Harry Salmenniemen novellikokoelmassa aikuiset käyttäytyvät lapsellisesti ja tökerösti, mutta kaikkein tökeröin on Salmenniemi itse. Leikkipuiston ja hirmumyrskyn välillä arki natisee liitoksissaan. Painajaisten trampoliinilta ei ole poispääsyä. Kertoja kyyristyy tutkimaan varpaitaan, ja arvostetut kirjailijakollegat saavat päälleen kohtuuttomia herjoja.
Teos alkaa perhe-elämän kuvauksilla ja suistuu riehakkaisiin mauttomuuksiin. Kokoelma kuvaa kirjallisuuden ja kirjailijoiden umpikujaa, mutta myös kuralätäköiden viehätystä.
Tulikristalli päättää Salmenniemen kehutun novellikokoelmien sarjan, joka alkoi vuonna 2017 kokoelmalla Uraanilamppu.
Harry Salmenniemi alkaa viedä kirjailijuutensa jo niin monen kierteen metatasolle, ettei lukija enää tiedä, miten sitä pitäisi lukea. Saati sitten miten lukemastaan pitäisi kirjoittaa, sillä tuntuu olevan täysin mahdollista, että tämäkin nopeasti kirjoitettu mielipide saattaa päätyä Salmenniemen seuraavaan kirjaan. Paitsi jos Tulikristalli nyt todella päättää Salmenniemen novellikokoelmien sarjan.
Monia teemoja sivuava kokoelma käsittelee novelleissaan niin lapsiperhe- kuin kirjailijaelämää, liikkuu joskus parisuhteiden kipupisteissä ja joskus niiden onnellisissa lopuissa. Mitään yhtenäistä en kokoelmasta temaattisesti löydä, jos ei sitten novellien elämän arvaamattomuutta peilaava outous ole sellaista.
Päällimmäiseksi tunteeksi jää kuitenkin tympeys - lukijana itselleni jää taas kerran tunne, että Salmenniemi tekee minusta pilaa nähdäkseen, minkä kaiken banaaliuden hän saa kirjana julkaistavaksi. Kun hän jo kirjan ensi lehdillä työntää minut ulos tekstistä, en tiedä miksi sen oikeastaan tulin lukeneeksi, hän kirjoittaneeksi ja kustantaja julkaisseeksi. Muutamalle osuvalle ilmaisulle toinen tähti nyt kuitenkin.
Vuoden 39. kirjani on Harry Salmenniemen neljäs, ja ainakin tällä erää viimeinen, novellikokoelma.
Mielestäni tämä on Salmenniemen novellikokoelmista heikoin eli Salmenniemen novelleihin tutustumista ei kannata aloittaa tästä kokoelmasta, vaan mieluiten lukea kaikki neljä järjestyksessä.
Novellikokoelman alun novelleissa Salmenniemi jatkaa romaanitrilogiastaan tuttu lapsiperhearjen kuvausta. Riittää pikkuhiljaa, kiitos.
Kokoelma pääsee vauhtiin vasta neljässä viimeisessä novellissaan, joista ensimmäinen lopun neljästä on Dickpic, jota voi pitää pienoisena helmenä. Hyvä tarina dickpicistä, näinkin voi käydä, kuten tarinassa tapahtuu.
Tuttuun tapaan kokoelma sisältää myös muutaman kuvan.
Arvioksi tälle 3,2/5 Harry Salmenniemi: Tulikristalli ja muita novelleja. Sivuja 196 (luin e-kirjana), joten vuoden yhteissivumäärä on nyt 9 906 sivua.
Salmenniemen kynä on novellikokoelmasarjan päätösosassa tunnistettavan terävä ja sisältö pääasiassa erittäin kiehtovaa, jälleen.
Kokoelma on hieno kudelma lapsen maailman kuvauksia, dystopiaa, terävää arjen tulkitsemista, ironiaa ja monenlaisia tasoja. En ole vain aina varma, osuuko sarkasmi ja satiiri ihan aina kohteeseensa, ja jos osuukin, mikä se kohde on. Kyytiä ainakin saavat niin poliitikot kuin kirjailijakollegatkin, kuten myös kirjailija itse. Tai ainakin joku näiden metataso. Kuten sanottua, tasoja on monia.
Salmenniemen tekstin viehätys piileekin usein siinä, ettei sitä aina aivan alusta loppuun ymmärrä tai tule tulkituksi tyhjiin. Luotujen ja saatujen mielikuvien huomassa on silti kiehtovaa ja virkistävää keinua.
“Kertoja tietää paljon, mutta ei voi kertoa siitä mitään. Hän täyttää pian vuoden.”
Tulikristalli ja muita novelleja tulee kuulemma lopettamaan Salmenniemen legendaarisen hassun ja oudon novellikokoelmien sarjan. Harmi sinänsä, sillä olen lukenut jokaisen ja ollut aina yhtä yllättynyt.
Tulikristallista nousee esiin kaksi pääteemaa: perhe-elämä, erityisesti isät ja lapset, sekä katkeruus, joista pisimmän osuuden saa kirjailijan kademielinen tilitys. Omat suosikkinovellini, kuten Kertoja ja Miehistö, olivat tuosta ensimmäisestä teemasta, kun taas toisen teeman novelleista en oikein saanut kiinni. Tuttuun tapaan osa oli suorastaan epämiellyttäviä, mutta tekstit olivat sen verran lyhyitä, että niistäkin selvisi. Salmenniemen novelleja lukiessa täytyy kuitenkin aina olla hiukan varpaillaan, kuin kauhunovelleja lukiessa. Koskaan ei tiedä, millainen käänne lopussa odottaa ja mitä karmeuksia sympaattisesta kertojasta paljastuu.
Uutta novellikokoelmaa ei siis ilmeisesti ole hetkeen tulossa, mutta sen verran suvereeni Salmenniemi tässä touhussa tuntuu oleva, että eiköhän sellainen ennen pitkää taas ilmesty.
pitkästä aikaa salmenniemeä, edellisestä onkin jo vuosia. kynä on edelleen todella terävä, vaikka mielestäni tässä kokoelmassa taso ehkä heitteli aiempiin osiin verrattuna sen mitä niistä muistan. kirjoittaja kirjoittaa tässä paljon lapsista ja perheestä, mikä alkoi jossain vaiheessa vähän puuduttaa. Lopussa tämä palkittiin kun päästiin tykittelyosastolle, jossa kämyt ja suomalaiset kirjallisuuspiirit saavat ainakin näennäisesti tuta. Melkoisen monelle metatasolle tämäkin kuitenkin kääriytyy, enkä ainakaan itse ole vieläkään varma, pääsinkö niissä pohjalle saakka. Mukaan mahtuu käsittämättömän kauniita huomioita: "kaikki muu alkoi kiinnostaa minua enemmän, tajusin, että elämä itsessään on pyhää ja työelämä pelkkää naurettavaa tanssia sen ympärillä..."
Harry Salmenniemen novellikokoelma on helposti luettava mutta vaikeasti tulkittava. Aiheiden kirjo on suuri: välillä maailmaa tarkastellaan lapsen silmin, välillä aikuisen. On ihmissuhdesotkuja, epävarmuutta, melankoliaa, liian täydellisiä pasta-annoksia ja täysin banaalia absurdiutta. Välillä lukijaa hymyilyttää, välillä naurattaa, välillä ärsyttää.
Salmenniemelle tyypillisesti tekstit liikkuvat monella eri metatasolla, ja välillä lukijan on vaikea tietää, kenelle tässä irvaillaan vai irvaillaanko kenties kaikille – myös lukijalle itselleen. Välillä minulla oli sellainen olo, etten ole riittävän älykäs tähän kaikkeen, ja ilkeä ääni sisälläni sanoo, että se lienee ollut kirjailijan tarkoituskin.