Toivo on luonnollinen ja sammumaton mielenliike. Syvällä sisimmässämme se kertoo meille olemassaolomme tarkoituksesta: oikeudenmukaisuudesta, vapaudesta, sopusoinnusta, ikuisesta rauhasta. Mutta mitä ihmiselle ja kulttuurille tapahtuu, kun nuo päämäärät häviävät? Kun toivo katoaa ja tilalle astuu välittömän tyydytyksen ja onnen epätoivoinen metsästys?
Jari Ehrnrooth pohtii esseeteoksessaan toivon merkitystä ja ihmisenä olemista ihanteet kadottaneena aikanamme. Onko kaiken samanarvoiseksi julistava kulttuurimme muuttunut sopeutumiseksi vailla tarkoitusta? Voiko usko hyvyyden ja oikeamielisyyden päämäärään ja sivistykseen vielä palata? Onko hyveillä ja velvollisuuksilla ylipäätään sijaa itsensä toteuttamisen aikakaudella?
Luin tämän kirjan, koska eräs kaverini suositteli sitä. Aikamoista pakkopullaa oli. Toivon tarkoitus on täynnä mukasyvällisiä lausahduksia, kuten: "Tärkeimpiin kysymyksiin emme löydä vastauksia, vaikka täsmällisin vastaus niistä jokaiseen olemme me itse." Lisää kuvituskuva, ja tuloksena on internet-meemi, joka epäilemättä on jonkun mielestä tosi syvällinen.
Ehrnrooth ei ole tyytyväinen nykytilanteeseen, koska hänen mielestään länsimainen kulttuuri elää rappiokauttaan. Ihmiset ovat unohtaneet elämän tarkoituksen, joka on Ehrnroothin mielestä "kulttuurievoluution" edistäminen eli se, että ihmiset muuttuvat "entistä paremmiksi". Ehrnrooth on kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti, mutta siitä huolimatta hän tietänee, ettei biologisella evoluutiolla ole varsinaisesti mitään suuntaa tai tarkoitusta. Ehrnrooth käyttää sanaa "evoluutio" hieman normaalista poikkeavassa merkityksessä. Hänen historiankäsityksensä on hegeliläinen, vai pitäisikö sanoa marxilainen.
Ehrnrooth on myös melko tiukkapipoinen ja moralisoi "elintasosairauksista" ja "roskakulttuurista". Kirkolta hän kaipa tiuksempaa moraaliopetusta, mutta ei mene yksityiskohtiin sen suhteen, mikä tuon tiukemman opetuksen sisällön pitäisi olla. Parempi onkin, ettei mene, joku voisi vielä olla eri mieltä. Kulttuurikritiikin puolella haiskahtaa tietty elitismi ja snobismi. Porno on ainoa roskakulttuurin muoto, jolle Ehrnroothilla on mitään ymmärrystä.
Ehrnrooth kirjoittaa myös paljon kristinuskosta, mutta pysyy sen suhteen melko pinnallisella tasolla ja tarkastelee kristinoppia Kantin silmälasien läpi.
Yhteenvetona "Toivon tarkoitus" on hyvin köykäinen tekele, josta on vaikea löytää yhtäkään aidosti syvällistä ajatusta. Kirjassa liidellään ympäripyöreyksien tasolla niin, että on hankala seurata edes sitä, mitä kirjoittaja haluaa kulloinkin sanoa.