"Tärkeä ja harvinainen teksti." – emeritusprofessori Juhani Koponen, kehitysmaatutkimus
Kehitysavun antaminen köyhille maille ei ole johtanut niihin tavoitteisiin, jotka sille alun perin asetettiin. Äärimmäinen köyhyys on häviämässä lähinnä sellaisissa maissa, joille kehitysapua ei ole annettu – vaikka virallinen propaganda toista väittääkin. Monissa maissa kehitysapu tukee paikallista eliittiä, ei demokratisoitumista. Kaiken kukkuraksi kehitysmaista karkaa pääomia lähes kymmenen kertaa kehitysavun verran, monikansalliset yritykset kiertävät veroja ja veroparatiiseihin kertyy tuhansia miljardeja euroja. Edes kehitysavun ammattilaiset eivät tiedä, kuka kehitysapulaivaa ohjaa ja mihin suuntaan.
Ulkoasiainneuvos ja eläkkeellä oleva suurlähettiläs Matti Kääriäinen kirjoittaa kehitysapubisneksen karusta todellisuudesta juhlapuheiden takana. Siinä todellisuudessa rikkaat maat ovat antavinaan apua ja kehitysmaiden eliitti on ottavinaan sitä vastaan. Osansa saavat myös suomalaispoliitikot: muun muassa Paavo Väyrysen toimet kehitysapukoneiston pyörteissä näyttäytyvät kriittisessä valossa. Kirja sisältää myös katkelman Kääriäisen Mosambikin-komennuksensa jälkeen laatimasta loppuraportista, jossa hän ehdottaa oman asemapaikkansa lakkauttamista.
Ihan ensin on todettava, että media antoi (tuttuun tapaansa) kirjasta aivan väärän kuvan, minkä jälkeen hyvää tarkoittavat kehitysyhteistyöihmiset kommentoivat tuota kärjistettyä kuvaa, luultavasti teokseen itseensä tutustumatta.
Kääriäinen ei vastusta kehitysavun tavoitteita, päinvastoin sain hänestä kuvan intohimoisena globaalin oikeudenmukaisuuden ajajana, joka on turhautunut siihen, miten vähän nämä tärkeät asiat ovat todellisuudessa edenneet.
Kirjan lopputulema, se että loppupeleissä me kuluttajat ratkaisemme miten maailmassa käy on samaan aikaan pelottava ja toivoa herättävä. On hyvä, että voimme vaikuttaa, mutta onko meistä siihen?
Kehitysavun kirous on mielenkiintoinen kirja, josta toivoisi vielä nousevan rakentavampaakin keskustelua kuin se, mitä tähän mennessä on nähty. Kehitysapu on tärkeä asia, joka olisi parasta saada toimimaan tuloksellisesti!
Pitkän uran kehitysavun parissa tehnyt Kääriäinen kirjoittaa varsin suorin sanoin niistä asioista, jotka kehitysyhteistyössä (KYT)ovat pielessä.
KYT:n pitäisi saada aikaan tuloksia, joten tuen vaikuttavuutta onkin alusta saakka arvioitu. Vaikuttavuusarviot olivat aina todella kriittisiä, joten ongelma ratkaistiin 80-luvulla - lakkauttamalla arviointi! Evaluointi aloitettiin uudelleen 90-luvulla, arviot olivat edelleen hyvin kriittisiä, mutta niitä ei juurikaan kuunneltu. Kääriäinen lainaa vuoden 2012 isoa arviointia, jossa todettiin: "Kehitysyhteistyön laatu on yleisesti ottaen heikkoa eilä osoittanut viitteitä kestävistä tuloksista." Tämä on aika rankkaa tekstiä.
Ongelman juureksi Kääriäinen osoittaa mikro-makro-paradoksin: apuohjelmat saavat mikrotasolla hyviä tuloksia, mutta näistä ei seuraa makrotasolla oikeastaan mitään. Donorit tykkäävät pienistä hankkeista, vaikka maassa ei esim. verotus tai finanssimarkkinat toimi, joten hankkeet eivät johda mihinkään kestävään muutokseen. Lisäksi donorit eivät koordinoi toimintaansa lainkaan, joten avunsaajamaissa tehdään paljon turhaa päällekkäistä työtä.
Kehitysavun kirous oli kritiikki kehitysavun muotoja kohtaan, mutta osin se oli myös paljastuskirja ulkoministeriön kehitysyhteistyöosaston huonoista toimintatavoista. Tämä viimeksi mainittu osuus oli lukijalle ihan viihdyttävä: kuinka ei voisi nauttia luvusta, jonka otsikkona on "Väyrynen oikeassa - maailma väärässä"? Mutta mikäli tarkoitus oli saada muutosta aikaan, ei tällainen tyyli ollut ehkä loppuun asti harkittu. Mikäli sanoo ex-kollegoittensa olleen kiinnostuneempia uralla etenemisestä kuin maailman köyhien auttamisesta ja samalla korostaa omaa erityislaatuisuuttaan joka kohdassa, tulee ehkä polttaneeksi enemmän siltoja kuin olisi tarpeellista tai hyödyllistä. Voisin uskoa, että tällainen kirjoitustapa herättää niin paljon katkeruutta, että pitkän aikaa UM:ssä kehitysavun kritisoijia katsotaan entistä karsaammin.
Kääriäinen ei myöskään esitä mitään todellisia ratkaisuehdotuksia. Hän puhuu kansainvälisen talouskaupan sääntöjen muuttamisesta,EU:n maataloustuen lopettamisesta ja yritysvastuun lisäämisestä. Yksikään näistä ei ole asia, jonka Suomen hallitus tai ulkoministeriö voisi toteuttaa. Olisi ollut ihan kiva, jos Kääriäinen olisi antanut vähän käytännöllisempiä ratkaisuideoitakin.
Erittäin mielenkiintoinen ja kriittinen katsaus nykymuotoisen kehitysavun todellisuuteen kehitysyhteistyön konkarilta Matti Kääriäiseltä. Vaikeasti hahmotettava asia käännetty helposti ymmärrettävään muotoon asioita turhaan kaunistelematta. Tutustumisen arvoinen teos.
Kirja kertoo sekä käytännön havaintojen että tutkimustulosten pohjalta karua kuvaa kehitysavun tuloksista - tai lähinnä tuloksettomuudesta. Yhdysvallat, EU, Suomi ja muut länsimaat saavat pyyhkeitä kehitysapupolitiikkansa tehottomuudesta taistelussa köyhyyttä vastaan. Tämä tehottomuus puolestaan johtanee tulevaisuudessa entistä laajempiin inhimillisiin kriiseihin ja näistä johtuviin kansanvaelluksiin sekä pakolaisaaltoihin etenkin Afrikasta. Ulkoministeriön virkamiesten olisi syytä tutustua kirjaan ja sen osoittamiin ongelmakohtiin erityisen tarkasti.
Pöyristyttävä tarina kaikenkaikkiaan - rivien välistä oppii kehitysavun teorioita enemmän virkamiesten pohjattomasta turhamaisuudesta, pilvissä liitävästä kansainvälisestä kehitysapujargonista (ja siihen liittyvästä valtataistelusta), sekä poliittisen kamppailun aiheuttamasta toiminnan jatkumattomuudesta, vaikkei Matti Kääriäinen sitä ehkä niin tarkoittanut.
Kehitysavusta jää kuva, että pitkään se on ollut enemmän rikkaiden valtion koelaboratorio ja epämääräisten trendien temmellyskenttä kuin aitoa kehittämistä. Lukiessa miettii moneen kertaan, mitä järkeä on runnoa norsunluutornistaan omia toimintamallejaan vieraaseen paikkaan - sellainen on historian läpi muuttunut melkein aina jonkinlaiseksi valtapolitiikaksi.