Kahlasin tämän läpi varsin innottomasti, tosin syyllisyyttä tuntien, koska tällä kirjalla on kyllä ansionsa. Mutta kun ei nappaa, niin ei. Eniten minua tökki tarinoiden/tuokiokuvien synkeys, joka muistutti lähinnä huonojen suomirock-biisien mielenmaisemaa. Monet teksteistä olivatkin runoja tai biisisanoituksia, täynnä pelkoja, ahdistusta ja yksinäisyyttä. Muutama huumoria sisältävä pätkä ei tässä kokonaisuudessa juuri piristä.
Nämä sarjakuvanovellit ovat kolmenkymmenen vuoden ajalta ja se näkyy tyylien moninaisuutena. Yhtenäisyyden puutetta on turha valittaa, vaan pikemminkin se on rikkaus ja yksi tämän julkaisun ideoista. Kaiken kokeilevuuden keskellä olisi kuitenkin mukava nähdä Larmolan ottavan jonkun tyylin omakseen. Teknisen taidon puutteeseen se ei kaadu: töhryisimmätkin piirrokset ovat selkeästi mestarin tekosia.