Martta lähtee leskeksi jäätyään kaupunkiin töiden ja paremman elämän perässä, mutta jotain jää jälkeen. Sydänpuolet on kertomus äidin ja lapsen siteestä, vapauden kaipuusta, syyllisyyden tunteesta ja pyrkimyksestä lähelle.
Rakastin tätä. Tuttu aihe – puhumattomuus, vaietut salaisuudet, ylisukupolvinen suru – saa Hellstenin käsissä poikkeuksellisen hienovireisen ja elävän muodon. Kirjassa on yhtä aikaa kauneutta ja kipua; hiljaisuutta, joka tuntuu melkein fyysisenä.
Erityisen vaikuttava on ajankuva. Huolellinen taustatyö näkyy kaikkialla: sodanjälkeinen Suomi ei jää vain kulissiksi, vaan tuntuu ihmisten eleissä, valinnoissa ja siinä, mistä ei pystytä puhumaan. Ehkä juuri siksi tällaiset romaanit vetävät puoleensa niin voimakkaasti. Niissä on jotain kollektiivista muistia, jotain mitä suomalaisessa maisemassa ja sukupolvien ketjussa yhä kannetaan, vaikka sanoja ei aina löydy.
En oikein edes osaa selittää, miksi tämä kolahti näin kovaa – mutta ehkä parhaat kirjat eivät täysin avaudu järjelle. Ne vain tunnistavat lukijassa jotain.