, vaikka sen kautta kirja halutaankin kehystää.
Suojeluenkeli on hajanainen kokoelma kertomuksia työelämästä, jotka pääosin ovat hyvin arkisia ja tunnistettavia monilta muiltakin työpaikoilta kuin suposta. Fokuksen puute, tyylillisesti poukkoileva kirjoitustyyli ja silppuinen rakenne tekevät lopputuloksesta tylsän lukukokemuksen.
The author worked for the Finnish Security and Intelligence Service for nearly 20 years. The book combines an explanation of how the service operates with reflections on what it is like to work there as a woman. At times it feels almost like the author’s diary. An interesting read, although understandably the service’s routines cannot be described in great detail, and a little less personal detail might have been enough. Still, I appreciate the author’s openness.
Kiinnostava kuvaus työurasta, töille omistautumisesta ja loppuun palamisesta. Supo luo taustalle monelle tuntemattoman ympäristöm, jota Nilsson valottaa juuri sopivasti. Suosittelen muille uraansa aloitteleville, oli se sitten millä tahansa alalla. Kuinka tärkeää on, että joku uskoo taitoihin ja jaksaa mentoroida. Kiva raskaampien kirjojen keskelle.
Todella aito ja rehellisesti kirjoitettu kertomus vaativasta ja kiehtovasta työstä, herkkyydestä vahvuutena ja elämästä sen kaiken keskellä. Tarina tempaa mukaansa ja kirjaa on vaikea laskea käsistään. Samastuin monessa kohdassa. Suosittelen lämpimästi!
Mielenkiintoinen kurkistus Supon toimintaan ja työskentelyyn siellä. Tämän teeman ohessa kirja oli kuvaus naisen roolista miesvaltaisella alalla ja myös kuvaus suorittamisesta, loppuunpalamisesta ja kypsymisestä elämän suunnan muutokseen. Inhimillinen, avoin ja herkkäkin kirja.
Kiinnostava aihe ja mielestäni taitavaa tasapainoilua siinä, miten voi kertoa salaisesta työstä ilman että kertoo oikeasti salaisuuksia. Kirja olisi varmaan hyötynyt tiukemmasta kustannustoimittamisesta, oli toistoa.