Kirjailija istuu auto-onnettomuuden seurauksena koomaan vajonneen vaimonsa sairasvuoteen ääressä. Ellen pyritään pitämään hengissä, kunnes kohdussa yhä kasvava sikiö ehtisi kehittyä niin, että vauvalla olisi edes jonkinlainen mahdollisuus jäädä henkiin. Samanaikaista kuolemaa ja syntymää odottaessaan mies alkaa kirjoittaa syntymättömälle tyttärelleen hänen ja vaimonsa yhteisestä elämästä. Pian kirjoittamisesta tulee pakopaikka lohduttomalta todellisuudelta.
Muistikuviin alkaa nopeasti sekoittua oma lapsuus sekä kesken jääneiden, syntymättömien romaanien hahmoja. Sairaalan pysähtynyt aika tunkeutuu tarinoihin, jotka alkavat limittyä ja vaikuttaa toisiinsa. Samalla, vähä vähältä, paljastuu myös miehen oma menneisyys – vaikka on vaikea erottaa, mitä on tapahtunut todellisuudessa ja mitä kirjailijan mielikuvituksessa.
Mitä syntyi kun jokin kuoli.
Marko Leinon kahdeksas romaani Syntymättömät on kaunis ja paljas teos kuoleman ja menetyksen pelosta. Leino kietoo taitavasti toisiinsa kolme rinnakkaista tarinaa, jotka yhdessä yrittävät vastata päähenkilön pakottavaan kysymykseen: Mitä on aika, oma historia, jos elää jatkuvasti hetkeä, jona vielä mikään ei ole syntynyt?
Purin surkeaa päivääni tähän kirjaan. Vaikka tää onkin auttamattoman synkkä ja kronologisesti typerä, nauroin tälle lähes koko kirjan läpi. Hyvää huvia tällaiseen päivään.
On pakko myöntää, että jotain käsittämättömän hienoa kirjallista taituruutta Leinon tekstissä on. Koko teos oli kuitenkin jotenkin niin lohduttoman musta, että lukeminen tuntui enemmän urakoinnilta kuin nautinnolta. Paikoin hieman jopa lipsahti nyyhkypatetian puolelle, eivätkä kerronnan monet eri tasot oikein loksahtaneet minun päässäni paikoillensa.
Alku vaikutti lupaavalta, mutta kerronta tökkäsi inhottavasti herra Vogel -kohtiin. Myös päähenkilön vastuuttomus ja ajelehtiminen rasitti. Vaikka kirjassa oli hyviäkin kohtia, lopputulos oli keskiverto. Valokuvista pidin, ne olivat sopivasti vinksahtaneita.