Viiltäviä läpileikkauksia maasta ja kansasta, joka mennyttä suuruutta etsiessään unohti huomisen.
Miten venäläiset näkevät oman maansa tulevaisuuden? Uskovatko he olevansa matkalla loistavaan huomiseen vai uuteen neuvostodiktatuuriin? Mitä he toivovat – ja mitä pelkäävät? Venäläisen yhteiskunnan ja mielenmaiseman ylivertainen tulkitsija Mihail Šiškin keskittyy uudessa esseekokoelmassaan tulevaisuuteen, millainen se sitten ikinä onkaan. Lisäksi kokoelmassa on sarja taidokkaita esseitä muun muassa Andrei Tarkovskista, Ivan Gontšarovista sekä James Joycen suhteesta venäläiseen kirjallisuuteen.
Mihail Šiškin (s. 1961) on moneen kertaan palkittu venäläinen kirjailija, jota on verrattu suuriin klassikoihin, kuten Tolstoihin, Tšehoviin ja Joyceen. Šiškin asuu perheineen Sveitsissä, jossa hän on työskennellyt muun muassa pakolaiskeskuksen tulkkina. Šiškin on aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija, ja hänen nyky-Venäjää käsitteleviä kirjoituksiaan on julkaistu laajalti eurooppalaisissa medioissa, myös Helsingin Sanomissa.
Mikhail Pavlovich Shishkin (Russian: Михаил Павлович Шишкин, born 18 January 1961) is a Russian writer. Mikhail Shishkin was born in 1961 in Moscow. Shishkin studied English and German at Moscow State Pedagogical Institute. After graduation he worked as a street sweeper, road worker, journalist, school teacher, and translator. He debuted as a writer in 1993, when his short story "Calligraphy Lesson" was published in Znamya magazine. Since 1995 he has lived in Zurich, Switzerland. He averages one book every five years. Shishkin openly opposes the current Russian government, calling it a "corrupt, criminal regime, where the state is a pyramid of thieves" when he pulled out of representing Russia at the 2013 Book Expo in the United States. Shishkin's books have been translated into more than ten languages. His prose is universally praised for style, e.g., "Shishkin's language is wonderfully lucid and concise. Without sounding archaic, it reaches over the heads of Tolstoy and Dostoevsky (whose relationship with the Russian language was often uneasy) to the tradition of Pushkin." He deals with universal themes like death, resurrection, and love. Shishkin has been compared to numerous great writers, including Anton Chekhov, Vladimir Nabokov and James Joyce, while he admits to being influenced by Chekhov along with Leo Tolstoy and Ivan Bunin, saying "Bunin taught me not to compromise, and to go on believing in myself. Chekhov passed on his sense of humanity – that there can’t be any wholly negative characters in your text. And from Tolstoy I learned not to be afraid of being naïve."
Olen lukenut useamman Mihail Šiškinin kirjan ja todennut niiden tason vaihtelevan. Nyt lukemani ”Tulevaisuus – Mihin Venäjä oikein on matkalla” ei kuulu parhaimistoon. Sen esseet ovat paitsi aiheiltaan, myös laadultaan varsin vaihtelevia. Odotukseni olivat korkealla, mutta luettuani kirjan en tiedä yhtään enempää siitä mihin Venäjä on menossa. Ehkäpä sitä ei tiedä kukaan muukaan. Ainoa varma seikka näyttää olevan se, ettei optimismiin liene aihetta. Pohjimmiltaan mikään ei näytä muuttuneen viime vuosisatojen kuluessa.
Šiškinin tavoin emigroituneet kirjailijat ja muut sivistysihmiset voivat kirjoittaa viisaasti lännessä, mutta vaikuttaako se lopulta mihinkään? ”Que faire?”, kuten kirjassa kysytään. Optimismiin tämä kirja ei anna aihetta. Aikaisemmin lukemissani kirjoissa sitä vielä oli havaittavissa. Kirjan parasta antia oli esseen ”Lippu ajan tulessa” analyysi venäläisestä patriotismista historian väärentämisen kätilönä.
Puutteineenkin kirja oli kuitenkin lukemisen arvoinen. Eläminen Venäjän naapurina ei ole niin ahdistavaa, kun välillä lukee tämän tapaisia tekstejä, jotka auttavat jotenkin ymmärtämään mitä siellä rajan tuolla puolen ajatellaan ja mitä siellä tapahtuu. Erityisen tärkeää on muistuttaa itseään siitä, että venäläisissä on myös ajattelevia ja oikeamielisiä yksilöitä, vaikkei nykyisellään varmaan riittävän monta.
Taiteilija ”ottaa vastaan maailman kaiken pahuuden, mutta ei laske sitä eteenpäin. Viha, väkivalta, raakuus ja kuolema jäävät hänen sieluunsa – muiden kanssa hän jakaa kauneuden, rakkauden, inhimillisen lämmön ja kuolemattomuuden tunteen.”
Kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä esseitä Venäjästä, taiteesta ja historiasta. Moni mainittu taiteilija oli itselleni tuntematon enkä ehkä siksi saanut niistä esseistä niin paljoa irti kuin vaikkapa James Joycea käsittelevästä.
Venäjä haluaa pysäyttää ajan ja katsoo vain menneeseen, siksi ”historia on jokaisen diktatuurin ensimmäisiä uhreja. - - Koska ei ole olemassa yhtä ainoaa historiaa, tarvitaan paljon rohkeutta asettua vastustamaan »voittajien totuutta».” Tarvitaan muunkinlaisia ihmisiä kuin Puškinin Boris Godunov, jonka selviytymisstrategia on tiivistetty näytelmän viimeiseen säkeeseen: ’Kansa vaikenee.’
Sellane 3,75/5! Teoksen kantavana teemana on löyhästi tulevaisuus vaikka aika vahva historiallinen näkökulma tässä onkin. Toisaalta ihan ymmärrettävää koska hallitse menneisyyttä ja hallitset tulevaa jne jne jne.
Osa esseistä vaati hieman googlailua eli nissiä tietämystä Venäjästä vaati välillä (ei ollu)
TL;DR: nautinnollinen lukukokemus, osa esseistä tosi koskettavia. Edellinen esseekokoelma ehkä parempi kuitenkin
Kirjan nimi ei vastaa mitenkään sisältöä, mutta Šiškinin esseitä on aina ilo lukea/kuunnella. Eniten minua puhutteli Andrei Tarkovskia käsittelevä luku: se sytytti taas kerran halun nähdä uudestaan mestariteokset Andrei Rublev ja Peili.
Ei hassumpi esseekokoelma, mutta Šiškinin ollessa kyseessä myös odotukset ovat korkealla ja tällä kertaa tuntui, että kokonaisuus jäi jotenkin puolitiehen, vaikka ei kirjassa varsinaisesti mitään vikaa ollutkaan.