Yö ei saa tulla

Johannes #1

by Tiina Raevaara

Palkitun kirjailijan tumma ja väkevä romaani pahuuden tältä puolen. Teoksen innoittaja on E.T.A. Hoffmanin (1776-1822) kuuluisaan novelliin Nukuttaja (Nukkumatti).

Helsingissä pientä ja hiljaista elämäänsä elelevä Johannes, 25, tapaa pitkästä aikaa ystävänsä Antin.

Antin sisko Aalo, Johanneksen nuoruudenrakastettu, teki aikoinaan itsemurhan. Nyt Antti aikoo tappaa lääketehtailija Sandvallin, miehen, joka syöksi siskon kuolemaan. Tapahtumia tuntuvat ohjailevan sekavasti käyttäytyvän Antin lisäksi painajaisten Nukuttaja, hirviö joka varastaa ihmisten silmät, sekä Sandvallin outo, nukkemainen vaimo.

Johannes kiedotaan väkisin mukaan juonitteluun, jonka todellinen olemus paljastuu hänelle vasta, kun kaikki on jo ohi – ja Aalon salattu kohtalo selvinnyt.

Yö ei saa tulla on tunnelmaltaan kauhuromanttinen, jännittävä, välillä varsin pelottavakin, mutta silti kirja pysyttelee realismin rajojen sisällä ja tavoittelee dekkariperinteen noir-henkeä. Menneet murhenäytelmät selviävät ja salaisuudet paljastuvat. Maisemana toimivat Helsingin kadut, toisinaan pimeät ja uhkaavat, toisinaan kauniit ja kirkkaat.

Tarinasta löytyy niin kohtalokkaita naisia, vaanivaa hulluutta, houreita ja harhoja, epätoivoista rakkautta, ihmisyyden ja ihmisruumiin rajojen pohdintaa, kuoleman ja väkivallan uhkaa sekä unohdusta ja kerran unohdetun paljastumista.

Yö ei saa tulla kertoo silmistä, unohduksesta, totuudesta, syyllisyydestä – ja pimeän pelosta.

Genres: Horror, Finnish Literature, Fiction, Crime, Mystery, Contemporary

238 pages, Hardcover

First published January 1, 2015

About the author

ENG: Tiina Raevaara is a geneticist and a doctor of philosophy, and the most important things to her are the nature and life in all its shapes. Her interests can be seen as precise portrayals/descriptions in her writings.

The author characterizes her style as surrealistic and symbolic, and she has told being fascinated by the fine line between reality and unreality, and that she couldn't even think about writing fiction which lacked the feel of magic - strangeness, miracle, abnormality. Raevaara has, also, stated that she opposes dividing literature into narrow genre-thinking, that each text is to be treated as the individual they are. She describes her writings to be projections of different things that have been recorded and combined in the subconscious.


FI: Tiina Raevaara (s. 1979) on koulutukseltaan geneetikko ja filosofian tohtori.

Raevaara voitti novellikokoelmallaan En tunne sinua vierelläni vuoden 2011 Runeberg-palkinnon. Hänen novellejaan on julkaistu ja palkittu monissa eri yhteyksissä. Tärkeintä hänelle on luonto ja elämä kaikissa muodoissaan.

Raevaara voisi luonnehtia tyyliään surrealismiksi tai symbolismiksi. ”Toden ja epätoden rajapinta kiehtoo minua, enkä voisi kuvitella kirjoittavani fiktiota, josta puuttuu kokonaan taian – outouden, ihmeen, luonnottomuuden – tuntu. En silti osaa kirjoittaa tavoitteellisesti nimenomaan spekulatiivistakaan fiktiota – sen ainekset tulevat kirjoituksiini usein itsellenikin yllätyksenä. Kuulun niihin ihmisiin, jotka kavahtavat kirjallisuuden jakoa ahtaisiin lajityyppeihin: jokainen teksti on yksilö ja tulkoon kohdelluksi sellaisena!”, Raevaara kertoo Usva-lehdessä.

Raevaaran kiinnostus luontoa ja eläimiä kohtaan näkyy hänen kertomuksissaan tarkkoina yksityiskohtina luonnosta. Tämä on lähtökohtana novellissa ”Sääkset”, josta Raevaara sai vuonna 2006 Martti Joenpolven palkinnon.

Raevaara kuvaa kirjoittavansa yhdistelmiä eri asioista, joita hänen muistiinsa on tallentunut. Kun alitajunnassa yhdistyneille asioille pyrkii löytämään hahmon kirjoittamalla, voi yllättää itsensäkin. ”Kirjoittaminen on ajatusten säilömistä aivojen ulkopuolelle. Lukeminen on vieraiden ajatusten invaasiota. Kirjallisuus on ajatustensiirtoa.”

Reviews

[Ansu]

Tätä samaa on moni muukin sanonut tästä kirjasta: en päässyt kunnolla mukaan missään vaiheessa. Jänniä koukkuja ja ideoita sekä hyvää kieltä, mutta hiukan sekavasti sommiteltu kokonaisuus, jossa olisi toivonut olevan enemmän tarinallista imua. Aion kuitenkin lukea lisää Raevaaraa, koska joku tässä kiehtoo.

[Salla Hiltunen]

Raevaaran romaanissa on tavoitettu hienosti unenomainen tai pikemminkin painajaismainen tunnelma. Muutenkin liikutaan paljon unien maailmassa; monet inhoavat unikuvauksia kirjoissa, ja tässähän niitä riittää. Minusta unet ja unimaisuus olivat kirjan parasta antia, mutta kokonaisuutena tämä oli kuitenkin vähän turhan hidastempoinen ja raskassoutuinen kirja minun makuuni. Idea on kiinnostava, mutta lukeminen tuntui koko kirjan ajan melko työläältä.

Lukiessani kuvittelin tämän muuten mielessäni sellaiseksi Bloober Teamin tunnelmallisten kauhupelien (esim. Layers of Fear ja Observer) tyyppiseksi videopeliksi. Tämä voisi toimia sellaisena erinomaisesti.

Aion kuitenkin jatkaa sarjan parissa, koska myöhempien osien inspiraationa ovat kuulemma olleet Edgar Allan Poen tuotanto ja Dracula (jotka ovat suuria suosikkejani).

[Harri Junttila]

Yö ei saa tulla flirttailee Maarit Verrosen ja Johanna Sinisalon maailmojen kanssa, mutta on tietysti omansa, koska Raevaaralla on vahva oma ääni. Varsinkin novellikokoelma En tunne sinua vierelläni on outo, sitä lukiessa tuli erikoinen olo, miten kukaan voi kirjoittaa näin?

Tämä uusin on novelleihin verrattuna tavanomaisempaa tavaraa, mutta (saksalaisen) yliluonnollisen ja alitajunnan henki leijailee sen yllä vahvasti.

Tarinan päähenkilöt ovat 23-vuotiaita, mistä syystä meinasin jättää kirjan ostamatta. En uskonut, että pystyisin mitenkään enää samastumaan heihin.

Tämä sukupolvimuilutushan kävi myös Miinan Supisen viehättävän ja viihdyttävän ja roisin Säde-romaanin suhteen: pidin Allcockia kuusikymppisenä, ennenkuin oli pakko uskoa, että nelikymppinenhän se - vanha pukki - oli. Minua nuorempi mies siis. Pfft.

No enpä olis pystynyt samastumaan Raevaaran luomiin hahmoihin parikymppisenäkään, sen verran omituista porukkaa Johannes, Karoliina, Antti ja Aalo ovat: pakkomielteisiä, jähmeitä, sosiaalisesti rajoittuneita, ja kirjan poissa oleva päähenkilö Aalo täysin selittämätön.

Itse synkkä tarina, viisi vuotta sitten tapahtunut väkivallanteko ja siitä seurannut myllerrys romaanihenkilöiden elämässä (ja kuolemassa) oli kekseliäs, varsinkin kun tarina aukesi vasta kirjan lopussa. Lisäksi tärkeä sivujuonne proteeseista ja lääkekehityksestä oli kiinnostava. Mutta koska romaani on henkilövetoinen, sitä teemaa ei onneksi oltu viety pidemmälle tai nostettu yleisemmälle, vaikka nyt taloudelliselle tai poliittiselle tai lääketeollisuuden moraaliin liittyvälle tasolle. Esimerkiksi Risto Isomäki tai aiemmin mainittu Johanna Sinisalo voisivat sellaisen romaanin kirjoittaa.

Raevaara kirjoittaa elegantisti, turhia sanoja vältellen. Ilmaisu on tarkkaa ja kuvaukset uskottavia ja luontevia. Lukeminen käy joutuisasti. Joskus sanat ovat suorastaan shokeeraavan hienosti paikoillaan.

"Aalo purkaa minut osiin ja näyttää totuuden. Hänen kyntensä ovat pitkät ja veitsenterävät kuten Nukkumatin kynnet, ja hänen silmissän on kaikkien olemassa olleiden ihmisten katse."

, ja hänen silmissään on kaikkien olemassa olleiden ihmisten katse.

Vau.

Mutta kannattiko lukea? Kyllä kannatti. Suomessa ilmestyy verrattain vähän yliluonollisen kanssa leikkiviä romaaneja. Tämäkään ei sitä ollut, koska Nukkumatti ja muut romanttiset kauhut tapahtuivat vain lääkkeen vaikutuksesta ja ihmisten omissa päissä.

Kiinnostava ja omintakeinen tarina ja kirjoittamisen taituruus takasivat, että Yö ei saa tulla ei todellakaan tuhlannut ainakaan minun aikaani.

[Leeni]

Mielipiteeni vaihtui tätä lukiessa jatkuvasti, aika rajustikin. Luulisin että kaikilla on niitä outoja elementtejä, joista emme pidä kirjoissa, tai joista on vaikea välittää. Yksi mun täysin ja ainoastaan makuun (/siihen että mun on vaan todella vaikea kiinnostua siitä) pohjautuva tällainen asia on kaikenlaiset uniin liittyvät asiat. SIksi tässä kirjassa oli paljon sellaista, mikä ei oikein vain iskenyt. Toisaalta en voinut jättää kirjaa keskenkään, ja luulen että haluan ehkä kokeilla lukea sarjaa eteenpäin?

[Anna-Maija Tähkävuori]

Omalaatuinen, odottamaton, rajoja rikkova, kehittyvä, ravisteleva, värisyttävä, uteliaisuutta herättävä, vertauskuvallinen! Voiko romaanilta enemmän toivoa. Mielestäni ei.
Tiina Raevaaralla on ilmiömäinen taito kuvailla sisäisiä epävakaita mielentiloja traumaattisissa ympäristöissä.
Kirjaa lukiessa melkein uskoo itsekin harhailevansa toisessa ulottuvuudessa sääntöjen ja järjestyksen ulkopuolella, kun maailmankuva on vääristynyt surrealistisesti sekaisin pelottavaan tilaan.
Raevaara on poikkeuksellisen visuaalinen ilmentäjä, joka pystyy painumaan silmitysten, vieläpä kaivamaan esille uutta uinuvista kauhun tunteista.
Jo mainio otsikko ilmentää hallitsemattomassa kostonhimoisessa tahtotilassa kehittyvän kertomuksen luonnetta.
Yö on meissä eri muodoissa ja syvyksissä. Pimeys sokeuttaa, nielaisee kaiken. Tunnistettava ihmismielen synkkä peilikuva saa tämän noir-teoksen tuntumaan todelliselta, perin uskottavalta.

[Reetta Saine]

Kauhu-dekkari-romaani, jossa pysähtyminen ja liike taistelevat menneisyyden ja nykyisyyden kanssa. Realistinen lähtökohta (ja loppu) hämäävät. Kaveriporukassa tapahtunut itsemurha tönäisee viiden vuoden jälkeen liikkeelle tapahtumasarjan, jonka jälkeen kukaan ei enää odota Nukkumattia ja hyvyyden/pahuuden käsitteet sotkeutuvat toisiinsa.

Hämärän, rakkauden, omistamisen, kauneuden, aitouden ja hulluuden mieletön pohdintakokoelma ja hatunnosto E.T.A. Hoffmanille.

[Koskinen Sari]

Kirja oli ennakko-odotuksiin nähden surkea. Kai oli odottanut parempaa, mutta alusta saakka tuntui todella sekavalta ja en saanut koko kirjan aikana kunnollista otetta siitä. Kauhuakin tuo on tavallaan, ainakin mystisesti, mutta yllättävän puuduttavaa myöskin. Hahmot oli ehkä kirjan parasta, mutta myös huonoa antia. Mutta kyllä tän luki tai tässä mielessä kahlasi läpi. Ei antanut kuitenkaan mieli periksi, että kesken ois lopettanut.

[Tuomas Saloranta]

Häiritsevä ja ahdistava kirja, hyvällä tavalla. Lopetus ei ollut täysin tyydyttävä, kaiken houreisuuden jälkeen asiat selvisivät vähän liian helposti ja olisin kaivannut jotain oudompaa lopputulosta, mutta tällaisenaankin vaikuttava teos.

[Mikko Saari]

Tällä oli hetkensä ja tunnelma oli paikoin vahva, mutta unikuvat ja epäluotettava todellisuus jättivät lopulta kylmäksi.

[Taneli Repo]

"Yö ei saa tulla" on luettavissa kauhuromaaniksi. Päähenkilönä ja ensimmäisen persoonan kertojana on Johannes, parikymppinen nuorimies, joka kaipaa viisi vuotta aikaisemmin kuollutta tyttöystäväänsä. Johannes on varsin ristiriitainen tapaus ja varsin ristiriitainen kertoja. Kirjan alussa hän vaikuttaa poikkeuksellisen feminiiniseltä mieheltä, joka on lukenut liikaa runokirjoja ja ehkä Mika Waltaria. Johanneksen erittäin korostunut naismaisuus sai minut hetken aikaa epäilemään, että Raevaara ei osaa kirjoittaa miesnäkökulmasta, mutta pidemmällä kirjassa esiintyvät seksuaalisesti päällekäyvät ja lattioille kuseskelevat naishahmot paljastavat, että Raevaara pelleilee sukupuolirooleilla tahallaan. Yksi kirjan teemoista on keinotekoiset ihmiset, ja epäilin pitkään, että Johannes paljastuisi jonkinlaiseksi robotiksi tai golemiksi.

Kirjan juoni toimii painajaisunen tai hallusinaation logiikalla, ja loppujen lopuksi jää lukijan vastuulle, ovatko kirjan tapahtumat todellisia vai sairaan mielen tuotosta. Loppuratkaisu on sen verran poliittisesti epäkorrekti ja raiskauskulttuuriin kuuluva, että "liipasinvaroitus" lienee paikallaan.

Kirjassa ei liene mitään moraalista opetusta ja hyvä niin.

[Laura Walin]

Viisi vuotta sitten lukiolaistyttö syöksyi mereen omaan kuolemaansa jossain Suomen länsirannikolla. Nyt hänen ystävänsä ja silloinen huomattavasti vanhempi miesystävänsä uusine vaimoineen kohtaavat pahaenteisissä merkeissä Helsingissä. Ihmisiä menehtyy, unettomuus riivaa, eikä itsemurhaksi luultu traaginen mereenjuoksukaan ollut ehkä sittenkään sitä, miltä se näytti.

Todellisuus ja erilaisten lääkkeiden ja mielen järkkymisen aiheuttamat aidot tai kuvitellut mielen vääristymät vuorottelevat tekstissä, eikä lopulta ketään tai mitään voi pitää luotettavana kertojana. Raevaara luo lahjakkaasti painostavan, pahaenteisen tunnelman ja aivan omanlaisensayönmustan Helsingin, mutta teoksessa on niin paljon mahdollisia toimijoita, että kokonaisuus kärsii.

Itselleni kävi niin, että kun tarinaan ja kauhuun tuli ulottuvuuksia lisää, outouden ja kauhun intensiteetti - asia, jonka Raevaara hallitsee lähtökohtaisesti hyvin - laimeni omaan moninaisuuteensa. Tuntui myös, että osa elementeistä jäi käsittelemättä ensimmäisen, groteskin esittelynsä jälkeen, ja siksikin ne jäivät myös tarinan kontekstissa irrallisiksi kuviksi.

[Mima]

Yö ei saa tulla avaa Johannes-trilogian. Alkuun tarinaan oli hankala päästä mukaan mutta kun Johanneksen vanha ystävä saapuu kaupunkiin alkaa tilanne muuttua mielenkiintoiseksi. Viisi vuotta sitten tapahtunut tragedia nousee pintaan ja Johannes joutuu tapahtumien pyörteisiin jossa menevät sekaisin unet, harhat ja toisten tarinat. Johannes tapaa henkilöitä menneisyydestä sekä uusia tuttavuuksia ja sekaantuu juoneen jossa tasataan menneet velat.
Tykkäsin tämän hiipivästä kauhutunnelmasta, Johanneksen pikkuhiljaa murenevasta uskosta siihen mikä on todellista ja mikä ei. Tosin aika aikaisessa vaiheessa tajusin jotain olennaista mutta se ei haitannut lukukokemusta.

[Susu Liski]

Kirjoitustyyli ei jotenkin yhtään uponnut minulle ja Johannes henkilönä on kamala. Kiinnostavinta kirjassa oli juuri Johanneksen sekoaminen ja lääkkeiden vaikutus MUTTA se ei silti poista sitä, että haluaisin lukea tarinaa mieshahmosta, joka hakkaa ja ahdistelee naisia. Lisäksi tämä genre ei vain ole minulle; suuri mysteerisyys ei uppoa ja en jaksa roikkua tarinassa mukana, koska se ei ole looginen. Tällainen epäloogisuus ja epäluotettava kertoja toimivat mielestäni paremmin juuri allegoriaissa tai muissa vertauskuvaa käyttävissä teksteissä. Tämä spekulatiivinen fiktio ei vain ole mun pala kakkua.

[Titus Hjelm]

Olen ollut vuosia poissa Suomesta, enkä tiennyt että Suomessa edes kirjoitetaan kauhukirjoja ennen Marko Hautalan Kuokkamummon lukemista. Tiina Raevaaran tunnen akateemisista piireistä, mutta hänen nimensä tuli heti esille suomalaiseen kauhugenreen tutustuttuani. Yö ei saa tulla on teemansa mukaisesti unimainen. Alku on lupaava ja unimaisuus kasvaa ja kehittyy taitavasti. Mutta monella tapaa kirja myös lyhyydestään huolimatta junnaa paikallaan. Loppu olisi myös ehkä ollut vaikuttavampi jos kirja ei olisi osa trilogiaa. Mutta seuraavat osat menevät varmasti lukuun.

[Jaana V]

Omalaatuinen, vähän pelottavakin, tunnelma ja aukkoinen ja intertekstuaalinen tarina viehätti, joskin jonkinlainen lievä epäuskottavuus tai epäloogisuus siinä myös vähän häiritsi...Ja se, että vahingossa sain tietooni loppuun liittyvän tärkeän juonipaljastuksen jo ennen lukemista, kun menin lukemaan Korppinaiset ennen tätä, tietämättä, että ne liittyvät toisiinsa. Raevaaran omintakeisuus ja vahvan tunnelman rakentamisen taito on kuitenkin jotakin aivan omaa luokkaansa!

[Pajuli]

Hiukan epämielenkiintoisesti kehittyvä tarina ja lopun seksuaaliväkivalta olisi saanut jäädä pois. Sillä ei ollut mitään merkitystä tarinan kannalta edes. Kirjalla oli omat hetkensä ja loppua kohden oli ihan ok. Luin tämän lähinnä, että voisin lukea sarjan muut osat, koska ne vaikuttavat mielenkiintoisilta.

[tahitii]

Kaikki ainekset todella hyvään kauhuun, valitettavasti juoni jäi heikoksi ja siitä oli vaikea saada otetta

[Heli]

En ole aiemmin lukenut yhtään Tiina Raevaaran kirjaa. Olipas erikoislaatuinen lukukokemus, ei ole tullut mitään tämän tyyppistä luettuakaan. Tarina muuttui edetessään koko ajan painajaismaisempaan suuntaan, niinkin paljon, etten minä lukijanakaan enää ollut varma, että mikä on unta ja mikä Johanneksen mielessä hänen totuuttaan. Kaikkiaan jännä kirja!

[Sami Merilä]

Omituinen kirja. Vähän Gaimania muistuttava mutta samalla ei. Valitettavasti tarina ei oikein jaksa loppuun asti. Kirja olisi joko tarvinnut sata sivus lisää tai sata vähemmän.

[Kirsi]

Erikoinen kirja, mutta sillä erikoisuudellaan koukuttava. Unen ja valveen välimailla liikkuva. Mikä on totta, mikä ei? Nukkumatti oli yksi kirjan päähenkilöistä. Tykkäsin. Tosin loppu tuli päätökseen hiukan liian rajusti ja yksinkertaisesti miun makuun.

"Nukkumatti oli kauhea olento, joka rankaisi niitä, jotka eivät nukkuneet. Ihmisten piti nukkua. Ihmisten piti nukkua pysyäkseen hengissä. Yönmustan viitan alla Nukkumatilla oli hirvittävät pitkäkyntiset kourat, joilla se heitti hiekkaa unettomien ihmisten silmiin. Hiekanmuruset olivat teräviä ja karkeita, ja ne raapivat silmämunat verille, kalvoivat ne vähitellen ulos silmäkuopista. Nukkumatti kurotti pitkän nivelikkään kätensä viitan alta ja kiskaisi silmät irti. Plop, plop, se poimi veriset silmät säkkiin.
Ja mitä Nukkumatti teki kaikilla silmillä? Verinen säkki mukanaan se kiiruhti sähköisellä vaunullaan Kuuhun, sinne puolelle, jonne me emme nähneet, ja ruokki silmillä lapsiaan, itseäänkin kammottavampia terävänokkaisia olentoja, jotka täyttivät rautaromusta rakennetun pesän päivä päivältä ylitsepursuavammin." s. 104

[Antoni Savander]

Raevaaran esikoisromaania "Eräänä yönä tyhjä taivas" kommentoin sen olleen tietynlainen sekoitus Stephen Kingin "Musta torni" -sarjaa ja Cormac McCarthyn "Tie"-dystopiaa. Siis sellaisia fiiliksiä tuli kirjaa lukiessa, että tämähän voisi olla juuri siitä kohdasta siitä kirjasta. Jonkinlaisia King-tuntemuksia tuli tästäkin. Sellaista vanhan ajan kauhu kautta jännitys -tarinointia. Kummitusjuttuja. Päähenkilö saa lukijan ensin puolelleen ja todella toivoo hänen selviävän kaikista koettelemuksistaan, kunnes juoni heittää kaiken romukoppaan viimeisien sivujen aikana. Miten tämä sarja on voinut edetä kolmiosaiseksi? Muuttuuko kahdessa seuraavassa Johannes pahikseksi? Se selviää lukemalla ne seuraavatkin kirjat.

Neljä tähteä siitä, että tämä kirja oli jotain ihan muuta kuin niin monet kotimaiset kirjat (siis ne lukemattomat dekkarit) viimeisten 20 vuoden aikana. Kunnon kummituspelottelu, jota oli jännä lukea myöhään illalla, kun muut nukkuvat.

[Outi]

Niitä kirjoja, joista ei ihan voi olla varma. Oliko se totta, unta vai jotain siltä väliltä?

Kirjan alku ja lopun muutamat sivut ovat realistista kerrontaa, mutta pikkuhiljaa lipsahdettiin karnevalistiseen kauhukuvastoon, joka onnistui todellakin karmaisemaan. Pidin siitä, että lukija sai tehdä omat päätelmänsä tapahtumien kulusta kuin myös siitä, että päähenkilöstä tehtiin sitä epämiellyttävämpi mitä pidemmälle kirjassa mentiin. Kaikessa kaikuva symbolismi ja Hoffmanilta lainattu alkusitaatti herättivät myös hienolla tavalla lukuisia ajatuksia. Ihan en pitänyt ajoittaisesta kerronnan kömpelyydestä.

[Arja-täti]

Viides tähti ihan siitä ilosta, että parikyt sivuu ennen loppua pelkäsin, että petyn loppuun. En pettynyt. Yes!

Pidin kirjasta paljon. Pidin siitä, että pidin siitä koska halusin lukea sen myös työkäyttöä varten. Ja kyllä, se on juuri sellainen, mitä voin käyttää monessa teemavinkkauksessa koska a) kotimainen b) menee tiettyihin genreihin c) ei liian paksu

Ja koska olen oppinut, kirjoitin hyvät muistiinpanot. Nyt toivon, että tästä kirjasta ei tule sellaista hittiä, että tämä on aina lainassa, jotta riittää vinkkauksiin.

[Samuli]

Vaikea kirja auki selostettavaksi, kuten Raevaaran tuotanto yleensäkin tuppaa olemaan. Pidin hämäryydestä ja vähittäin syvenevästä hulluuden kurimuksesta. Toisaalta, jos lopetuksen oikein tajusin, pidin sitä hiukan liian ennalta-arvattavana, ja joitain kohtauksia ehkä liian venytettyinä. Tarina jäi kuitenkin tehokkaasti viipyilemään mieleen, ja onhan kerronta ja kieli perhanan komeaa ja sielua helskyttävää, joten siksi neljämiikka.

[♡Piritta]

Raevaara kirjoittaa varsin moitteetonta kieltä, tyyli on persoonallinen ja tarinakin toimiva. Silti en jotenkin päässyt mukaan, vaan juttu oudoksutti ja vähän ärsyttikin, vaikka yleensä hyvät kauhutarinat tempaisevat minut tehokkaasti mukaansa. Päähenkilöön samaistuin jonkin verran, mutta muut olivat jotenkin turhan outoja. Kaksi ja puoli tähteä. Ehkä vieroksuntaa aiheutti osaltaan se, että kannen teksti näyttää minusta kamalalta eikä kuvakaan miellytä.

[Helena]

Tämä lukukokemus todella yllätti! Realistisen alun jälkeen maailma meni niin surrealistiseksi ja hulluksi, että puistatti. Tarinasta kehkeytyi varsinainen kauhugalleria, joka vei minut lukijana täysin mukaansa. Minulle tuli mielleyhtymiä Verrosen ja Sinisalon kirjoihin, vaikka omintakeinen juttu olikin. Jossain vaiheessa kirjaa koin, ettei kaikkinainen symboliikka avaudu minulle, mutta ei kai tarvinnutkaan? Annoin vain pimeän mielen kuljettaa mennessään.

[Linnea]

Yö ei saa tulla oli sen verran kaamea teos, siis jännittävyydeltään, että luin tätä mieluiten valoisaan aikaan. Tarina vei mukanaan ja aiheutti kylmänväreitä ja ahdistusta Nukkumatti-tematiikallaan ja rapistuvalla mielenmaisemallaan. Lopussa jokin alkoi hieman yskiä ja en ihan lämmennyt hommalle, tuntui että mentiin liian kiirellä ja olisin kaivannut jotain lisää. Ehdottoman kiinnostava teos joka tapauksessa.

[Heidi]

Kyllä en kauheasti tykännyt. Tässä ei ollut mitään niitä elementtejä, jotka tekivät Laukauksesta kiinnostavan ja erilaisen. Tarina oli omituinen, täynnä unettomuuden tuskaa, harhoja ja valheita. Loppu jätti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia; ilmeisesti tarina jatkuisi seuraavassa kirjassa. Kenties se olisi parempi, kun henkilöiden todelliset luonteet ovat selvillä (jos ovat), mutta en taida ottaa riskiä..

[Laika]

Hienot kohtaukset jäivät valitettavan paljon kerronnan jalkoihin. Tarinan arvoituksen rakenne oli sopivan ennalta-arvattava ja -arvaamaton, jotta kiinnostavuus säilyi, mutta sen ratkaisu oli lattea ja pieni pettymyskin. Olisin toivonut tämän astuvan rohkeasti spefin puolelle, sillä ainekset ovat oikein hyvät.

[Anne Holappa]

Mielenkiintoinen sattuma lukea peräkkäin Aleksi Peuran 189 ja Tiina Raevaaran Yö ei saa tulla. Voisivat olla jollain tapaa sisaruskirjoja. Kummassakin on samantapainen musta pitkä muodoton mörkömöykky, joka vaanii varjoissa. Ja todellisuus ja unet sekoittuvat. Arvasin osin loppuratkaisun, mutta onneksi en kokonaan. Välillä on aina hyvä edes pikkaisen yllättyä.