Itsekkyyden aika : Miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin

by Liisa Keltikangas-Järvinen

Se mitä ennen pidetiin narsismina on nykyään normi.

Liisa Keltikangas-Järvisen tärkeä puheenvuoro kuvaa nykyistä, itsekeskeistä elämäntapaamme, näyttää sen vahingollisuuden, ja ohjaa pohtimaan mitä asialle voi tehdä.

Elämä kiertyy nykyisin vahvasti yksilön itsensä ympärille: Ihmisen pitää olla kiinnostunut ensisijaisesti omasta itsestään. Hänen velvollisuutensa on tuoda itseään esille ja kerätä tykkäyksiä. Menestys on vain omasta itsestään kiinni – ja niin on myös menestymättömyys.

Monia nykyajan hyveistä pidettiin ennen narsismin tunnuspiirteinä. Kun tavallinen ihminen yrittää pärjätä vallitsevien yltiöyksilöllisyyttä suosivien ihanteiden mukaan, hän alkaa voida huonosti. Suurimpina kärsijöinä ovat nuoret, joiden mielenterveyden haasteet ovat räjähtäneet käsiin. Samaan aikaan julkisen tilan on täyttänyt toistensa päälle huutavien riitapukarien kuoro, mikä on tehnyt yhteistyöstä vaikeaa. Kuinka tässä näin kävi?

Kirjassaan Keltikangas-Järvinen avaa minäkeskeistä elämäntapaamme ja sen syitä, kertoo sen moninaisista ja yllättävistäkin vaikutuksista ja näyttää askelmerkit kohti terveempää kulttuuria.

Psykologian professori (em.) Liisa Keltikangas-Järvinen on suomalaisen temperamenttitutkimuksen uranuurtaja ja yksi luetuimmista tietokirjailijoistamme. Hän on rohkeasti argumentoinut vallitsevaa ilmapiiriä vastaan aina, kun tieteellinen tutkimus on antanut siihen aihetta. Keltikangas-Järvinen on käsitellyt teoksissaan itsetuntoa, sosiaalisuutta ja temperamentin vaikutuksia muun muassa ihmisen yksilöllisyyteen, koulumenestykseen ja työelämään.

Genres: Nonfiction, Audiobook, Psychology, Finnish Literature, Science, Mental Health

266 pages, Hardcover

First published January 7, 2026

Reviews

[Marko Suomi · Rating 3 out of 5]

Todella ristiriitainen kirja! Samaan aikaan tässä oli tosi kiinnostavaa isojen kehityskulkujen analyysiä siitä miksi yksilöllisyys on noussut teollistumisen jälkeisenä aikana, sosiologista mietintää jne. Oli paljon pohdintaa rakenteiden vaikutuksesta, ylipäätään kulttuuristen ihanteiden ja ihmiskäsityksen muodostumisesta. Sitten oli myös sellaisia irrallisia tosi yleistäviä heittoja siellä täällä, ja myös paljon viittauksia yksittäisiin tutkimuksiin ilman lähdeviitteitä. Ja tätä vielä kirjoittaja petasi alkuluvuissa, että koska on niin kova kokemus niin ei tarvitse lähteitä niin merkkailla. Tämä kuitenkin mielestäni vei uskottavuutta, ja joissain jutuissa varsinkin loppupuolella tuntui että kirjoittaja on poiminut asioita "kirsikanpoiminta" -menetelmällä tukeakseen omia mielipiteitään. Kokonaisuutena ihan kiinnostava kyllä, mutta ehdottomasti kirjan alkupuoli mun mielestä paremmin kasassa pysyvä, loppupuolella homma hajosi ja ehkä yritti ottaa liikaa aiheita mukaan.

[Alma · Rating 2 out of 5]

Itsekkyyden aika – miten yliöyksilöllinen kulttuuri sai meidät voimaan pahoin kuuluu niihin kirjoihin, joita nimitän "yhden pääteesin" kirjoiksi.
Rakastan näissä kirjoissa niiden vahvan teesin tuomaa pontevaa ja mieleenpainuvaa vetävyttä, joka usein tuodaan jo alaotsikkoon. Samalla en voi olla suhtautumatta kriittisesti siihen, miten useasti teesiään puolustava kirjailija poimii valikoiden oman kirjan narratiivia tukevia faktoja.

Itsekkyyden aika saa minulta mukiinmenevän arvion, koska se ei onnistu olemaan riittävän tieteellinen vakuutakseen minut, muttei myöskään riittävän vetävän ärhäkkä provosoidakseen uusia ajatuksia. Minusta kirja jotenkin lässähti tieteellisen ja kantaaottava puoliväliin. Keltikangas-Järvinen keskittyy liiaksi määrittelemään narsismia, pitkällisesti käsittelemään lempiaiheettaan eli persoonallisuussyrjinntää ja monin kohdin kirjoittamaan tietyllä tutkijan arvon säilyttävällä kuivakkuudella, jotta kirja olisi todella vetävä yhteiskuntakommentaari. Samalla Keltikangas-Järvinen ei ole halunnut kattavasti lähteistää teosta, koska siitä tulisi liian pitkä (pyh sanon minä – ei voi voimakkaasti vedota tutkijuuteen ja laiminlyödä tieteenteon perusasoita). Kaikenlaiset yksittäiset sitaatit, lehtien näkökulmakirjoitukset, anekdootit, luentopalautteet ja epämääräinen oma havainnointi näyttää kirjassa kelpaavan perusteluksi siinä missä tutkimuskin. Tässä suhteessa kirja kärsii mielestäni yllä kuvaamistani ongelmista, missä oma näkökulma ohjaa esimerkkien valikoitumista.

Ehkä minun syvin eripura kirjan kanssa palautuu lopulta siihen, miten kirja rinnastaa jo otsikossaan itsekkyyden ja yksilöllisyyden. Sanakirjamäärittelyihin tukeutuen: individualistinen kulttuuri arvostaa tai kannattaa yksilöä ja yksilöllisyyttä, kun taas itsekäs ihmisen on omaa etuaan ajava ja ajatteleva, muista piittaamaton ja egoistinen. Myös yhteisöllisen kulttuurin ja arvomaailman kehikossa voi pesiä itsekkyyttä, mutta se usein ilmenee vähän eri tavoin. Keltikangas-Järvinen on parhaimmillaan pohtiessaan avoimesti ja tutkimustietoa hyödyntäen individualistisen kulttuurin kielteisiä yhteiskunnallisia vaikutuksia nähden myös individualismin hyvät puolet (moniarvoisuus, positiivinen itsellisyys jne.). Tämä nostaa kahteen tähteen. Huonommillaan kirja on valuessaan "elämme itsekästä minä-minä -aikakautta" -henkiseen väsyneeseen paasaamiseen anekdootteihin ja muihin omiin silppuisiin hajamerkintöihin nojaten. Ei nimittäin olisi vaikeaa kyhätä kokoon vastakirjoitus, jossa todellisilla mutta huolellisesti valikoiduilla faktoilla osoitettaisiin aikakautemme inhimillisyys ja epäitsekkyys entisaikoihin nähden. Kovin valaisevaa tai tuoretta tämä ei kuitenkaan olisi.

[Veera · Rating 5 out of 5]

"Pitkälle edennyt individualismi on tuonut mukanaan elämäntavan ja arvot, joka eivät parhaalla mahdollisella tavalla tue ihmisen psyykkistä hyvinvointia, vaan kernaammin esittävät vaatimuksia ja jättävät hänet yksin. Tätä kehitystä tuli tukemaan uudenlainen sosiaalinen media, joka vahvisti individualismin haittoja ja vähensi sosiaalisten yhteisöjen antamaa turvaa. Korkeimman hinnan tästä kehityksestä näyttäisi maksaneen se nuorten ikäpolvi, jolle sosiaalisten medioiden alustojen tulo sattui tiettyyn sosiaalisen kehityksen ja identiteetin muodostumisen herkkyyskauteen."

Liisa Keltikangas-Järvinen osoittaa jälleen miksi hän on aikamme suosituimpia tietokirjailijoita ja kuinka hänellä on mitä loistavin taito tuoda psykologista tutkimusta ymmärrettäväksi ihan tavalliselle tallukallekin.

Nykyajan yksilöllisyys ylittää terveet rajat ja muuttuu itsekkyydeksi ja näin ollen tämä itsekkyys on monien sosiaalisten ja psykologisten ongelmien taustalla.

Keltikangas-Järvinen kertoi yhdessä haastattelussa, että tämä oli hänen ensimmäinen kirjansa, jota oli vaikea kirjoittaa yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, koska aihepiiri on aiempia teoksia laajempi. Tämä ei kuitenkaan näkynyt lukukokemuksessa negatiivisesti. Kirja etenee loogisesti ja selkeästi. Teksti on helposti ymmärrettävää, suoraviivaista ja täysin vapaa turhasta jaarittelusta. Alle 300 sivun mittainen teos on aidosti lukijaystävällinen.

Kirjan pääteemana toimii se kuinka länsimainen kulttuuri on muuttunut yltiöyksilölliseksi ja itsekeskeiseksi: ihmiset keskittyvät liiaksi itseensä, omaan menestykseen, omaan esillepanoonsa ja hyväksynnän hakemiseen. Myös sellaisia piirteitä, joita aiemmin pidettiin narsistisina, pidetään nyt normaalina. Itsetuntemus on tärkeää, mutta sen ei pitäisi olla itsekkyyden kasvualusta vaan väline terveisiin vuorovaikutussuhteisiin.

Kirjassa tarkastellaan erityisesti individualismin ja sosiaalisen median vaikutuksia ihmiseen ja yhteiskuntaan. Kirjassa kuvataan terävästi, mitä some on tehnyt meille ja erityisesti nuorille, kuinka se on heikentänyt ihmisten sosiaalisia taitoja. Erityisen kiinnostavaa oli pohdinta identiteetistä ja itsensä määrittelystä: kuinka nykyajalle tyypillinen itsensä lokeroiminen erilaisten diagnoosien tai määreiden kautta heijastaa usein epävarmaa minäkuvaa enemmän kuin vahvaa yksilöllisyyttä tai itsenäisyyttä.

Itsekkyyden aika on todella ajankohtainen, sujuvasti kirjoitettu ja helposti lähestyttävä teos, joka sopii niin Keltikangas-Järvisen aiemmille lukijoille kuin ensikertalaisillekin. Se haastaa lukijan pohtimaan omaa aikaansa, arvojaan ja paikkaansa yhteisössä, sillä tavalla kuin hyvän tietokirjan kuuluukin.

[Anni Heikkilä · Rating 4 out of 5]

Kovaa kuunneltavaa, välillä iski epätoivo ja välillä tarmo:D

[Elina Mäntylammi · Rating 4 out of 5]

Liityin Keltinkangas-Järvinen-buumiin, kun naapuri, joka on mielenterveystyön ammattilainen, kehui kirjaa. Töissä kävikin ilmi, että koko opettajanhuone luki sitä parhaillaan tai oli juuri lukenut sen. Kirja herättää keskustelua ja on siis todellakin tullut tarpeeseen. Ihmiset haluavat yhteisöllisyyttä elämäänsä, jotain yhteenkuuluvuuden tunnetta. Se luo henkistä hyvinvointia.

Voisin tässä mainita, että peruskoulun nykyinen ops korostaa niin lujaa lapsen yksilöllisyyttä, että esimerkiksi kolmiportainen tuki -järjestelmä, joka onneksi poistettiin, uuvutti opettajat totaalisesti. Ideana oli räätälöidä jokaiselle tuentarvitsijalle - ja heidän määränsä on tietysti rajaton, koska lähes jokainen tarvitsee tukea jossain taidossa - oma yksilöllinen tukensa. Koulu instituutiona ei tähän taivu, koska se perustuu yhteiseen, ryhmissä tapahtuvaan oppimiseen. Kovasti tätä yksilöllisyyden utopiaa yritettiin kuitenkin toteuttaa ja yritetään vieläkin, mutta ainakin ylenmääräinen kirjaaminen loppui. Kunnille hajautettu koulutuksen organisoinnin päätäntävalta on osa tätä yksilöllisyysaatetta. Oikeastaan se näkyy joka puolella yhteiskunnassa.

Ihmisen temperamentin analysointi on aina ärsyttänyt minua, koska ihmiset käyttävät sitäkin yksilöllisyytensä korostamiseen: "koska olen ekstrovertti, toimin näin" tai "koska olen introvertti, toimin näin". Omaa tylyä tai itsekästä käytöstään voi selittää kummalla temperamentilla vaan, sen sijaan, että yrittäisi ottaa muut huomioon (ei päsmäröi tai puhuisi edes jotain). Keltinkangas-Järvinen on kuitenkin asiantuntija juuri tässä aiheessa ja aihe on kyllä kiinnostava.

Itsekkyyden aika - miten yltiöyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin on tuiki tarpeellinen kirja. Mietin ihannetilaa, jossa jokainen suomalainen lukisi kirjan, kääntyisi yhteisöjen ja yhdessäolemisen puoleen ja alkaisi voida paremmin. Yksinäisyys katoaisi, oman edun ajaminen, tärkeily ja ennakkoluulot katoaisivat. Somen ja koko yhteiskunnan polarisaatio ja eriarvoistuminen loppuisivat. Eli
kyllä, kyllä tämä kirja kannattaa lukea, vaikkei joka asiasta olisi Keltinkangas-Järvisen kanssa samaa mieltä tai haluaisi taistella tutkittua tietoa vastaan.

Jokainen joka työskentelee ihmisten kanssa, näkee varmasti kasvavat mielenterveysongelmat, joiden helpottamiseen arvojen kääntäminen voisi olla ensimmäinen askel.

[Miia · Rating 4 out of 5]

Loistava!! Tärkeää luettavaa ihan kaikille, jotka ovat minkäänlaisissa vuorovaikutteisissa suhteissa muihin ihmisiin (eli epäilemättä ihan jokaiselle). Peiliin katsomisen paikkoja tuli myös itselleni, eli tämä sopii hyvin itsereflektioon.

Välillä sisältö tuntui melko toisteiselta, ja varsinkin äänikirjana tämä korostui.

[Inka Partanen · Rating 4 out of 5]

Väittelin tämän lukemista, vaikka aihe sinänsä kiinnostaa, koska odotin masentavaa ja ahdistavaa luettavaa. Keltikangas on aiemminkin onnistunut kuulostamaan lähinnä tuomiopäivän julistajalta, vaikka on vakuuttava ja tietenkin asiansa tunteva.

Sain mitä odotin, enkä suosittele tätä kirjaa ainakaan herkille vanhemmille, sillä tästä on mahdollista ammentaa syyllisyyden eväitä ihan loputtomasti. Pakko silti todeta, että ansaitsemme tämän kirjan, ja pitää tietysti olla kiitollinen joka päivä, että tiede tuo näkyväksi asioita, joita emme vielä eilen nähneet tai halunneet ymmärtää.

Kiistän kuitenkin kirjan antaman synkän kuvan, vaikka en faktoja kiistäkään. Asiat, jotka väestötasolla ovat menneet alamäkeä, eivät onneksi toteudu kaikkialla koko ajan tai esimerkiksi jokaisessa lapsessa loppuelämän. Keltikangas muistaa sanoa näitä lohdullisia, tasapainottavia sanoja vasta ohimennen aivan loppupuolella kirjaa.

[Ville Verkkapuro]

I was waiting for this book so much and it didn't disappoint. Three words: MY THOUGHTS EXACTLY. I was nodding and smiling and chanting throughout this book as there's so many themes here that fit perfectly with the themes occupying my mind. I've been reading a lot of interviews by Keltikangas-Järvinen, talking about them and watching her talks and there's such a sense of common sense and good, slow reflection on what we are.

"A lot of young adults start working life these days, who find it difficult to follow rules and norms and who are constantly waiting for special rights. This has come to this when children are given an image of the world as a supermarket, from which they can choose nice experiences."

The effect that capitalism and USA has on our minds and attitudes, with a shift from being a sellout to proudly selling out. The loneliness that social media is causing. The polarisation. The lack of empathy and the rise of judgement. Like Nietzsche warned us: when we slowly shift away from religion it will be replaced by something even worse and so here we are. We judge each other left and right with bad conscience, playing the priests and try to win the game.

And the narcissism of our culture. Playing the victims for social capital. The personal experience being king. Empathy being valued more than morals. Begging empathy. The therapization of our culture. How she writes that instead of fixing a hole in the ground we add more doctors treating injuries of people falling to the hole. We are all such victims nowadays, forgetting Adler, teleology and simple grit and resilience. Diagnosis is identity. We are so free that we have way too many options and it drives us nuts. We need a meaning and a community.

How our modern relationships are business deals. How we are proud that we go our own way and don't do compromises. How we cut people off if they don't benefit us. It's disgusting, sad and honestly bad business, too. It's internalised capitalism and it's so clear.

The social anxiety of people nowadays. The chronic anxiety which is very hard to pinpoint really anywhere. The fact that the happiest generation played video games and was then followed by the most miserable generation scrolling. We've been living for so long in a circle of roughly 150 people and now we have this giant stage and it's exhausting and horrifying. And how our brains still have that terrible, terrible fear of being cut off and rejected by the community as it meant death back in the days and how we are doing that to each other all the time. How the like button was simply a depression button for our brains.

I've been thinking about printing t-shirts with the face of Keltikangas-Järvinen and with the text THE MODERN HUMAN IS TOO FREE and I'm not joking.

[miida · Rating 2 out of 5]

ihan toimiva keskustelunavaus ja hyvää nykyihmisen minäprojektin kritiikkiä, mut sitä, että joku työpaikka etsii esim "ulospäinsuuntautunutta ja ryhmätyöhenkistä" työntekijää, ei voida pitää rakenteellisena syrjintänä ...halooo..

+ tässä puhuttiin myös siitä, miten on syrjivää että koulumaailmassa aktiivisuus ja reippaus voi nostaa oppilaan arvosanaa, mut mä en tajua miten toi voi näyttäytyä kenellekään huonona juttuna? eikö se oo päinvastoin mainiota että erilaiset älykkyyden ja kyvykkyyden muodot pelkän kirjaviisauden ohella tunnistetaan myös?

[Saga Smith · Rating 4 out of 5]

Tämä oli todella upea! Antoi uuden perspektiivin moneen asiaan ja uutta tietoa.

[Veera Isometsä · Rating 1 out of 5]

Ajatukseltaan hyvä ja kuulin tästä etukäteen niin paljon hyvää että odotukset oli korkeat. Lopulta tämän kirjan mustavalkonen, kärjistävä ja puolueellinen argumentointi riitti ja jätin 4h kuuntelun jälkeen kesken. 🙂

Kirjailija argumentoi asiaa x vastaan käyttäen tismalleen samaa analogiaa asiasta y, ja on paikoin sanomaltaan jopa ristiriitainen. Kirja tukeutuu tieteellisiin tutkimuksiin mutta silti jo kirjan alussa ilmoitetaan ettei kirjassa tulla käyttämään lähdeviitteitä tai viittaamaan tieteellisiin julkaisuihin. Jos lähdeviitteitä ei ole tai tutkimusten nimiä tai tutkijoita ei mainita, on ihan yhtä tyhjän kanssa heitellä väitteitä perustuen "viimeaikaisiin tutkimuksiin", kun kukaan ei voi näitä todentaa tai edes tutustua tutkimuksiin. Tolkuton määrä yleistäviä väitteitä jää näin ollen ihan täysin ilman pohjaa. Introversiota vs. Ekstorversiota sekä johtajuutta koskevissa kappaleissa meni lopulta kuppi nurin ja vaihdoin kirjaa.

Lopputulos on kädenlämpöinen ja pliisu, ns. kahden maailman välistä, eikä tarjoa varsinaisesti uutta ajateltavaa. Soveltuu lähinnä oman kuplan syventämiseen ja omien, vankkojen ajatusmaailmoiden validiointiin. ✌️

[Daniela (koukussakirjoihini) · Rating 1 out of 5]

Tulee mieleen tilanne, missä joulupyhinä istutaan sukulaisten kanssa ruokapöytään ja täti rupeaa paasaamaan siitä, miten ennen oli kaikki paremmin, mitään ei saa nykyään edes sanoa, miten te nuoret olette nykyään tommosia??

Aidosti luulin, että tämä kirja antaisi kiinnostavaa näkökulmaa omaan elämään, mutta tämä oli pakko jättää kesken.

[Sara · Rating 1 out of 5]

Järkyttävää.

[Tyyne · Rating 5 out of 5]

Hyvin kirjoitettu ja todella mielenkiintoinen kirja. Kuuntelin tämän äänikirjana.

[Eeva Honkonen · Rating 5 out of 5]

Kirja, jonka toivon jokaisen lukevan.

Kelttikangas-Järvinen kirjoittaa erinomaisesti syyseuraussuhteista yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa kehityksessämme sekä niiden vaikutuksista yksilöihin. Populaariksi tietokirjaksi kirjoitettu teos on Kelttikangas-Järvisen pitkän tutkijauran summaus.

Toivon erityisesti, että päättäjät, esihenkilöt ja vanhemmat tarttuvat tähän kirjaan.

Koin vähän hassuksi kertojavalinnaksi sen, että kirjoittaja Kelttikangas-Järvinen viittaa itseensä kolmannessa persoonassa esim. kirjan kirjoittajan luentopyynnöistä. Valintaa minäkertojan sivuuttamisesta saattaa tukea K-J:n toive, ettei tutkijoilla olisi vahvaa henkilöbrändiä tai ehkä se, ettei K-J taida itse lukea äänikirjaa. Haluaisin kirjan lukeneena uskoa ja toivoa, ettei äänikirja ole kertojavalinnan taustalla.

[Kirjasagu · Rating 1 out of 5]

Harvinaisen huono kirja Keltikangas-Järviseltä. Itsekkyyden aika on yleistajuinen ja popularisoitu tietokirja koko kansalle pitkän uran tehneeltä professorilta ilman lähdeluetteloa. Kyse on laajemmasta ilmiöstä, missä ihmiset lukevat kevyemmin tietoa ilman, että heillä on mahdollisuutta tarkistaa lähteitä tai mihin tutkimuksiin väitetyt tilastot ja faktat perustuvat. Aikana jolloin ihmisten medialukutaito on pyöreä 0. Kirjan kappaleet myös hyppivät mielivaltaisesti ja tekstissä kajahteli vanhahtanut käsitys esimerkiksi sosiaalisesta mediasta. Annan armoa, koska kirjailija on jo 80-vuotias. Mielestäni myös itsekkyys ja yksilöllisyys ovat täysin eri asiat, mitkä menivät kirjassa välillä sekaisin.

[Laura Hack · Rating 4 out of 5]

3.5

Osuvaa asiaa mutta välillä tuntui yksinkertaistavan asioita. Olisin halunnut, että olisi käsitellyt sotien ajan / sotien jälkeisten vuosikymmenten mielenterveysongelmia (väkivaltaa, päihderiippuvuutta) ja selittänyt näitä yhteisöllisyyden ja individualisaation näkökulmasta. Myös somen ja mielenterveysongelmien suhteen käsittely olisi mielestäni kaivannut vähemmän "some ei lisää sosiaalisia taitoja vaan heikentää!!" tyyppistä todistelua ja enemmän konkreettista kuvausta esim. keskimääräisistä ruutuajoista ja miten käytännössä yksilöt ja yhteiskunnat voisivat torjua somen haittavaikutuksia.

Mut tosi hyvä kyllä oli, osui aivan tämän ajan henkeen!!

[Aapo Ilari · Rating 2 out of 5]

Olipas kuivakka ja vakavahenkinen teos. Keltikangas-Järvistä ei voi ainakaan humoristiksi tai satiirikoksi haukkua.
Asiaa kyllä on, sitä en kiistä, mutta hivenen tässä kuitenkin lukijan aliarvioimiseen syyllistytään. ”Yltiöyksilöllisyys” ei ole mikään uusi asia, vaikka kirjan suuren suosion johdosta näyttäisi siltä, että ihmiset havahtuvat näihin kulttuurillisiin muutoksiin ensimmäistä kertaa. Kaunokirjallisuudessa samoja teemoja on käsitelty jo vuosikymmenien ajan. Samoin myös yhteiskuntatieteiden ja historian saralla. Juurikin viittausten uupuminen kirjallisuuden maailmaan häiritsee, vaikka niiden avulla teoksen olisi saatu lisää jytinää. Myös muiden tieteenalojen edustajiin olisi voinut viitata ahkerammin. Nythän kirjoittaja tyytyy siteeraaman lähinnä iltapäivälehtiä ja TV-ohjelmia.

Ongelmana on myös liika yleistys. Joo: pintapuolisesti tarkasteluna suomalaisten elämä näyttäytyy juuri tuollaisena kuin KJ esittää. Samalla kuitenkin sivuutetaan helposti totuus siitä, että ihminen on samaan aikaan myös kaikkea muuta kuin mitä ulkoa päin tarkasteltuna näyttää. Kyllä meissä edelleen on perheen, suvun, isänmaan ja uskonnon jäljet, jotka tulevat esiin, jos pintaa vähän raaputtaa. Tässä alati raadollisemmaksi muuttuvassa kilpailumaailmassa ne eivät vain pääse esiin.

Summa summarum: tätä ihmiset kait vuonna 2026 tarvitsevat. Nähtäväksi jää, tuleeko havahtuminen aiheuttamaan laajempaa kyynistymisen trendiä vai pusketaanko eteenpäin nykyisellä linjalla? Harmaan sävyt varmastikin tulevat yhteiskunnassamme korostumaan Keltingas-Järvisen työn myötä, sen olen jo nykyisten keski-ikäisten puheista huomannut, kun siellä YouTubessa on KJ:n asiallista opetusta kuunneltu.
Kyllä sitä niin viisastutaan!

[Oranssin Kirjo · Rating 2 out of 5]

2+ — Keltikangas-Järvinen on kiistatta ansioitunut tutkija, ja se diagnoosi jonka hän kirjassaan tarjoaa suomalaisesta kulttuurista on hyvällä tavalla ajatuksia herättävä. Eli ainakin kirjan perussanoma ansaitsee tulla kuulluksi.

Mutta hyvä sanoma ja hyvä tietokirja ovat kaksi täysin eri asiaa.

Keltikangas-Järvinen tuntuu ajattelevan, että hänen asemansa vapauttaa hänet tieteellisen kirjoittamisen perusvaatimuksista, eli lähdeviittauksista. Ei vapauta. Jos emeritaprofessorin arvonimellä kirjoittaa kirjanmitallisen tavaraa suomalaisen kulttuurin ja moraalin rappiosta, niin silloin olisi parasta olla ne lähteet. Mitä provosoivampi väite, sitä paremmat lähteet vaaditaan, jos haluaa kirjallaan erottua pelkästä ylipitkäksi venyneestä twiitistä tai mielipidekirjoituksesta.

Ja ironia on tässä kohtaa merkittävä: Keltikangas-Järvinen kritisoi eksplisiittisesti tieteen kohtelua mielipiteenä ja somesta tuttua mustavalkoista ajattelua, mutta tuntuu jatkuvasti kirjassaan syyllistyvän samaan. Jos minä joudun lukijana jatkuvasti pohtimaan, perustuuko tämä ja tämä väite tutkittuun tietoon vai taistellaanko siinä olkinukkeja vastaan samalla kun poimitaan rusinat pullasta, niin silloin tietokirja on menettänyt täysin perustarkoituksensa; so. informatiivisuuden. Ainakin kirjan alkupuoliskon argumentaatiorakenne kärsii toistuvista olkinukkeargumenteista: Keltikangas-Järvinen luo kuvan suomalaisen kulttuurin "nykytilasta" lähinnä viittaamalla median välittämiin klikkiotsikoihin. Ei näin.

Keltikangas-Järvinen on vahvimmillaan kuvaillessaan persoonallisuuspsykologiaa, koska se on hänen erikoisalansa. Tosin heti kun hän siirtyy kulttuuripsykologian puolelle tuntuvat argumentit olevan hyvin ohuita, ja juuri tällä saralla olisin kaivannut niitä lähteitä. Esimerkiksi on helppoa antaa kuvaus narsismista persoonallisuushäiriönä, mutta paljon monimutkaisempaa siirtyä tästä kulttuuripsykologian puolelle ja todeta, että kulttuuri itsessään on narsistinen ja että se on yksiselitteisesti seurausta "yltiöindividualismista". Toisin sanoen Keltikangas-Järvinen mielestäni aliarvioi kulttuuripsykologisten selitysten kompleksisuuden ja nyanssiherkkyyden. Nyanssithan ovat tietysti tylsiä ja uhkaisivat syödä kirjan provosoitavuutta tai myyvyyttä, mutta ne kuuluvat hyvään tieteeseen.

Lisäksi kirjassa on läpi kulkeva, usein implisiittinen nostalgiaestetiikka. Keltikangas-Järvinen ei sitä koskaan suoraan sano, mutta hänen vertailunsa nykyisen ja aikaisemman suomalaisen kasvatuskulttuurin välillä antaa implisiittisesti ymmärtää, että ennen asiat olivat paremmin: ennen lapsen kasvatukseen kuului auktoriteetteja; ennen normit olivat selkeitä ja vahvoja; ennen yhteisöllisyys oli aitoa. Ongelmahan ei ole se, ettei näissä havainnoissa olisi perää. Ongelma on se, mitä kirja jättää sanomatta. Vahva yhteisöllisyys ja vahvat normit eivät ole neutraali hyvä, ja myös kollektiivinen kulttuuri voi olla patologinen samoin kuin yltiöyksilöllinen kulttuurikin. Sotia edeltäneellä suomalaisella kulttuurilla oli omat kasvatuspsykologiset puutteensa, jotka olivat nimenomaan seurausta vahvasta yhteisöllisyydestä. Nykyisin tämänkaltaisia patologisia ongelmia kohtaa räikeimmin Itä-Aasian häpeäkulttuureissa tai Lähi-idän kunniakulttuureissa, joissa on aivan samantyyppisiä kulttuuripsykologisia ongelmia kuin meilläkin, mutta ne ilmenevät eri tavoin ja eri syistä. Historiallisesti agrarinen Suomi on myös edustanut vahvaa häpeäkulttuuria.

Mielestäni Keltikangas-Järvisen olisi pitänyt jollakin tapaa nostaa edelliset seikat esille. Nyt kirjasta välittyy implisiittisesti kritiikitön näkemys, että yltiöyksilöllisen kulttuurin "fixi" on lisätä kollektiivisen kulttuurin elementtejä siitä huolimatta, että tässä voidaan helposti hypätä ojasta allikkoon: vahva normisto, kollektiivinen auktoriteetti ja yhteisöllisyys ovat nimittäin suoraan häpeäkulttuurin ydinaineista.

[Olga Eleonora · Rating 3 out of 5]

Erinomainen keskustelunherättäjä ja yleiskuvaus tästä ajasta. Yksilökeskeisyys, narsistinen ajattelutapa ja somekuplissa hengaaminen kieltämättä ajavat maailmaa tuhon partaalle, vaikka juuri nyt olisi aika toimia yhdessä. Millenniaalina sitä kaihoisasti muisteleekin aikoja, jolloin älypuhelimia ei vielä ollut ja netistäkin puuttui some, ja tässä juuri huomaankin eron itseäni vain muutamaa vuotta nuorempiin. Näen myös työssäni konkreettisesti lukemisen vähenemisen ja lukutaidon heikkenemisen.

Annan kuitenkin kolme tähteä, koska osa kirjan väittämistä on sellaisia, joita ei perustella tarpeeksi tai jotka tuntuu enemmän mielipiteiltä. Esimerkiksi en itse ole törmännyt ilmiöön, jossa sukulaisiin katkaistaan välit, koska he "ovat liikaa". Sen sijaan olen vertaistukiryhmässä lukenut monen pohtivan välien katkaisua alkoholistivanhempaan, eikä tämä tosiaan vaikuta olevan todellakaan hyötynäkökulmasta tehtävä päätös. Myös Keltikankaan näkemys nuorten työssä jaksamisesta on semmoinen aika perinteinen vanhemman sukupolven näkemys, jossa kiinnitetään huomiota siihen, miten nuorilla ei tunnu olevan resilienssiä tai Keltikankaan näkemyksen mukaan toiveet ja mielikuvat eivät nuorilla sovi yhteen työelämän realiteettien kanssa, mikä sitten johtaa työuupumukseen. Tämä on varmasti totta suurimman osan työuupuneista kohdalla, mutta ongelmahan ei ole työntekijässä, vaan työssä itsessään. En ainakaan itse kykenisi jatkamaan kutsumusammatissani, ellei työ itsessään vastaisi edes suurimmaksi osaksi mielikuviani.

[Emmi K · Rating 5 out of 5]

Amen! Todella skarppia ja ajantasaista analyysia meistä ja ajastamme.

[Iris Nurminen · Rating 3 out of 5]

Kuuntelin tän ja oli ihan mielenkiintonen, varsinki someen liittyvät jutut.

[Jaana · Rating 4 out of 5]

Tätä kirjaa en voinut lukea ihan kerralla. Piti mutustella ja pohdiskella. Kyllä mä allekirjoitan lähes kaiken ja se vahvisti omia pohdintojani etenkin töihin liittyen. Lohdullinen ja samalla murheellinen oivallus oli, että me emme kukaan ole immuuneja ajalle, jossa elämme. Kovasti olisin toivonut enemmän kannanottoja, miten me käännetään kelkka takaisin omasta navasta yhteiseen hyvään. Pohdinta jatkuu. Luulenpa palaavani tähän vielä toistamiseenkin. Lukekaa ihmeessä!

[Anniina Herrala · Rating 3 out of 5]

3.5 ⭐️

[Paula · Rating 4 out of 5]

Oli kyllä paljon ajatuksia herättävä! Täytyy oikein pohdiskella tätä tarkemmin, mutta pelottavan paljon osuu kyllä tulokset ja havainnot aikaan ja osin omiinkin kokemuksiin.

[Henrik · Rating 2 out of 5]

Turhan pitkä mielipidekirjoitukseksi

[Marikki · Rating 2 out of 5]

Odotin aika paljon enemmän emeritaprofessorin uusimmalta kirjalta, mutta harmillisesti tämä oli enemmänkin pamfletti tai ylipitkä twiittaus kuin tutkittuun tietoon perustuva teos. Etenkin teoksen alku oli niin sakeanaan olkiukkoja, että jos siellä jotain järkevää oli välissä niin se hukkui yliampuviin yleistyksiin ”nykyajasta”. Alun disclaimer, ettei kirjan luettavuuden vuoksi ole laitettu lähdeviitteitä, paljastui heti ensisivuilta fuulaksi - lähdeviitteitä ei ole merkitty, koska niitä ei ole. On vain ikääntyneen henkilön kauhistelua siitä, miten ennen kaikki oli paremmin, ja nykynuoriso on pilalla. Todella harmi, koska tosiaan - odotin paljon enemmän.

[Jaana Wessman · Rating 3 out of 5]

Nojoo. Keltikangas-Järvinen on parhaimmillaan omalla alueellaan, eli persoonallisuuspsykologiassa ja sen yhteiskunnallisissa tulkinnoissa, mutta pisteitä lähtee aina jokaiselta joka kertoo varmana faktana miten sylivauva kokee maailman (mistä sen muka voi kukaan tietää?) tai siteeraa Haidtin populäärikirjoja kritiikittä.

[Anna-Mari Kaján · Rating 4 out of 5]

"Minäkin luin", sanoo hän täältä itsekkyyden tyyssijasta, sosiaalisesta mediasta!

Ei vaan, en ottanut tätä kirjaa henkilökohtaisesti - vaikka sosiaalista mediaa aktiivisesti käytänkin. Minusta kirja on oikein hyvä, tekijän tyylille johdonmukainen teos, joka ehdottomasti kärjistää joitain asioita, mutta esittää myös ohittamattomia seikkoja nykykulttuurin piirteistä. Keltikangas-Järvinen tekee aikalaiskritiikkiä emeritaprofessorin positiosta ja matriarkan järkähtämättömyydellä.

Aikalaiskritiikki on hankalaa. Me olemme yksilöinä väistämättä oman kokemusmaailmamme vankeja. Kokemusmaailmamme taas on aikakauden arvoihin ja tapoihin sidottu. Miten siis tunnistaa ongelmat omasta ajasta? Ja entä jos ja kun itse on osa näitä ongelmia, miten tunnustaa niiden olemassaolo? Veikkaan, että moni kirjaa lukenut tuntee sen piston sydämessään joutuessaan kysymään: "Olenko minäkin muuttunut itsekeskeisemmäksi elämässäni? Olenko minäkin alkanut muuttaa käytöstäni sen mukaan, miten muut palkitsevat siitä somessa?" Ja vastaus on todennäköisesti kyllä. Ja kyllä, se hävettää. Ehkä sen itse asiassa on syytäkin hävettää. Mutta vaikka hävettäisi ja harmittaisi ja tulisi monta oman elämän vastaesimerkkiä mieleen, ne eivät silti tee Keltikangas-Järvisen analyysistä vielä väärää.

Mielestäni kirjoittajalla on tärkeä viesti. Itsekeskeisten ihmisten syyllistäminen ei ole minusta kirjan ydin - vaikka ymmärrän, miksi sellainen tulkinta voi tulla. Keskeistä on se, millaisia selitys- ja ratkaisumalleja individualistinen yhteiskunta tuottaa. Jos me näemme yhteiskunnan nominalistisesti, eli ihmiset pelkkinä toisistaan irrallisina yksilöinä, ja yhteiskuntarakenteemme laittaa nämä yksilöt jatkuvaan kilpailuun keskenään, niin tästä seuraa väistämättä mielenterveysongelmia, joita koitetaan ratkoa väärillä keinoilla. Rakenteelliset ongelmat vaikkapa koulussa nähdään vain yksilöiden ongelmiksi, joita ratkotaan (aina liian niukoilla) kuraattori- ja terapiapalveluilla.

Toinen kirjan tärkeä arvo ja seuraus on se, että se lähes väistämättä pakottaa keskusteluun ja pohdintaan. (Ja sitä keskustelua käydään muuallakin kuin täällä sosiaalisessa mediassa.) Erimielisyys ja vasta-argumentitkin lisäävät ymmärrystä, jos ne tehdään perustellen.

[Alli Kolho · Rating 2 out of 5]

2.5

Keltikangas-Järvinen esittää tässä hyvää kritiikkiä yltiöindividualisesta kulttuurista ja kertaa eri yhteiskunnallisia kehityskulkuja, jotka tähän ovat johtaneet. Kirjan punainen lanka tuntuu kuitenkin loppupäässä katoavan ja tilalle tulee huonosti pääteesiin nivoutuvaa kritiikkiä sosiaalisesta mediasta, ja kirja tuntuu lopulta loppuvan vähän yhtäkkisesti ja kesken.

Teoksessa on myös oiottu aika paljon mutkia suoriksi sekä yhteiskuntatieteellisen että (sosiaali)psykologisen teorian osalta, mikä heikentää Keltikangas-Järvisen kirjan uskottavuutta muuna kuin erityisen pitkänä mielipidekirjoituksena. Samalla kun LKJ itse kritisoi mm. sitä, että nykykulttuurissa laajan tieteellisen tutkimuksen tai pitkäaikaisen tutkimusnäytön kanssa voidaan mediakeskustelussa asettaa samalle episteemiselle tasolle jonkun anekdotaalinen, vastakkainen mielipide, tekee hän itse tätä läpi kirjan viittaamalla omiin tai yksittäisten muiden ihmisten kokemuksiin. Toki kokemukset voivat olla vain jäävuoren huippu, mutta kuten LKJ itse alleviivaa, nämä ovat osoitus individualistisesta kulttuurista, jossa jokainen yksilöllinen poikkeustapaus tulisi ottaa huomioon jokaisessa isompaa ihmisjoukkoa koskevassa keskustelunavauksessa.

Kokonaisuudessaan kirja jätti sellaisen ”no, oli tässä joitain ihan hyviä pointteja, mutta entä sitten?”-fiiliksen. Ehkä nämä tässä käsitellyt asiat ja teoriat olivat myös itselle sen verran tuttuja, ettei kirja oikein tarjonnut mitään uutta tai oivaltavaa (paitsi persoonallisuussyrjintää koskeva osio oli kiinnostava).